www.pyykko.fi

Archive for the ‘Muistelmat’ Category

Partisaanit, vihovenäläiset

Partisaani-isku Kontiovaaran Lakiahoon

Elettiin aikaa kesällä 1944. Kontiovaaran kylällä liikkui tieto partisaaneista ja asukkaat olivat varuillaan, niin myös minun vanhempani.

Oli kesäyö. Kävimme illalla nukkumaan. Vanhemmat sisareni nukkuivat aitassa. Meillä oli pystykorva, joka oli ulkona juoksulangassa kiinni. Koira alkoi iltayöstä haukkua ärhäkästi kuullessaan epämääräistä liikehdintää lähistöllä. Äitini meni katsomaan riihen luona olevalle mäen nyppylälle ja huomasi, että viljapellot olivat mustanaan partisaaneja. Hän juoksi kiireesti takaisin, herätti meidät kaikki ja ryntäsimme pakoon. Ennen kuin ehdimme piha-aukiolta, olivat partisaanit asuinkartanon kahta puolen rivissä pyssyt olalla. He olisivat ehtineet ampua meidät kaikki. Kuitenkin he antoivat meidän mennä pakoon. He olivat päästäneet jopa koirankin juoksulangasta irti.

Juoksimme metsän halki mäen alla olevaan naapuriin ja herätimme heidät samaan matkaan. Heillä ei ollut koiraa varoittamassa vaarasta. Toinen partisaanijoukko oli jakautunut tämän naapurin viljapeltoihin. Kokoonnuimme kylän keskelle jossa sotilaat vartioivat. He käyttivät vanhempiamme ruokkimassa kotieläimet ja lypsämässä lehmät. Kodistamme oli viety kaikki, vaatteet ja ruoka. Edellisenä päivänä kerätyt kolme sangollista lakkojakin oli hävinnyt. Asuimme parin kilometrin päässä Patvinsuosta ja silloin oli hyvä lakkavuosi.

Viikon päästä palasimme takaisin. Nukuimme jopa navetan vintillä peloissamme. Meitä sisaruksia oli yksitoista, joista minä olin nuorin. Olin tuolloin alle kymmenen-vuotias, joten kaikkia yksityiskohtia en voi muistaa. Vanhimmat veljeni olivat silloin rintamalla. Mikko joutui Venäjälle vangiksi. Hän oli vankina kolmea kuukautta vaille kaksi vuotta. Hänet ehdittiin jo julistaa kuolleeksi. Vapauduttuaan hän meni sankarihaudalle katsomaan, oliko vainajissa tuttavia. Hän huomasi siellä oman hautakivensä, joka sitten aikanaan pyynnöstä poistettiin. Mikko-veli on vielä tänä päivänäkin elossa.

Lapsuusajan kauhu ja pelko järkytti niin, että nuoruusvuosiin saakka näin pahoja painajaisunia. Heräsin siihen, että huusin, itkin ja juoksin pakoon.

Olen lukenut kirjan ”Painajainen Pielisjärvellä”, mutta siinä ei ollut mainittu mitään tästä Lakiahoon kohdistuneesta partisaani-iskusta. Sen vuoksi kirjoitin tämän. Lieksassa 3.4.2004,Eila Honkanen

Pyykkölä

Kuumat kivet polttelivat jalkapohjiani, tuoksuva metsä marjamättäineen. Tulinen surina ympärillä. Vaimeat työn äänet kuuluivat rantaniityltä. Hevosia komennettiin haravakoneen vedossa. Suuret lehmät laiskasti märehtien vahtivat minua korkean aidan takaa. Kiipeän rinnettä ylemmäksi keräten marjoja pieneen astiaan. Läheisestä pensaasta kuuluu outo rusahdus. Lähden nopeasti juoksemaan takaisin. Pääsen hikisenä aitauksen portille ja helpottuneena kävelen mummolan pihalle.

Olin kerännyt marjoja ukille. Ukki on sairas, halvaantunut. Hän makaa kamarissaan koko ajan, Martta täti hoitaa häntä. Menen mukaan kun ruokaa viedään, annan omat marjani hänelle. Ukki ilahtuu marjoista, ne ovat vadelmia. Illalla hiivin Martta tädin perässä katsomaan kun ukkia käännetään. Olin kuullut että hänellä on makuuhaava. Suurta miestä käännellään lakanoilla. Apuun on tullut myös isosiskoni, joka on kesätöissä mummolassa. Selän alaosassa näkyy punertavia, hankautuneita läikkiä joihin he laittavat jotain jauhetta. Ukki ähki vaimeasti.

Avoimesta ikkunasta tulee kuivan heinän tuoksu. Vilkutan ukille hyvää yötä ja juoksin pirttiin enojen luokse. Arttu eno loihtii vanhasta kanteleesta Säkkijärven polkkaa. Taavetti töpeksii piippunsa kanssa ja suunnittelee seuraavan päivän niitoksia. Kun vaan ei tulisi sadepäivä. Hän on veljeksistä vanhin ja äitini kaksospuoli. Hain ruokahuoneesta voileivän ja tuoretta kirnupiimää jossa voihöytäleitä kellui vielä pinnalla. Leipä on Martta tädin leipomaa ja myös voi kotona kirnuttua. Pihamaalla helmeili yökaste, juoksin aittaan jalat märkinä. Järveltä kuului vielä lintujen kurahteluja. Kohta nukahdin paksujen vällyjen väliin, unen keinuun.

Ukki kuoli seuraavana kesänä 84-vuotiaana. Samana yönä kuoli myös Hilja tädin mies Väinö. Heidät haudattiin samana päivänä, peräkkäin. Kuljimme koko saattojoukko ukin haudalta Väinön haudalle. Hautajaisten jälkeen oli sukukokous Pyykkölän salissa. Sukulaisvieraat joivat korviketta ja pöydässä oli monenlaisia herkkuja. Sali oli viileä ja arvokkaan oloinen paikka. Iso pystyuuni, pyöreä pöytä ja kauniita pinnatuoleja, sohva ja kaapistoja. Siellä oli myös vanhanaikainen vankka kirjoituspöytä, jonka kirjoitusalustana oli vihreä kangas. Sellainen vihreä verka.

Ukki oli maanviljelijä. Hän toimi luottamustoimissa, mm. lautamiehenä. Nimi tuntui omituiselta, lauta ja mies. Myöhemmin hän sai herastuomarin nimityksen ja se hera se vasta kumma nimi olikin. Kirjahyllyssä oli paksuja tiheätekstisiä lakikirjoja. Niitä en uskaltanut yksin ottaa esille. Ne tuoksuivatkin jotenkin kummalliselle kanervikolle. Siellä oli myös nuorena kuolleen Oiva enoni oppikoulukirjoja. Ruotsinkielioppi, biologiankirja ja monia muita joita usein katselin ja ajattelin joskus itsekin opiskelevani sellaisia asioita.

Pyykkölän mummo oli joutunut lähtemään evakkoon talvisodan syttyessä. Hän ei olisi halunnut lähteä, oli sanonut että kuolen kohta, en selviä siitä reissusta. Hänellä oli ollut jo lähtiessä keuhkokuume. Ukki ei tietenkään jättänyt mummoa kotiin, koska hänkin joutui lähtemään. Sinne vaan hevosella parikymmentä kilometriä Nurmeksen kauppalan asemalle ja härkävaunuun. Matka Ylivieskan kautta Kalajoelle oli raskas.

Mummon evakkotaival päättyi 1939, hän kuoli 68-vuotiaana. Hautajaispäivänä oli kova pakkanen, minut ja veljeni Pentti vietiin kirkonlämmittäjän kellariin, ettemme olisi jäätyneet. Mummo ehti olla evakossa vain 14 päivää. hänet on haudattu Kalajoen hautausmaalle aivan kirkon lähelle ison koivun alle.

Pyykkölän tuvan leivinuuniin mahtui parikymmentä suurta ruisleipää kerralla paistumaan. Martta täti, joka teki elämäntyönsä kotipaikallaan naimattomana, hoiti talouden ja karjan ja siinä sivussa, vanhempiensa kuoleman jälkeen, poikamies veljekset samassa huushollissa. Kun hän vanhana ja kuluneena kiipesi välillä uuninpankolle köllöttelemään, hautomaan kolottavia luitaan, sanoi olevansa Pariisissa. Hänen sitkeä uurastuksensa kaikessa työssä ei olisi ollut mahdollista ilman mahtavaa huumoria. Sitä hän sai irti joka käänteessä. Hän lauleskeli lehmille ”käännösbiisejä” jo -40 ja -50 luvuilla. Esimerkiksi sanat, ”silmissä niissä on kevät ja syys”, kääntyi silmissä, suussa ja sieraimissa. Lehmät kuuntelivat lumoutuneina. Pieni valssi vasikan juottosangon kanssa oli kuin terapiaa.

Hänen nuoruudenhaaveensa oli ollut opiskella kansakoulunopettajaksi. Jostain syystä haave ei toteutunut, mutta koko suvun tapahtumat vuosilukuineen, syntymä- ja kuolinpäivineen hän muisti kuin kirjasta olisi lukenut. Hän oli suvun kävelevä tieto (sana) kirja.

Talon takana oli iso sahajauhokasa johon oli talvella peitelty järvestä sahatut ja hevosreellä suuret jäälohkareet. Kesällä niitä pengottiin ja hakattiin eri kokoisia paloja kellariin maito- ja kermatonkkien ympärille. Näin saatiin maidot nopeasti jäähdytetyksi. Talon toisessa päädyssä, kasvimaan vieressä, kasvimaan vieressä, oli huvimaja. Se oli tehty seipäistä mökin malliseksi. Sen seiniä pitkin kasvoi ylöspäin humalapensasta. Pensaat tavoittivat toisensa majan harjalla. Maja oli kesähelteillä mukavan vilpoinen. Siinä oli kapeat penkit. Martta täti lepäili siellä joskus sunnuntaisin, kun oli hiukan vapaa-aikaa.

Pihan toisella laidalla oli iso kivinavetta johon sopi lähemmäs kaksikymmentä lehmää. Karsinapaikkoja oli vasikoille ja lampaille. Karjakeittiössä oli käsipumppu jolla veivattiin vesi isoon, korkeaan altaaseen, josta se meni lehmien edessä olevaan juottokuppiin. itse kaivo oli lähellä navettaa. Se oli hirmuisen syvä. Vasta ollessani n. 15 vuotias, uskalsin nostaa siitä vettä. Silti muistivat aina varoitella ”elä puttoo kaevoon”.

Sauna oli myös kaivon lähettyvillä. Ikivanha savusauna suuri kiuas nurkassa, nokiset lauteet peräseinällä. Muuripata saunan eteistilassa johon vesi kannettiin siitä hurjan syvästä kaivosta. Puiset korvot saunassa joihin kylmä ja kuuma vesi taas kannettiin. Likavedet puolestaan saivat valua lauteiden ja harvan lattian läpi jonnekin. Näin oli tapana silloin ja puhdasta tuli. Liisa Hukkanen

Sepon tarina:

Lieksan Viekijärveltä, etelään työn perään

Kyllä sinulle täällä on töitä sanoi Kaukaan työnjohtaja Ahtiainen, kun kysyin todistusta työn loppumisesta ja työttömyysuhasta, jotta pääsisin Tampereelle jyrsijän ammattikursseille. Ahtiainen kuitenkin kirjoitti todistuksen, koska metsätyöt olivat kausiluonteisia. ja näin pääsin kokeiden jälkeen kirjoille Tampereen Ammatilliseen Kurssikeskukseen jyrsijän kurssille v.1970.

Kun kurssi sitten alkoi menin junalla Mätäsvaarasta Tampereelle ja ensimmäisen yön olin hotellissa. Maanantai aamuna kävelin jännittyneen uteliaana Hatanpään varrella sijaitsevaan kurssikeskukseen, jossa ovessa luki ” koneistajat”. Katselin hetken aikaa ympärilleni ja näin muitakin oppilaita jo tulleen paikalle. Koputin opettajien koppiin, jossa toinen opettajista oli yksin ja puhelimessa käskien vähän töykeästi poistumaan hetkeksi.

Kun sitten aikani katselin ja toinen nuorempi opettajista tuli paikalle, menin opettajien koppiin uudelleen ilmoittautumaan. Nuorempi opettajista oli nimeltään Veikko Autio ja hänen kanssaan ilmoittautumisrutiinit hoituivatkin jo miellyttävästi. Hänen kysyessä haluanko sorvaus vai jyrsijän kurssille vastasin, että haluan jyrsijän kurssille. Se olikin oikea ratkaisu myös siinä mielessä, että Autio oli myös jyrsijän kurssin opettaja.

Ensimmäisenä päivänä tutustuimme talon tapoihin ja siitä päivästä jäi erityisesti mieleeni, kun Kuusamosta kotoisin olevalle oppilaalle nimeltään Heikkinen, vanhempi opettaja ilmoitti, että kurssin jatkumisen edellytyksenä on mennä heti huomenna leikkauttamaan pitkä tukkansa.

Päivän päätteeksi kävelimme Nekalaan n. 3 km missä meille oli järjestetty parakkimajoitus. Majoittuneena oli varmaan satoja oppilaita, jotka kävivät eri kursseja non-stop periaatteella. Alueella oli ruokala, saunat ja majoitusparakit yhteisine keitto ja oleskelutiloin. Miehille ja naisille siellä oli omat parakkinsa. Ruokailun jälkeen meidän kurssi jaettiin parakkeihin kahden hengen huoneisiin. Ensimmäisen kämppäkaverini nimeä en enää muista.

Ammattikurssi oli ns. työllisyyskursseja, jossa majoitus, ruoka, opiskelu, ja kerran kuukaudessa ilmainen junalippu kotiin sekä 10 mk:n (1,68 euroa) päiväraha kuului luontaisetuihin. Opinnot sisälsi myöskin teoria tunteja, joten viikot kuluivat tosi nopeasti ja kiinnostus oppia ammatti metallialalta oli erityisen mieleinen.

Kesälomaksi menin kotiin Viekijärvelle, jossa äidillä oli vielä pienviljelystilalla tarvetta tehdä heinätöitä 3-4:lle lehmälle ja vasikoille. Hevonen myytin tällöin, kun en enää ollut lähdössä propsien ja tukien ajoon hevosella.(Isän apuna ehdin olla hevosajossa talvisin ja propsin teossa kesäisin n. 6-7 vuotta mm. Ruunaassa, Inarissa, Kontiovaarassa). Saimaan kanavan uudelta linjalta olin –64 metsätöissä vähän aikaa Einari sedän kanssa.

Kotona oli vielä Martti, Marjatta ja Kari. Matti oli jo osuusliike Pielisellä töissä myyjänä. Martti kävi silloin Lieksassa hitsaajan kurssia, kun hänen aiemmin käymänsä paperipuolen ammattikoulu ei tuonut toivottua työpaikkaa. Marjatta oli juuri päättänyt kansalaiskoulun ja kävi kurssia Nurmeksen kansanopistolla ja Kari kävi vielä kansakoulua. Isä Tauno oli kuollut –68 sotavammansa jälkiseurauksiin. Einari setä oli menehtynyt edellisenä vuonna.

Kurssi jatkui Tampereella yhteensä n.12 kk kun vielä erikoistuin aarporaajaksi. Kurssivuonna kävin Työväenopistossa iltaisin opiskelemassa Englannin alkeita, joka myöhemmässä elämänvaiheessa osoittautui todella tarpeelliseksi työstökeskusten CNC- ohjelmoinnin ja käytön vuoksi. Lisäksi panostin todella opintoihin, niin teoria kuin käytännön harjoituksissa ja sainkin v.71 päästötodistuksen, jolla oli mukava hakea työpaikkaa.

Ensimmäinen metallialan työpaikka oli Tampella Oy, Tampereella. Aloitin siellä Kurssiopettajani Aution suosituksilla, ne toivat 10 penniä/h lisäpalkkaa kun kerroin työhönottajalle Aution terveiset. Tehdas sijaitsi Tammerkosken rannalla ja oli ns. kanta- Tampella. Työnjohtajalle ilmoittautumisen jälkeen tutustuimme tehtaan eri osastoihin. Siellä oli runsaasti erilaisia työstökoneita, sorveja, jyrsinkoneita, erilaisia porakoneita ja aarporia sekä hiomakoneita. Kokoonpano-osasto oli vielä erikseen.

Ensimmäinen työkoneeni oli iso aarpora ja toisessa vuorossa teki töitä jo kokenut ammattimies. Työ oli kaksivuorotyötä ja ensi alkuun tein tuntitöitä jotta opin koneen ja talon erilaiset koneistustyöt. Tehtaassa oli lattiana pystyyn asetetut puupalikat ainakin koneistamossa. Tehdasalue oli ympäröity aidalla ja portilla oli porttivahti. Vanhemmat aarporarit päivittelivät, jotta on työ muuttunut kummalliseksi kun talven aikana ei enää kerkiä tekemään omaa keskimoottoria virapelina veneeseen!

Ensi alkuun asuin Nekalassa kurssiaikaisessa parakkimajoituksessa, mutta sitten sain uudesta kerrostalosta kimppakolmio huoneistosta edullisen oman huoneen, josta käsin kävin työssä vähän aikaa. Sitten kurssikaverilta Matilaiselta vapautui alivuokralaiskämppä lähempää työpaikkaa, joten muutin siihen. Asunto sijaitsi Pyhäjärvenkadulla Hämeenpuiston ja Pispalanharjun välillä ja josta työpaikka sijaitsi n. 20 min kävelymatkan päässä.

Omaan asunnon puute ja töiden vaativuuden lisääntyminen urakkatyön muodossa, josta aloitteleva koneistaja ei kuitenkaan saanut toivomaansa palkkaa herätti ajatuksen muuttaa paikkakuntaa ja työpaikkaa Lahteen jossa Tampellan miehet kehuivat Upon maksavan erityisen hyvää palkkaa. Velimies Matti oli Upolla, ja käydessäni Lahdessa kylässä hänen luonaan rupesin harkitsemaan työpaikkaa Lahdessa.

Lehdessä oli sitten aarporaajan paikka avoinna Lahteen Enwe Oy:lle, lähetin hakemuksen sinne –71 syksyllä ja sain kutsun haastatteluun. Kävin sitten Enwellä haastattelussa ja ylityönjohtaja Tuominen oli kiinnostunut hakemuksestani sekä lupasi soittaa, kun ajankohta on selvillä milloin voisin aloittaa heillä. Palkkaakin Tuominen lupasi n.1,5 mk/h enemmän kun mitä sain Tampellassa. Niinpä sanoin itseni irti Tampellasta vaikka Lahden työstä ei kuulunut vielä mitään. Tässä vaiheessa palasin vähäksi ajaksi takaisin kotiin Viekijärvelle.

Kun Marjatta ja Jouko sitten alkoivat myöskin puhumaan lähdöstä Lahteen työnhakuun, niin minäkin hetken mietittyäni lupasin lähteä myöskin. Niinpä jo parin kuukauden päästä olin matkalla Marjatan ja Joukon kanssa Lahteen.Matti oli ollut töissä Upolla tuolloin jo pari vuotta. Seuraavana päivänä Marjatta ja Jouko kävi kysymässä töitä Askolta ja he saivat molemmat töitä samana päivänä. Minä menin kysymään Enweltä miten asia on edennyt jo aikaa sitten käyntini jälkeen? Tuominen sanoi koettaneensa soittaa minulle Tampellaan, mutta ei ollut saanut minua kiinni. Niinpä kirjoitin työsopimuksen samana päivänä ja työ alkaisi saman tien.

Martti veli oli myös kiinnostunut muuttamaan Turun keikkatöistä Lahteen ja niinpä haimme sitten sisarusten kanssa yhteisen asunnon Mukkulasta neljän huoneen ja keittiön rivitaloasunnon. Pienempiä asuntoja ei ollut saman tien saatavilla, joten siihen hätään se oli ainoa keino. Muutimme vapaana olleeseen asuntoon parin päivän kuluessa Marjatta ja Jouko, Martti ja Seija ja minä silloin vielä poikamiehenä. Jouduimme tekemään vuoden vuokrasitoumuksen jotta saimme sen asunnon ja vuokra oli siihen aikaan 840 mk/kk.

Martti sai hitsaajan töitä Hollolasta Murskauskoneelta. Muutimme siis Lahteen 9.12.1971. Työni Enwellä oli alusta asti aarporaajan työtä mihin tuli lisäksi varsin pian kokoonpanotöitä, kun muut eivät halunneet tehdä ylitöitä niin minä sitten tein ylityönä kokoonpanotöitä päivän aarporaustyön päälle. Saman talven aikana teimme Joukon kanssa yhdessä enweläisen työkaverin Renkomäellä sijaitsevan omakotitalon alakerrassa vanerista meille moottoriveneen. Vene oli 6 mm mahonkivaneria ja oli 4 m pitkä ja 1, 4 m leveä ja tarkoitettu n. max 15 hv moottorille. Työt sujuivat kaikilla hienosti ja harrastimme Martin ja Joukon kanssa lenkkeilyä Mukkulasta käsin ja joskus kävimme myös urheilukeskuksessa lenkillä.

Vielä vuonna –72 kesäksi otin työstä lopputilin sillä puheelle, että tulen syksyllä takaisin, jotta sain olla auttelemassa Viekijärvellä äitiä nuorinta veljeä Karia Suotorpan heinä- ja viljankorjuutöissä. Syksyllä sitten palasin Lahteen ja takaisin Enwelle töihin. Syksyllä menin sitten joku viikonloppu tansseihin Lahdessa, paikka oli siihen aikaan ns. osake. Siellä sitten tapasin Tohmajärveltä kotoisin olevan nykyisen vaimoni Eilan. Hän oli käymässä lahdessa kylässä ja päätti käydä myöskin osakkeella. Siitä sitten alkoi seurustelu ja 73 tammikuussa menimme kihloihin ja heinäkuussa meidät vihittiin Viekijärven kirkossa. Yhteisasunnosta Mukkulassa ja Martti ja Seija muutti vuokralle Kukkilaan, (myöhemmin omaan asuntoon). Marjatta ja Jouko saivat Askon työsuhdeasunnon Kolkankadulta (myöhemmin muutto Forssaan ) ja minä ja Eila menimme alivuokralle Mukkulaan Reppurin kadulle.

Seuraavana kesänä olimme häiden jälkeen sitä mieltä jotta pitää päästä kokonaan omaan asuntoon. Lahdessa oli asunnot erittäin tiukassa hyvän työtilanteen vuoksi, joten mietimme lähtöä Helsinkiin. Keskustelin asiasta työpaikalla Tuomisen kanssa ja hän lupasi hankkia meille työsuhdeasunnon. Olimme hyvillämme Enwen vastaantulosta työsuhdekaksion muodossa, kun vuokra oli vain n.300 mk/kk. Saman tien kävimme pankissa ilmoittautumassa asuntosäästäjiksi. Työ siis jatkui Enwellä ja asetuimme paikoillemme sillä mielellä, että asutaan ja eletään sitten Lahdessa. Pirjo tytär syntyi meille 1975 asuessamme vielä Metsäpellossa.

Edellisenä vuoden keväällä tuli jo pankista kysely koskien asuntosäästökohdetta Saksalassa, n. 2 km keskustasta, että siellä aloitetaan rakentaa kerrostaloa Pyökkipolulle, jotta teemmekö jo varauksen siihen taloyhtiöön? Mietittyämme asiaa päätimme tehdä varauksen 3-huonetta ja keittiön asuntoon. Kesäkuun 13 päivä 1975 pääsimme muuttamaan uuteen asuntoomme Pyökkipolulle. Muuttoa oli auttamassa sisaruksia ja Jouko, Eila oli tuonut pyörän kanssa jo aiemmin kevyempiä astioita hänen äitinsä ollessa hoitamassa Pirjoa. Minulla oli samana päivänä tentti Helsingissä ja tulin Pyökkipolulle, kun viimeisiä tavaroita kannettiin sisälle. Eilan äiti Aino sanoi, että otitte liian ison asunnon, niin vastasin hänelle leikilläni, jotta pitää sitten ruveta” täyttämään” asuntoa!

Kesälomalle menimme auttamaan heinätöissä ensin Eilan kotiin Tohmajärven Petravaaraan ja sitten minun kotiin Viekijärvelle. Vuoden –73 paras tienestini oli, kun kävin metsäpalstalla mustikassa. Pari vuotta aiemmin myyty leimikko metsäpalstalla oli edelleen pystyssä, mutta leimikkoa oli huomattavasti laajennettu yli sovitun määrän. Saimme vielä neuvoteltua myyntisopimuksen ylimenevälle osalle parissa vuodessa kolminkertaiseksi nousseen puun kantohinnan.

Suotorpalle tehtiin –70-luvulla porakaivo, joka oli oikea ihme! Aamulla porari laittoi vanhan kaivon pohjalta poran käyntiin ja meni työn alettua tupaan kahville. Kahvilta palattuaan porari ihmetteli, kun pora vaan pyörii tyhjää paikallaan porattuaan vasta 1,5 m ja nosti poran ylös. Pora oli osunut suoraan vesisuoneen kalliossa ja poranreiästä lensi vesi puolipäivää puiden latvojen korkeuteen. Tämän jälkeen ei vielä ole vesi loppunut.

Seuraavaksi rakennettiin –70-luvun loppupuolella vesijohdot ja sisävessa. Vesijohdot ja viemärityöt tehtiin myös kesäloman aikaan ja muut sisarukset hoiti putkien kaivannon teon kaivinkoneen avulla asennukset ja minulle jäi kaivannon käsin täyttö lapiolla, kun ei enää siihen raskittu ottaa kaivinkonetta. Kaivannon täyttö kesti varmaan yli viikon, mutta oli hieno juttu, että viimein saatiin vesijohto ja viemäri Suotorpalle.

Vuosi 1976 toi tullessaan meille toisen tytön, joka sai nimen Paula. Teimme silloin sellaisen päätöksen, että Eila jää kotiin hoitamaan lapsia. Samana vuonna Enwe ajautui vaikeuksiin ja se myytiin Raute Oy:lle sekä Enwe Oy lakkautettiin kokonaan. Osa meistä työntekijöistä siirtyi ns. vanhoina työntekijöinä kaupan mukana Rautelle minä muiden mukana. Sikäli muutos oli hyvä että työmatka lyheni puolella, koska silloin Raute sijaitsi keskellä Lahtea ( nykyisen euromarketin paikalla). Kävin töissä pyörällä tai kävellen. Työni oli tuolloin kaksivuorotyötä.

Tauno syntyi 1980 toukokuussa ja touhua riitti pienen pojan ja kahden jo isomman tytön kanssa yllin kyllin. Leikkipaikat oli kuitenkin taloyhtiömme pihapiirissä. Päivät täyttyivät työssä käynnistä ja Eilalla lasten hoidosta.

Vuonna 1979 muutin työpaikkaa Kone Oy:lle Hollolan Salpakankaalle. Työni oli silloin myös aarporausta. Kone Oy oli ostanut iskukonetehtaan juuri Roxon Oy:ltä ja tarvitsivat lisää koneistajia. Tässä vaiheessa manuaalityönä aarporalla tehtynä iskukoneiden koneistusajat olivat aivan liian pitkiä. Niinpä tuotantopäällikkö Björklund pyysi työnjohtaja Liikkasta ja minua asiantuntijaksi mukaansa Ruotsiin katsomaan Sajon työstökeskusta. Menimme pienlentokoneella Seutulasta ensin Hudiskvall:iin, jonne sumun vuoksi teimme välilaskun ja sitten Örnsköldsvik:iin. Sieltä menimme vuokra-autolla n. 100km päässä olevalle konepajalle. Siellä tutustuimme ruotsalaiseen Sajon työstökeskukseen ja sitä käytti Suomen Lapista muuttaneet koneistajat, joten kommunikointi heidän kanssaan oli helppoa. Palasimme samana päivänä Suomeen, mutta kävimme vielä paluumatkalla Atlas Copcon tehtaalla tutustumiskäynnillä.

Seuraavalla viikolla kävimme Tanskassa katsomassa Pederssenin tehtaalla heidän pystykaraiseen työstökeskukseen. Kumpikaan edellä mainituista työstökeskuksista ei kuitenkaan ollut oikein sovelias iskukoneiden valmistukseen. Niinpä valinta osui japanilaiseen Makino vaakakaraiseen työstökeskuksen. CNC- ohjelmointikurssin kävimme Saksassa. Työstökeskus tuli sitten Salpakankaalle 1980. Ohjelmoin ja käytin sitä n. kolme vuotta. Kun työstökeskuksia tuli sitten tuotantomäärien noustessa lisää sain paikan ensin ohjelmoijana ja myöhemmin menetelmäsuunnittelijana. Vuonna 1986 Kone myi iskukonevalmistuksen silloiselle Rammer Oy:lle, joka oli jo tuolloin Outokummun tytäryhtiö. Menimme mukana ns. vanhoina työntekijöinä.

Lapset olivat tässä vaiheessa kasvaneet jo harrastustoimintaa kaipaaviksi ja kysyivät mitä me voisimme harrastaa kesällä, kun koulu loppuu? Parista kolmesta vaihtoehdosta yleisurheilukentällä käynti sai Pirjon ja Paulan hyväksymään harrastuksen heti omakseen ja Tauno tuli mukaan hieman myöhemmin.Vähitellen valmentaja kurssien myötä siirryin itsekin lasten yleisurheiluohjaajaksi ja toimintaan mukaan Lahden Kalevaan. Kävimme harjoituksissa 3-5 kertaa viikossa ja kesällä kilpailumatkat ylsivät myös Ruotsiin ja Viroon kotimaan lisäksi.

Omiin harrastuksiini on myös kuulunut mm. liikunta (kävely, pyöräily, hiihto), shakki, marjastus, sienestys ja vähäisessä määrin metsästys ja kalastus.Eila kävi vielä lasten vartuttua kodinhoitajaksi ja valmistui v. 1992. Eilan harrastus on koostunut mm.käsitöistä ja viitotun kuoron toimintaan osallistuminen harjoituksineen ja konserttikiertueineen eri puolilla Suomea.

Vuonna 1989 muutin vielä työpaikkaa Oilon Oy:lle. Tehtäväni on tuotannonkehitysteknikko( oto ) työsuojelupäällikkö). Oilon valmistaa öljy- ja kaasupolttimia omakoteihin teollisuuteen ja voimalaitoksiin.Nykyisin valikoimiin kuuluu tytäryhtiön Geopro Oy:n tuote maalämpöpumppu.

Vuonna 2001 Pirjo aloitti sukututkimuksen ensin kokeneen sukututkijan avustuksella. Vähitellen oma kiinnostukseni alkoi viritä, kun Pirjo kysyi minua kaverikseen tutkimaan mikrofilmeiltä sukuun kuuluvien tietoja. Pielisjärven paikallistuntemukseni (vaikkakin jo rapistunut),. oli hyödyksi etsittäessä aina taaksepäin olevia perhetietoja. Varsinainen yllätys tuli eteen, kun kanta esi-isä päätyi Viekijärvelle! Olinhan viettänyt lapsuuteni ja käynyt kansakouluni Viekijärvellä ”uudisasukkaana” vanhempieni mukana.

Joka kesäloma vaisto kutsuu täältä Lahdesta lomalle Lieksaan ja entiselle kotipaikalle Viekijärvelle ja usein myös pidemmillä vapaina.

11.12.2005 Seppo Pyykkö

www.dlc.fi/~microlit/lieksa/lieksa1.htm nro: Lieksa 132 Suotorppa

Suotorppa

Tila on sodan jälkeen rakennettu ns. rintamamiestila ja sijaitsee Sulkaisessa n. 3 km Viekin kirkonkylältä.Sulkaisen alue oli tarkoitettu sodan jälkeen luovutetun alueen Karjalaisten asuttamiseen, mutta osan tiloista saivat rintamamiehet asuinpaikoikseen. Saimi ja Tauno Pyykkö saivat itse valita mihin sitten asettuvat.

Tarjolla oli Taunon isän Matin entinen asuinpaikka Sokojärvellä, viljelystilat oli tarjolla kuitenkin syrjäseudulla mihin Saimi ei halunnut lähteä. Parin viikon etsiskelyn jälkeen Saimi oli mennyt pienen poikansa kanssa asutustoimistoon ja sanonut: Ellei nyt tilasta tule päätöstä hän jättää pojan tänne teille, kun ei ole omaa asuntoa. Suotorpan pienviljelystila tuli heille sitten jo seuraavana päivänä

Valtio oli rakennuttanut tilalle saunarakennuksen, jossa asuttiin ennen talon valmistumista ja kaadattanut peltoalalta talonrakennuspuut valmiiksi. Muutimme Suotorpalle Jaakonvaarasta 16.09.1949 kuorma-autolla. Ensin piti rakentaa väliaikainen navetta ja savusauna. Isä pyysi veljensä Einarin avuksi tilan rakennus- ja pellonraivaustöihin. Amerikkalaiset opiskelijat olivat myös auttamassa pellonraivaustöissä meidänkin pellolla. Seuraavana vuonna valmistui navettarakennus sis. navetan, tallin, kalustovajan, aitat, puuliiterin ja vintillä oli tilat heinien talvisäilytykseen.

Asuinrakennuksen teko oli vuorossa v. 1950 mallia: ” rintamamiestalo”, lämmitys puulla ja valaistuksena oli öljylamppu. Peltotyöt tehtiin kaikki aluksi hevosella niin kyntö, muokkaus, heinänniitto ja haravointi. Heinä kuivattiin seipäillä ja ajettiin hevoskärryllä yliselle ja puimalaan Vilja niitettiin viikatteella, ja kuivattiin seipäillä, mutta ruis leikattiin alkuun vielä sirpillä ja kuivattiin kuhilailla mutta myöhemmin leikattiin jo viikatteella ja kuivattiin seipäillä. Alkuun viljelimme myös vähän pellavaa.

Hankimme naapureiden Peiposen ja Haukan kanssa yhteiset: Esa puimakoneen, Olympia maamoottorin voimanlähteeksi ja puhaltimen, jolla oljet puhallettiin puimalaan. Jyvät laitettiin talveksi aittaan laariin, josta ne jauhettiin tarpeen mukaan Viekin myllyssä. Ruuat, leivät, kukot, piirakat ja pullat ym. valmistui omasta takaa. Navetassa oli lehmiä 3-4, vasikoita, possu, kanoja, joskus lammas sekä hevonen . Ensimäinen hevonen oli Viri, joka oli Nurmelan kuulua hevossukua.

Saimi-äiti ompeli lapsille vaatteet, teki villalangat lampaasta keritystä villasta asti, valmisti kotona sukat, matot ja seinävaatteet. Pyykit hän pesi puukorvossa pyykkilaudalla. Tauno ja Einari-setä kävivät sivuansiossa metsätöissä aina, kun tilan omilta töiltä oli mahdollista ja he olivat talvella usein savottakämpillä viikot.

Pelloilla kasvatettiin heinää, ohraa, kauraa ja ruista. Peruna menestyi tilalla huonosti hallanarkuuden vuoksi niinpä sitä viljeltiin vuokrapellossa ensin Jokivaaralla ja myöhemmin Turulanvaaralla. Naapurit auttoivat toisiaan kesän kiireisinä aikoina myös talkootöissä.

Puutarhassa oli viinimarjapensaita ja saran päässä joka kesä myös kasvimaa, jossa kasvoi lanttua, naurista, porkkanaa, hernettä ja joskus sokerijuurikasta lehmille. Kesällä kerättiin metsästä yhdessä silloin kun niitä ei halla vienyt, mustikoita, lakkoja ja vadelmia joskus mesikoita sekä syksyllä puolukoita ja sieniä.

Ongella kävimme kesäisin Viekijoella ja myöhemmin Sulkaispuron suulla Viekijärvellä, jossa on myös yhteisvenevalkama. Kuljimme matkan Viekin kirkolle aluksi kävellen ja hevosella ns. paukkupyörärattailla. Myöhemmin jo polkupyörällä .Lieksaan tai Nurmekseen pääsi linja-autolla tai junalla. Henkilöauto oli harvinaisuus -50-luvulla mutta moottoripyöriä ja henkilöautoja alkoi vähitellen tulla kaupan. Samoin traktorit mm. Ferguson ja Valmet alkoi saada jalansijaa työkoneena isommissa taloissa.

Saimi ja Tauno olivat mukana innolla monissa yhteiskunnallisissa tehtävissä mm. osuuskauppatoiminnassa, koulun johtokunnassa, Viekin reservin aliupseerien toiminnassa ja Saimi vielä Viekin kirkkokuorossa ja martoissa.

Seuraavassa lyhyt lainaus Onni Palasteen kirjoittamasta kirjasta Raappanan miehet.

Partiointia Ontajärven suunnalla ”Kuusiniemessä oli tavattu Partisen osaston miehiä ja sieltä palattiin takaisin Rukajärven kylän laidassa oleviin telttoihin. Puhkiväsyneille miehille uni heinävuoteessa maistui vuorokauden läpi”, kertoi helsinkiläinen Reino Rintala, III/JR 10, ja jatkaa: ” Loka-marraskuun vaihteessa minut ja Erik Sundbäk siirrettiin Ontajärvelle, kuopiolaisen vänrikki Niilo Korhosen joukkueeseen.

Samana päivänä ylikersantti Korhonen oli ylennetty vänrikiksi. Huhupuheena kerrottiin, että Korhonen oli ollut reservinupseerikoulussa, mutta lähetetty kesken kurssin pois. Oli tuo asia kunka hyvänsä tulimme toteamaan, että korpisoturina Korhonen oli valioluokkaa.

Kuuluimme majuri Erkki Halosen pataljoonan yhdeksänteen komppaniaan, päällikkönä kaaderiupseeri Larmo. Hän oli tummatukkainen, pitkänhuiskea, ryhdikäs ja rohkea sotilas. Korhonen oli lähes täydellisesti Larmon vastakohta: vaaleahko, korkeintaan keskikokoa ja käytökseltään rennonlainen. Usein nämä upseerit riitelivät keskenään.

Muutaman päivän kuluttua Korhonen otti meidät partioon. Hiiviskelimme Ontajärven rannan tuntumassa menossa tuhoamaan vanjan kenttävartiota. Lieksalaista alikessua Tauno Pyykköä minä pidin liian rohkeana sen vuoksi, että hän halusi välttämättä kulkea aina tunnustelijana.

Minun aseenani oli pystykorvakivääri. Veri kohisi suonissani ja vintofka tutisi käsissäni. Rähinän alettua ammuin 30 metristä ohi, mutta niin ampui vanjakin. Pakotimme kenttävartion vanja suolle, missä ammuskelu jatkui. Etummaisena ampuva Pyykkö sai räjähtävän luodin kesälakin ylimpään nappiin. Vetäytymisen aikana tammelalaiselta Jokiselta meni luoti rinnasta läpi. Pyykkö pääsi vetäytymään alueelta pois toisten mukana. JSp:llä ajettiin hänen tukkansa pois ja pienet sirpaleet nypittiin pois hänen päänahastaan. Hän ei huolinut edes lomaa, vaan palasi takaisin joukkueeseen. Seppo Pyykkö

Otteita Urpo Bergin kirjasta: Sanni Virnes:

Taivu, mutta älä katkea

Esipuhe

Ajan kaari 1920‑luvun alusta vuoteen 2001 on huimaavan pitkä, jos sitä mitataan muutoksen määrällä ja kehityksen vauhdilla edellisiin vuosisatoihin verrattuna. Kahdeksankymmentä vuotta sitten Suomi oli juuri itsenäistynyt maatalousvaltainen yhteiskunta. Nyt kuulumme Euroopan Unioniin ja elämme avaruusaikaa kansalliset rajat ylittävässä tietoyhteiskunnassa. Tämän kaaren alle mahtuu paljon, myös kansamme kohtalonvuodet 1939‑45.

Sanni Maria Virnes, o.s. Pyykkö, on nähnyt kaikki nuo päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet. Hän on syntynyt 17. helmikuuta 1921 Lieksan Saarivaarassa. Lapsuutensa hän on elänyt sen ajan suurperheessä Pyykköjen sukutilalla Pielisen rannalla. Nuoruudessaan hän oli Posti‑ ja lennätinlaitoksen palveluksessa Matkaselässä, sodan aikana Kiteellä ja sen jälkeen Tohmajärvellä. Myöhemmin 1950‑luvulla hän toimi K‑kauppiaana Etelä‑Savossa, viimeksi Mikkelin Ihastjärvellä.

Syvä hengellinen murros, uudestisyntymisen kokemus vuodenvaihteessa 1945‑46 ravisteli elämän arvot ja kuviot uuteen järjestykseen. Kutsumus vahvistui, ja 1960‑luvun alussa kauppiaasta tuli päätoiminen evankelista. Sanni Virnes on lähtöisin ev.lut. kirkon piiristä, mutta varsinaisen elämäntyönsä hän on tehnyt vapaakirkollisena sananjulistajana. Tämän kirjan alkuosassa Sanni Virnes kertoo elämästään ja työstään, erityisesti hengellisestä kutsumuksestaan. Kaikki kirjan tapahtumat ovat totta, mutta ne eivät ole tarkasti aikajärjestyksessä. Joissakin tapauksissa on katsottu sopivaksi jättää mainitsematta aika, paikka ja henkilöiden nimet.

Elämäkerrallisessa jaksossa on myös hänen työtoverinsa Eila Tiihosen tekstiä. Eilan tarkat päiväkirjat koko heidän yhteistyönsä ajalta 1950‑luvun lopusta lähtien ovat olleet arvokas apu asiatietojenja päivämäärien tarkistamisessa. Kirjan loppuosa on Sanni Virneksen sananjulistusta, joka on poimittu hänen nauhoitetuista puheistaan 1970‑luvulta alkaen. Lainatut raamatunkohdat ovat vuoden 1938 Kirkkoraamatusta, koska se on Sanni Virneksen käyttämä suomennos. Johdanto ja otsikointi ovat toimittajan tekemiä.

Kesällä 2001

//Urpo BergAlla//

luku: Pyykkölä:

Pyykkölä

Olen elänyt lapsuuteni 1920‑luvulla suurperheessä Lieksan Saarivaarassa Pyykköjen sukutilalla, jota hallitsi ukkimme Junno vaimonsa Marian kanssa. Heillä oli kaksi poikaa, Antti ja Matti, sekä yksi kasvattilapsi, Anni Räysten. Isälläni Matilla ja äidilläni Annalla oli viisi lasta: Lyydia, Emma, Nikolai (Niku), Heikki ja Sanni. Isälläni oli myös renki, Matti Bamberg. Antti‑sedällä oli kuusi lasta: Mari, Antti (hänellä oli jo oma perhe, vaimo Lyyti ja kaksi lasta, Valma ja Valde), Juho, Hilja, Elsa ja Veikko.

Talossa oli iso perhetupa, kooltaan kuusi kertaa yhdeksän metriä. Tuvan nurkassa oli iso leivinuuni ja sen päällä lapsille hyvä leikkipaikka. Uunin edustalla oli hiilitakka ja pitkä hella, jossa koko yhteisen suurperheen ruoka valmistettiin. Leipää leivottiin leivinuunissa joka päiva. Isossa perhetuvassa miehet tekivät reet, kelkat, sukset ja pärevakat, joilla kannettiin eläimille rehut ja kuivikkeet. Talvella tuvassa nähtiin myös hevosten kengittäminen. Se oli lapsista uljas näky.

Päreitä oli kiskottava paljon, sillä niitä tarvittiin valaise­maan pimeitä paikkoja. Perhetuvassa oli kyllä iso öljylamp­pu, mutta se ei riittänyt valaisemaan koko tupaa. Emännillä oli usein päretuli uunin liedellä keittiöpuuhia valaisemassa. Tuvan ja porstuan lattiat oli tehty paksuista, maalaamat­tomista lankuista. Katajaluudalla niitä pestiin ja hangattiin, ja sunnuntaisin lattialle. levitettiin pyhän kunniaksi raidalliset räsymatot. Naisilla oli monta rukkia, joilla villat ja pellavat kehrättiin langoiksi. Talon jossain nurkassa oli aina kangaspuut; milloin kudottiin piikkokangasta, milloin tehtiin erilaisia raanuja ja mattoja. Kaikki tarveaineet oli saatava luonnosta. Pellavaa kasvatettiin itse ja villat kerittiin omista lampaista.

Suuren perhetuvan erotti yksityisten perheiden huoneista porstua, jonka molemmissa päissä oli ulko-ovet. Perheet elivät omaa elämäänsä omissa huoneissaan. Suuressa perheessä oli hyvä sopu. Elämän koettelemukset olivat hioneet luonteensärmiä niin, että kaikki kunnioittivat ja auttoivat toinen toistaan. Veljessota oli takanapäin mutta vanhemmilla hyvin mielessä, pula-aika pettuleipineen ja yleinen lama koetteli koko Suomen kansaa. Äidit opettivat lapsensa rukoilemaan; iltaisin jokainen sai vuorollaan rukoilla oman rukouksensa.

Meillä lapsilla oli hauskaa yhdessä. Kerran leikkiessämme ison tuvan uunin päällä emme huomanneet kaikkia vaaratekijöitä. Uunin vieressä leivontapöydällä liinan alla oli leipätaikina nousemassa. Emma oli liian lähellä reunaa, ja ottaessaan palloa kiinni hän horjahti suoraan taikinapyttyyn. Se oli vakava tilanne, joka ei silloin naurattanut, mutta vuosien saatossa siitä on tullut yhteinen hauska muisto.

Joskus toisella kertaa ruokaettoneen aikana leikimme Veikko-serkun kanssa uunin päällä. Ettoneella lasten piti olla ihan hiljaa. Me täytimme ne pitkän sukanvarren kaikenlaisella tavaralla. Sitten, hiiren hiljaisuuden vallitessa, viskasin sukan keskelle lattiaa ja huusin: ”Yöjalka tulee!” En tiennyt, mitä se merkitsee, mutta olin kuullut sellaisen sanonnan. Tämän jälkeen alkoi takaa-ajo: renki Matti ajoi takaa riihen ympäri ja sanoi: ”Kyllä sinä, tyttö, vielä tiedät!”

Ukki ja mummi pitivät hyvän järjestyksen. Lapset eivät saaneet yleisesti ottaen pitää ääntä, eikä perhetuvassa saanut häiritä. Ulkona juoksimme ja leikimme. Me lapset osasimme kuvailla maailmanlopunkin ja tiesimme, kenet Jeesus taivaaseen ottaa. Ei meidän taivaaseemme kovin paljon ihmisiä mahtunut, kun maailman rajakin oli Lieksassa ja Pieliseen kaikki päättyi. Lapsena meillä oli lapsen mielikuvat ja lapsen uteliaisuus. Vauvojen syntyminen oli meille suuri kysymys, mutta siitä ei puhuttu koskaan. Kun Antin vaimo Lyyti sai lapsen, kysymys nousi taas esille. ”Ne vain löytyvät saunan lattian alta”, meille sanottiin.

Erään kerran menimme Elsan ja Veikon kanssa etsimään pientä vauvaa saunan lauteitten alta. Siellä ei ollut puulattiaa ollenkaan. Teimme paljon työtä kuokalla ja lapiolla. Ruoka ajan tultua meitä huudeltiin ja etsittiin kaikkialta. Huudon kuultuamme vastasimme jo aika syvästä maakuopasta: ”Täällä ollaan!” Kyllä siinä oli meillä selittämistä ja anteeksipyytämistä luvattomasta työstä. Ei silloin näistä asioista kukaan saanut puhua.

Minulla oli onnellinen lapsuus. Vieläkin on syytä kiittää hyvästä isästä ja äidistä, jotka rakastivat lapsiaan. Olin perheemme nuorin ja siksi sain osakseni enemmän rakkautta ja huomaavaisuutta; sain istua äidin sylissä ja isän polvella useammin kuin vanhemmat sisarukseni. Isällä oli tapana pitää käsistä kiinni ja polvella körötellen lausua: ”Körö körö kirkkoon, papin ja lukkarin tupaan, valkoisella varsalla, ruskealla ruunalla, kirjavalla kissalla, kolipäällä koiralla”, kunnes ”reki pani puuskista”, kaatui, ja hangessa oltiin. Kun ”reki pani puuskista”, isä heitti minut kaatumaan jalkojensa varassa. Voi, miten hauskaa se oli! Usein sain jalkoineni polkea isän selkää, kun se oli kipeä. Palkkana oli aina mansikkakaramelleja, joten aika usein kyselin, onko isällä selkä kipeä.

Ensimmäinen joulukirkko

Jouluaatto oli perheiden yhteinen juhla. Lapset leikkivät ison kuusen ympärillä perhetuvassa, joulupukki oli jokavuotinen vieras aattoiltana. Pula-aikanakin lahjoja oli syksystä lähtien valmisteltu öin ja päivin lapsilta salassa. Kaikki suurperheen lahjat olivat samassa korissa. Olimme niistä kiitollisia. Jouluyönä ruokaa oli tarjolla koko yön. Ensimmäinen joulukirkossa käyntini oli juhlien juhlaa. Aamuneljältä alettiin valmistautua lähtöön; hevonen valjaisiin, karhuntalja reen perään, lapset vällyjen alle lämpimään äidin kanssa ja isä ohjastamaan. Kulkunen kilisi, ja aisakello soi, kun ajettiin tähtitaivaan alla. Matkaa oli neljätoista kilometriä.

Juhlan tuntu sydämessä astuimme kynttilöin valaistuun kirkkoon. Urkujen mahtavaa pauhua kuunnellen kirkkoväki yhtyi veisaamaan: ”Oi Jeesus, tänne maailmaan et tullut itses tähden, mua auttamaan sä tulit vaan, mun kurjuuteni nähden.”Oli siinä lapselle miettimistä. Vielä kotonakin täytyi äidiltä kysyä: ”Mitenkä kurja minä sitten olin, kun Jeesuksen piti tulla minua auttamaan? Eikö muita kurjia ollutkaan? Paluumatkalla kulkusten ja aisakellojen helinässä oli toinen sävy. Siihen aikaan isännille oli kunnia-asia, että jouluaamuna kirkkoreen edessä oli talon paras hevonen ja matka kirkosta kotiin ajettiin kilpaa. Oli siinä kavioiden kopsetta! Lumi vain tuprusi, kun isännät jouluaamun hämärässä kokeilivat, kenellä se paras juoksija on. Kotiin tultuamme oli suuren perheen yhteinen, perinteinen jouluateria ja jouluevankeliumin lukeminen. Sitten lapset saivat leikkiä leikkejään joulukuusen ympärillä.

Sukupolvenvaihdos ja Pyykkölän jakaminen

Vanhanisännän, Junnon, rautaiset voimat alkoivat heiketä, ja ikääkin hänellä oli jo 85 vuotta. Pyykkölä oli sukutila, joka siirtyi aina seuraavalle sukupolvelle. Niinpä ukki ja mummi päättivät siirtää tilan hallinnan ja omistuksen pojilleen, Antille ja Matille. Veljekset sopivat, että siirron astuessa voimaan Pyykkölän tila jaetaan kahteen osaan. Niinpä Antti-setä ja isäni Matti vaimoineen menivät Lieksaan tuomarin luo jakosopimusta tekemään. Pellot ja metsät oli jaettava, satoja hehtaareja maata.

Isäni halusi rakennuttaa perheelleen uuden kodin yhteisen talon puista. Antti-setä jäisi perheineen ukin ja mummin kanssa vanhalle paikalle, niin myös Antti-sedän poika Antti, joka oli jo perheellinen. Sopimus oli hyvä. Se mahdollisti pääsemisen eteenpäin pienemmällä rakentamisella. Tähän suuntaan elettiin ja toimittiin kaikessa, keväällä piti maanmittarien tulla suorittamaan jako.

Surullinen Heikinpäivä

Sitten tuli tuo surun päivä, 19. helmikuuta 1926. Äitiä ja isää oli pyydetty heikinpäiville kauppias Kemppaiselle. Isän oli mentävä aamupäivällä metsätyömaalle sopimaan miesten kanssa hakkuista ja ajoista. Kun hän tuli kotiin, keskusteltiin Heikinpäivistä. Äiti sanoi: ”Kun meillä on omakin Heikki? Olen kutonut hänelle sukat ja ommellut paidan, eiköhän me juhlita omaa Heikkiä’ Isä oli samaa mieltä ja sanoi, että lepoakin tarvitaan. Heikinpäiväkahvit juotiin oman perheen kesken, vieraina Elsa ja Veikko. Juhla oli Heikille mieluinen.

Illalla naapurin isäntä tuli kuitenkin houkuttelemaan sinne kauppias Kemppaiselle. Äiti toijui heti: ”Ei tule mieleenkään, että lähtisimme! Isäkin on niin väsynyt.” Mies ei hellittänyt, vaan jatkoi pyytämistään: ”Mennään me miehet, ei minunkaan vaimo lähde, ja siellä on kuulemma oikein ruokapidot. Isä taipui. Hevonen valjastettiin. Isä pukeutui kyläilyvaatteisiin ja pitkään turkkiin. Lähtiessään hän sanoi äidille: ”Älä sammuta ison tuvan lamppua, minä en viivy kauan. On helpompi tulla kotiin, kun valot näkyvät.”

Ilta oli pitkä isää odottaessa – missä hän viipyy? Vanhin sisareni Lyydia lähti suksilla kahden ja puolen kilometrin päähän Kemppaiselle isää etsimään. Pihaan tultuaan hän näki tutun hevosen kiinnitettynä hevospuomiin, heinätukko edessä ja välly selässä. Oli keskitalven pakkanen. Talo oli valaistu, ja hän yritti mennä sisälle. Ulkoeteisessä hän tapasi talon nuoremman pojan, Mikon (josta myöhemmin tuli sisareni Emman mies) ja kysyi isää. Mikko vastasi: ”Äsken ne syömästä pääsivät ja nyt näkyvät olevan kahvilla. Varmaan sen jälkeen lähtevät pois.”

Tämän kuultuaan sisareni hiihteli kotiin ja kertoi mitä oli nähnyt ja kuullut. Pojat Nikolai ja Heikki sanoivat: ”Nyt me lähdemme nukkumaan, kyllä se isä sieltä ajastaan tulee.”Äiti sanoi perään: ”Muistakaa siunata itsenne.” Minä en halunnut mennä nukkumaan, koska äiti, Lyydia ja Emmakin jäivät odottamaan. Mutta uni painoi kovasti, ja Emma sanoi: ”Käy vain tuvan sängyn päälle nukkumaan. Minä herätän sinut, kun isä tulee.”Yö oli pitkä ja tuskainen, poikkeus meidän kodissamme, sillä isä oli kodin ihminen, harvoin kylään lähtevä. Rukous ja kysely vuorottelivat. Miksi?

Aamutunneilla tuli sanantuoja. Isä oli kahvipöydästä kaatunut yhtäkkiä kasvoilleen lattialle hokien: ”Koskee, koskee.”Hänen päänsä nostettiin tyynylle ja lääkäriä lähdettiin hakemaan heti. Lääkäri tulikin, mutta hän ei tehnyt mitään tutkimusta. Lamppu kädessä hän kiersi lattialla makaavan miehen ympärillä, tunnusteli tämän valtimoa ja sanoi: ”Äkillinen, raju sydänkohtaus, ja tulos on näkyvissä: hän on kuollut.”Hirveä uutinen! Käsittämätön! Äiti pyörtyi minun päälleni sänkyyn. Heräsin siihen, kun Emma-sisko veti minua pois tajuttoman äidin alta. Lyydia kävi hakemassa pojat ja vei sedän joukolle tiedon, mitä meille kuuluu.

En heti ymmärtänyt, mitä on tapahtunut. Aloin vain itkeä: ”Äiti, äiti, mitä sinulle on tapahtunut?” Lyydia otti minut syliinsä: ”Voi rakas lapsi, meidän isä on kuollut, ja äiti on tiedon saatuaan pyörtynyt. Kyllä äiti selviää, Emma hoitaa häntä.” Isä kuollut, äiti pyörtynyt, näinköhän me kaikki kuolemme? Samassa neljä miestä kantoi kuolleen isän sängynpeiteraanulla keskelle ison tuvan lattiaa. Kuolemankauhu täytti kaikkien sydämet. Vanha ukki seisoi mykkänä. Antti-setä yritti itkunsekaisella äänellä rukoilla: ”Hyvä Jumala, armahda meitä. Me olemme syntisin suku tässä maassa. Anna anteeksi, hyvä Jumala, meidän syntimme. Vahvista kuolleen veljeni vaimoa ja poista hänen yltään kuoleman henki.”

Isän poismeno murskasi kaikki tulevaisuudenhaaveet. Ihana lapsuus päättyi suureen suruun. Isän maallinen maja siunattiin Pyykköjen sukuhautaan Lieksan Mähkössä. Häntä saattamassa oli suuri joukko, kolmekymmentäkaksi hevoskuntaa.

Työtä ja opiskelua

Elämän oli jatkuttava. Kovimmassa paineessa oli surun ja työn uuvuttama äiti, jonka täytyi viiden lapsensa kanssa viedä läpi niitä suunnitelmia, jotka isä oli tehnyt. Asian hoitamista vaikeutti se, ettei laki sallinut äidin toimia alaikäisten lastensa holhoojana, koska hänellä oli osuus jaettavaan tilaan. Lapsille määrättiin ”virkaholhooja”. Kaikista vaikeuksista huolimatta meillä oli muutamien vuosien kuluttua oma koti noin sadan metrin päässä entisestä. Sinne vähitellen muutimme. Saimme navetan, riihen, saunan, aitan ja kaivon. Elämä alkoi tasaantua. Oli aika katsoa vaikeuksien yli eteenpäin.

Kansakoulu sijaitsi kilometrin päässä kotoa. Kiertokoulun, kansakoulun ja jatkokoulun oppimäärän suoritettuani minun teki kovasti mieli jatkaa opintiellä, ja pääsinkin Joensuun Kansanvalistusseuran kirjeopistoon nuorisolinjalle. Maalaistytön sielussa paloi kova tiedonjano. Syksyllä alkoi kauppakoulu, johon opettajani minua rohkaisi ja innosti hakemaan. Holhoojani ei kuitenkaan päästänyt. Hän sanoi vain: ”Minut on valtuutettu ennen kaikkea alaikäisten lasten taloudenhoitajaksi, enkä jaetussa tilassa voi yhdelle antaa tällaista suositusta.” Opettajanikin yritti vielä vaikuttaa häneen, mutta se ei auttanut.

Samana syksynä sanomalehti Karjalaisessa oli ilmoitus, että Matkaselän valtionpuhelinkeskus hakee henkilöä puhelunvälittäjän virkaan 1.9.1937 alkaen. Hakemukset oli lähetettävä Matkaselän keskuksen hoitajalle Hilja Tikalle. Hain sitä virkaa, teetin jäljennökset todistuksistam, opettaja Leppäkoski antoi suosituksen, ja tulin valituksi. Kiireiset matkavalmistelut alkoivat. Ensin oli tehtävä syystyöt ja hoidettava monenlaisia asioita. Veljeni Niku osti minulle kauniit pikkukengät, äiti muut matkavarusteet. Huolellisesti äiti varusti minut matkalle niin, ettei alkuun mitään puuttunut. Itkien lähdin veljien, sisarusten ja serkkujen keskeltä kohti tuntematonta tulevaisuutta. En ollut aikaisemmin käynyt Lieksaa kauempana, saati että olisin matkustanut junassa.

Äidin katajatikku

Äiti saatteli minua tälle ensimmäiselle junamatkalleni. Lieksan rautatieasemalla hän antoi minulle pienen kauniin käärön ja sanoi: ”Säilytä tämä vertauskuvanasi; taivu, mutta älä katkea. Taivaan Jumala pitäköön sinusta hyvän huolen!” Siinä asemalla kaulakkain äidin kanssa olimme, kunnes tuli kuulutus: ”Juna lähtee.” Nousin vaunun rappusille ja kyynelten läpi katsoin vielä pientä, suloista äitiäni -ja sydämeni pamppaili kiihkeästi. Junaan päästyäni nostelin tavarani hyllyille ja valitsin ikkunapaikan. Istuessani avasin saamani pienen käärön. Siinä oli äidin käsialalla kirjoitettu sanat ”Taivu, mutta älä katkea” ja lyhyt katajatikku. Ikävä valtasi mieleni entistä enemmän. Vedin ikkunaverhon silmilleni ja sen takana itkin.

Matka jatkui hitaasti eteenpäin. Joensuun asemalla ravintolassa käynyt, miellyttävän tuntuinen rouva istui minua vastapäätä. Hän raotti ikkunaverhoa, pyysi anteeksi ja sanoi: ”Tulit Lieksan asemalta ja varmaan erosit äidistäsi. Kun sitä katsoin, ajattelin lohduttaa sinua ja ostin tämän virvokepullon, jos se vähän helpottaisi.” Voi, mikä ihminen, voi mikä punainen limonaadipullo, ja mitä se merkitsikään tuossa tilanteessa! Matkaselän asemalla oli vastassa Arma Tikka. Hänestä tuli minulle hyvä ystävä ja työtoveri. Puhelinkeskustalo oli 800 metrin päässä asemalta. Arma näytti minulle pienen, keittiöstä verholla eristetyn huoneen, jossa oli lipasto, vaatekomero, pieni pöytä, tuoli ja vuode. ”Tässä saat asua, kunnes voit hankkia tilavamman huoneen”, hän sanoi. Sitten vain esimiehen puheille.

Toimistonhoitaja Hilja Tikka oli kookas ja ryhdikäs, hänen katseensa tuntui menevän lävitseni, ja pelkäsin. Tervehdin häntä syvään niiaten. Työpäivä puhelinkeskuksessa alkoi kahdeksalta ja päättyi illalla yhdeksältä. Päivällä oli tunnin mittainen ruokatunti. Työviikko oli maanantaista lauantaihin, ja myös joka kolmas sunnuntai oli työpäivä. ”Ensimmäinen vuosi on harjoitteluaikaa, sitten odotamme Posti- ja lennätinlaitokselta sinulle nimitystä puhelunvälittäjäksi omaan palkkaluokkaasi”, Hilja Tikka sanoi. Sitten hän näytti toimistohuoneen ja siellä tuolini keskuspöydän edessä.

Työvuorot olivat pitkiä ja aluksi työ hankalaakin, sillä monet pyysivät puhelun yhdistämistä kertomalla vain sen henkilön nimen, jonka numeroon halusivat, ja siitä puhelunvälittäjän täytyi tietää, mihin numeroon yhdistetään. Viereisellä tuolilla istuvan työtoverin oli autettava, kunnes pääsin sisälle asiaan. Keskus oli käsivälitteinen. Tein työtäni iloiten ja suoritin samanaikaisesti etäisopiskelijana keskikoulua Sortavalan Tyttökoulun rehtorin Uuno Karttusen valvonnassa. Osan öistäni ja vapaa-aikani käytin opiskeluun ja kaikki meni hyvin.

Opiskelun lisäksi harrastin jonkin verran myös urheilua. Matkaselässä pelasin pesäpalloa, myöhemmin Kiteellä osallistuin hiihtokilpailuihin, aluksi toimitsijana. Kerran puulaakihiihdoissa Posti- ja lennätinlaitoksen joukkueesta puuttui yksi hiihtäjä, eikä vajaata joukkuetta hyväksytty kilpailuun. Jokaisessa joukkueessa piti olla neljä hiihtäjää. Nähdessäni tyttöjen mielipahan siitä, etteivät he pääse mukaan, sanoin, että minä voin hiihtää heidän ryhmässään neljäntenä. Annoin ajanottolistan kaupanhoitajalle, lainasin hänen suksensa, ja ei muuta kuin ladulle.

Olin itsekin yllättynyt, että minulla oli paras aika ja voitin koko kilpailun. Sen jälkeen osallistuin monena talvena kylähiihtoihin Kiteellä, Puhoksessa, Kerimäellä ja Joroisissa. Hyvä menestys teki minusta huonon häviäjän; aina olisi pitänyt voittaa.

Ohessa ote Saarelaisten tarinoita kirjasta. Helgan ja Niilon keskinäinen testamentti löytyy alkuperäisessä muodossaan sivustolta.

Pielisen rantamilla – rajan kiroissa hohtohetkiä ja kurjuutta

Vanhuus, omaisuuden jako, yhtiömies

Vanhuus tuli Pielisen Karjalaan muuttaneille Saarelaisillekin. Silloinen yhteiskunta hoiti asian niin että kotiin jääneet pojat saivat jakaa talon omaisuuden, sitten kun olivat kunnialla hoitaneet hautaan entisen isännän. Kotoa lähtiessään pojat olivat ottaneet osuutensa irtaimesta omaisuudesta pois lähtiessään. Maaomaisuudella ei siihen aikaan katsottu juuri olevan arvoa.

Jos kotiin jääneitä ei ollut, oli hankittava ottopojaksi joku läheinen sukulainen ja jopa ventovieras. Tällaiseksi ottopojaksi tai yhtiömieheksi saattoi päästä myös talon tyttären nainut vävy, ns. kotivävy. Varpasen Saarelassa Eskolle koittivat vanhuuden päivät. Vanhin poika Heikki lähti kotoa 1676 ja otti osuutensa, mitä se lienee ollutkin. Nuoremmat Tapani ja Matti, saivat periä talon myöhemmän omaisuuden.(1)

Kylänlahden Niilo Niilonpoika Pehkosen omaisuus päätyi monien yhtiömieskiemuroiden (2) jälkeen Mikko Saarelaiselle. Koko tarina on seuraava: Pehkonen joutui turvautumaan yhtiömiehiin, mutta huonolla menestyksellä. Hänellä oli ollut 4 poikaa, Heikki, Niilo, Esko ja Matti, jotka kaikki ottivat osansa ja lähtivät talosta 1680-luvulla. Omaisuus jaettiin kuuteen osaan, yksi isälle äidille ja pojille kullekin. Pojat lähtivät ja vanhemmat tekivät keskinäisen avioehdon, jonka mukaan heistä ensin kuolevan omaisuus joutuisi kokonaan toiselle. Emäntä Helga Sigfredintytär Pyykölä kuoli ja Niilo jäi yksin.

Tähän hätään löytyi apu Heikki Honkasen leskestä Kerttu Heinottaresta, jolla oli poika, Mikko nimeltään. Tämä sai nyt pojan aseman perintöoikeuksineen kaikkineen, ja kaikki oli hyvin viisi vuotta. Taas Pehkosen asiat sekosivat, kun Honkanen joko kuoli tai erosi pois talosta. Vuonna 1692 oli otettava uusi yhtiömies, joksi tarjoutui Antti Niskanen Kuopiosta Jännevirran kylästä. Pöytäkirjassa todettiin, ettei Pehkonen enää omista lapsia eikä vaimoa, jotka olisivat omaisuutta perimässä. Niskanen sai tullessaan lupaan puolet omaisuudesta yhtiöveron varalta. Mutta tämäkin tuki petti kun Niskanen kuoli jo vuonna 1693.

Uusi yhtiömies löytyi vielä, kun Mikko Saarelainen nai Niskasen lesken Anna Ryhäsen seuraavana vuonna. Saarelainen ja Pehkonen eivät kuitenkaan tulleet toimeen keskenään, ja niin tuli ero vuonna 1697. Saarelainen sai Niskasen oikeuksien perijänä puolet talon omaisuudesta, sitten kun talon verot ja velat oli maksettu. Tämä todettiin Pielisjärven talvikäräjillä 1697.

lähteet:

1 Pielisjärven talvikäräjät 1692, gg II, s 13. 2 Pielisjärven käräjät 1686, gg 5, s. 6;1687, gg6, s. 20-21;1693,gg 12, s. 9 ja 1697 gg I6, s. 34 Viitteenä sisältöihin alkuperäisten ohella: Kilpeläinen-Hintikka-Saloheimo, Pielisjärven historia I, s. 186-187

Mikko Pyykkö

Mikko Pyykkö haavoittui

Kontiovaaran Lakiaholta oli kolme poikaa Mikko, Ville ja Yrjö savotassa 1938 syksyllä kolme kilometriä kotoa Suomuun päin. Matka palstalle tehtiin jalkaisin kävellen tai hiihtäen. Pojilla oli mukana haulikko siltä varalta että matkalla sattuisi teeriparvi istumaan koivun latvassa. Päivä oli tehty töitä ja iltahämärissä lähdettiin kävellen kotia kohti. Mikko asteli edellä, Ville perässä haulikko olalla. Polku oli hieman epätasainen ja niinpä Villen jalka tarttui puunjuureen ja hän kaatui mahalleen. Samalla selässä ollut haulikko lensi maahan ja laukesi. Panos osui edellä kulkeneen Mikon reiteen. Veljet yritti taluttaa Mikkoa eteenpäin, mutta se ei tuntunut onnistuvan.

Matkaa oli vielä kaksi ja puoli kilometriä. Yrjö lähti hakemaan hevosta kotoa. Hevosella vietiin potilas kotia, jossa todettiin että lääkäriin on päästävä, vamma on niin iso ja syvä. Lähin puhelin oli viidentoista kilometrin päässä Räpsyssä. Yrjö jatkoi matkaa hevosella puhelimen luo, josta voi tilata pirssin hakemaan Mikon sairaalaan. Matka kesti kolme tuntia, kun Yrjö palasi kotia. Hän sanoi pirssin tulevan tunnin kuluttua Erkkalaan, kuuden kilometrin päähän Lakiahosta. Mikko rekeen ja kohti Erkkalaa. Lähellä puolta yötä oli potilas sairaalassa. Tohtori Mäkinen tutki ja otti puuduttamatta haavasta löytyneet haulit ja housun palat. Lähde: ”Kylä nousee tuhkasta”. Toimittanut Hattuvaaran kylätoimikunta. Haastatellut ja jutun kirjoittanut Erkki Mustonen

Mikko Pyykkö vankina

Hattuvaaralaisia oli venäjällä vankina. Heitä edustakoon Mikko Pyykön tarina, Mikon itsensä kertomana. Maaliskuun 15 päivänä ‑43 lähdettiin partioreissulle Rukajärven suunnalla, Ontajärvelle. Siellä tapeltiin pari päivää ja osa porukasta kaatui tai haavoittui. Me terveet jatkoimme matkaa Kuutsjärveä pitkin. Hiihdettiin avojonossa, jos vihollinen avaa tulen, niin ei kaikki kuolla heti. Mentiin saarta kohti ja oltiin jo rannassa, kun alkoi tulitus. Venäläinen oli saanut viestin, että me ollaan tulossa. Osa porukastamme ehti maihin metsän suojaan, mutta meitä jäi vielä seitsemän miestä j äälle. Kolme haavoittui vaikeasti ja kaatuivat lumeen. Me neljä jäljellä olevaa yritimme ryömiä rantaa kohti. Ei ehditty. Tuli komento seis ja ylös. Riisuivat aseista, taskut tyhjäksi, käsineet pois. Komentaja alkoi huitoa käsillään ylös ja alas. Minä en ensin tajunna mitä se tahtoo. Sitten arvelin että maahan ylös se tahtoo. Niin alkoi liikesarja ja joka kerta kun nousin ylös, sojotti venäläisen pistin rintaani kiinni. Kymmeniä kertoja tekivät tämän liikkeen, ennen kuin lähtivät viemään kilometrin päässä rannalla olevaan korsuun kuulusteltavaksi.

Korsulle toivat ahkiolla myös ne kolme vaikeasti haavoittunutta suomalaista. Yksi heistä oli vielä tajuissaan, vaikka luoti oli mennyt silmien alapuolelta niin, että toinen silmä oli puhki ja toinen roikkui poskella viisi senttiä pitkässä kantimessa. Vähän ajan kuluttua se kaveri sekosi ja vaipui. Sitten alkoi kuulustelu. Kuulustelija oli Viipurissa syntynyt luutnantti, joka osasi suomea. Hän sanoi, että nyt kun ette valehtele ja kerrotte kaiken minkä tiijätte, niin teillä saattaa olla elinpäiviä. Laittoi pöydälle pistoolin, raplasi liipasinta ja sanoi että patruunoita hällä on riittävästi. Kyseli kaikkea, mistä olet kotoisin, mikä on sotilasarvo, kuka oli joukkueen johtaja ja kuka komppanian päällikkö? Hän jatkoi kysymyksiään ja tiedusteli mistä joukoista olet? Sanoin että Majewskista. Hän kirosi ja sanoi että olette pahasta porukasta, se on tehnyt paljon haittaa meille. Kuulustellessaan hän merkkasi kaikki sanat muistiin.

Sitten tuli ulkoa eräs sotilas iso posliinimuki kädessä. Mukissa oli vodkaa ja sitä tadottiin mulle juotavaksi. Minä kieltäydyin. En ota tippaakaan. Sanoin etten ole ikinä ottanut viinaa enkä ota nytkään. Minä haluan katsella selvin päin tämän kuulustelun loppuun. Ei maha olla elinpäiviä paljon jäljellä. Sitten luutnantti ryyppäsi itse siitä mukista ja sanoi: Sinä luulit että tämä on myrkkyä etkä uskalla ottaa, nyt näet ei se tapa. Minä sanoin, kun en ota niin en ota. Arveli varmaan, että kun saisi minut humalaan, niin kertoisin kaikki salat. Kuulustelu viimein loppui ja muistioksi tuli ihan iso lanketti täyteen kirjoituksia. Iltapäivällä komensivat meijät neljä tervettä miestä ulos ja lähtivät kuljettamaan kapeaa polkua pitkin, konepistoolimies edessä ja kaksi pistoolimiestä takana. Matkaa kertyi ehkä viisitoista kilometriä kun saavuimme lepokotiin. Siellä meijän piti levätä kaksi viikkoa ja sitten takaisin rintamalle uutena miehenä.

Kolme päivää kuulustelivat monta kertaa päivässä. Yöt nukuttiin puuriksillä ja keskellä yötäkin saattoivat vetäistä riksiltä alas ja pistoolimies komensi ulos. Mentiin korsulle kuulusteltavaksi, joka kerran oli sama lanketti edessä ja tarkasti seurasivat sana sanalta, että kerronko aina samalla tavalla. Siinä piti olla tarkkana, mitä oli puhunut edellisellä kerralla, ettei lipsaha muuta kertomaan. Sitä ois ollut lirissä. Kolmen vuorokauden kuluttua loppui kuulustelu ja sitten tuli sisälle mies jolla oli metrin mittaiset narunpätkät kädessä, sellaista sormenpaksuista narua. Narulla sitoivat kädet selän taakse tiukasti yhteen ja hatun laittoivat päähän takaperin, niin ettei nähnyt eteensä. Ulkona kuljettiin kapeaa polkua pitkin parisataa metriä, missä ootti kuorma-auto. Auton lavalle ois pitänyt nousta mutta mitenkä sitä kun käsillä ei saa mistään kiinni ja hattu silmillä ei näe mittään. Ne miehet otti persauksista kiinni ja heittivät lavalle. Sinne mentiin kolikolia. Autolla oli ajettu vettä koko talven ja sinne lavalle oli jäätynyt ainakin kaksikymmentä senttiä paksu kerros. Siinä istuttiin iltaan asti koko päivä, ennen kuin päästiin Sorokan asemalle.

Radan varressa päästettiin meidät ulos autosta, niin siviilit hyökkäsi meijän kimppuun. Syljeksivät silmille ja potkivat meitä. Silloin vartiomies pisti kovat piippuun ja huusi sille väkijoukolle. Meistä vaikutti siltä, että hän olisi ampunut jos porukka ei ois luovuttanut. Meijät siirrettiin junavaunuun. Vaunu oli tyhjennetty ensin venäläisistä. Meiltä päästettiin kädet vapaiksi naruista ja hattu laitettiin oikein päin päähän. Kädet oli aivan tunnottomat ja kesti kauan ennen kuin saatiin veri kiertämään. Jalat oli aivan märkinä ja kolotti kun koko päivä istuttiin, siinä jään päällä. Vartiomiehet vahtasi koko ajan. Sitten meidät vietiin junalla Sorokkaan. Siellä oltiin viikkoja tutkintovankina. Koko ajan kuulusteltiin yötä päivää. Suolta olivat nostaneet juurikoita ja meijän piti päivisin sahata justeerilla pätkiksi ja pilkkoa kirveellä polttopuiksi.

Ruokana oli leipäpalasia. Se heijän leipä oli kovaa kuin tiiliskivi, siitä oli leikattu palasia. Kostukkeeksi annettiin hapankaalilientä johon oli laitettu annosta kohti 2 grammaa kookosöljyä. Tällaista ruokaa annettiin kaksi kertaa päivässä. Päivät piti tehä töitä aamu seitsemästä ilta neljään joka arkipäivä. Pyhänä ei tehty töitä. Kuukausi oltiin Sorokassa ja sitten meijät komennettiin junaan härkävaunuun. Vaunussa oli pimeää, eikä tietty minne meitä viijään. Junamatka kesti melko kauan. Viimein saavuttiin vankileirille. Siellä leirillä käytiin heinätöissä ja tutustuttiin yhteen vanginvahtiin joka osasi puhua suomea. Kun upseeriloihen silmä vältti niin me kysyttiin tältä mieheltä, jotta missä myö ollaan. Hän sano jotta tästä on yli seitsemänsataa kilometriä Viipuriin ja paikan nimi on Sorbovitsin kaupunki, laitakaupunkia. Siellä oltiin töissä sitten koko loppuaika. Kesällä tehtiin heinätöitä. Viikatteet oli ainakin viisisenttiä leveät ja suorassa varressa jossa oli tapit kädensijoiksi. Viikatteen teroittamiseen ei ollut kovasinta. Oli kolmekymmentä senttiä pitkä tanakka päreen palanen ja siihen oli tervalla liimattu hiekkaa.

Heinätöihen loputtua ne kysy jotta, onko teistä kukkaa sahanna käsisahalla lautaa. Minä olin yksi joka oli suomessa poekasena sahanna lautaa ja niin pääsin sinne sahaamaan. Osa porukasta kuori puut ja sitten nokilangalla rimpsautettiin suora viiva ja sitä viivaa pitkin sahattiin. Tätä sahausta tehtiin vuonpäivät. Joka kuukausi piettiin kuulusteluja sitä sammaa paperia tutkivat jotta muuttuuko puhheet. Ruoka oli kokoajan leipää ja hapankaalilientä. Sittä kun tuli rauha niin kysyvät, onko teissä kettää joka ossoo tehä pärekattoo. Minä tuas ilmottaavun heti ja piäsin porukkaan. Palkkioksi luvattiin parempaa ruokaa ja oikea sauna. Se tuntu ihan uskomattomalta. Koko leirin ajan oli kerran viikossa mahollisuus käyvä pesulla saunassa, joka oli parakissa. Nurkassa oli pikkunen kamina joka sen verran anto lämpöö jotta tarkeni pesseytyä, mutta lämmittelemään ei pystynyt. Siellä sai kaksi litraa lämmintä vettä ja kylmää vettä rajattomasti ja sokeripalan kokoinen saippua. Kukapa sitä kylmällä veellä tarkeni peseytyä, niin siinä oppi käyttämään pesuvettä taloudellisesti, jos mieli pestä koko ropan.

Pärekaton tiennissä oli päreet ja naulat valmiina ja komennettiin jotta eikun katolle vaan. Seihtemeltä alotettiin työpäivä, välillä käytiin syömässä ja puoli neljältä piästiin saunaan. Sen jälkeen syömään. Illat suatiin olla vappaasti leirialueella. Rauhan tultua majuri piti puhuttelun ja sano että kolmen kuukauden sisällä tehdään vankien vaihto. Suomalaiset viedään Suomeen ja venäläiset tuodaan Venäjälle. Tämä toteutuikin. Tuhatkahdeksansataa suomalaista vankia ootteli kotiin pääsyä. Osa vangeista oli kuollut leirin aikana. Joka päivä kuoli 1-3 vankia. Venäläiset laitto ne yhteishautaan. Oli syvä monttu ja sinne vain entisten päälle uusi vainaa. Viidensadan miehen ryhmissä päästiin lähtemään Suomeen. Minä olin toisessa ryhmässä. Ilmoittivat jotta suapi sinne jäähä asumaankin, ei ole pakko lähteä. Kapteeni sano että käsi ylös kuka haluaa jäädä venäjälle. Ei noussut kättä. Jokaisella oli haave että kun nyt eläisi niin kauan että pääsis Suomeen ja näkis omaisiaan.

Vihdoin Vainikkalassa sitten astuttiin junaan. Junassa lotat toivat vaunuun semmoisen puoltoistametriä korkean vanikka paketin. Kun he rupes sitä aukaisemaan, niin silmänräpäyksessä oli paketti tyhjä. Jokainen hamusi niin paljon kun kerkisi. Lotat ihmetteli, jotta kyllä on pojilla kova nälkä. Junalla meijät tuotiin Hankoon, kaheksi viikkoo karantteeniin. Hangossa olivat antaneet sitten hernekeittoa niin paljon kun jaksoi syödä. Muutamat söi kolome pakillista ja kuolivat. Meijän porukasta ei sairastunut kukaan. Antoivat vähitelle annoksittain voimakkaampaa ruokaa kolmena ensimmäisenä päivänä. Meillä oli lääkärin tarkastukset ja siellä kuntoututtiin. Hankoon tultua olis pitänyt huoltomiesten ilmoittaa joka seurakuntaan mistä kukin on, että mies tulossa kottiin. Minusta ei ollut tehnyt kukaan ilmoitusta ja niin minut oli merkitty kuolleeksi ja Lieksan sankarihaudalla oli minun hautakivi jossa oli syntymäajat, nimet ja kuolinpäivä.

Suomeen tultua seuraavana kesänä löysin itse sen muistomerkin. Pyysin viemään kiven pois ja niin se vietiin. Hangosta päästiin pois kahden viikon kuluttua. Isä oli mennyt jo hevosella Lieksaan minua vastaan kun Hangosta ilmoitin kirjeellä jotta sillon tulen. Isä oli Lieksassa mennyt tätini luokse yöksi ja iltasella kuunnelleet radiosta uutisia ja siellä oli luettu kaikkien vankien nimet jotka tänään kotiutuvat. Viisisataa nimeä, ja minun nimi ollut viimeisenä. Täti oli hypännyt ilosta korkealle että tuleehan se Mikko terveenä kotia. Isä oli asemalla vastassa ja vei minut kotia Lakiaholle. Erkki Mustosen kirjoittama kertomus Hattuvaaran kylätoimikunnan toimittamasta kirjasta: ”Kylä nousee tuhkasta”

Olavi Pyykkö

Muistelmia nuoruusajoilta Pielisjärven Uudessakylässä 1940 – 1950 luvuilta

Minä olen Olavi Pyykkö, s. 1935 ja minun syntymäpaikkani on Talviaisvaarassa joka on isoisoisäni (Juho Pyykkö s. 1812) perustama maatila Viekijärven Uudellakylällä. Ja sieltä sitten minun isä oli tämän nuoren perheensä kanssa lähtenyt pois ja tullut tänne Viekijärven kirkonkylään ja sen jälkeen muuttivat Savolanvaaraan jossa hän rakensi pienen mökin meille ja purki jostakin Koukokosken Marjovaaran tien varrelta sen mökin ja sitten kasasi sen Uudenkylän tien varteen jossa oli kauppa siihen aikaan.

Sen jälkeen hän osti Porttilan tilan 8 km päästä Savolanvaarasta Uudenkylän maisemista ja muutimme sinne 1939 kesällä. Jonka jälkeen syksyllä, kun alkoi Talvisota. Minä olin 4 v. vanha.ja siellä kun kävimme Savolanvaarassa kaupassa, minä aloin tinkimään äidiltä kun vanhempi veli lähti kauppaan, joka oli 5 v. minua vanhempi että päästä mukaan sinne kauppareissulle ja pääsin kuin pääsinkin. Äiti teki meille matkaeväiksi leipäpalasia ja muistini mukaan söimme ne eväät menomatkalla ja sitten kun siellä oli se meidän vanha mökki siellä kaupan vieressä, niin isän äiti eli mummomme oli muuttanut siihen Talviaisvaarasta asumaan ja me käytiin mummon luona lähtiessään ja hän laittoi meille ruuat ja niin siitä kauppareissusta selvittiin.

Palatessamme kaupasta n. 4 km ennen Porttilaa, isä tuli vastaan ja halasi meitä ja sanoi Herran haltuun rakkaat lapset, minä menen nyt sotaan. Liikekannallepano oli julistettu. Tämä oli niin kova määräys, että kaikki ne miehet jotka oli pitkien matkojen vuoksi asioillansa, heidät käännytettiin siitä paikasta takaisin. Sen paikan muistan vieläkin missä isä meidät hyvästeli. Sota alkoi siitä. Evakkoon lähtö alkoi välittömästi, kodit jätettiin tyhjiksi kylmilleen.

Jatkosodan aikana asuimme Porttilassa, joka mökissä oli verhot ikkunoissa, ettei pimeinä aikoina pienen öljytuikun valo paljastaisi taloa asutuksi. Pelkäsimme lentokoneitten jyrinää yö aikana. Tämä oli meidän, äidin ja sisarusten lapsuusaikaa. Meille sota oli kovaa puutteessa elämistä, ruokaa ei ollut. Meille kerrottiin että Ruotsiin haluttaisiin meidät viedä. Äiti kysyi kuitenkin että haluatteko lapset lähteä? Siellä on ruokaa ja me sanottiin äidille että ei, myö kuolemme ennemmin nälkään sinun kanssa äiti.

1941 talvesta jolloin talvisota oli jo täydessä käynnissä (olin täyttänyt kesällä 1940 5v) s talvi 1941. Asuimme Porttivaarassa, oli kylmää ja pimeää. Porttivaaran talo oli tuolloin savupirtti. Savupiippua ei ollut joten lämmittäessä savut tuli uuninsuusta sisälle. Seinässä ylhäällä lähellä laipiota, oli n. 25 cm luukku josta savut meni ulos kun ehti, samoin kuin savusaunasta ikään. Kun isä oli sodassa, äiti hakkasi talvella metsästä jäisiä koivuja polttopuiksi ja niillä lämmitti ison ahokivistä kyhätyn uunin.

Uunissa oli sentään sen verran tasaista arinaa että pystyi paistamaan leipää jos vain milloin sai jauhoja taikinatarpeiksi. Kaikki sotavuodet meillä oli kotona pula jauhoista joten kun kerran kuussa äiti sai taikinan verran jauhoja ja kun meitä oli 7 henkeä (nuorin oli tosin pieni 1940 syntynyt). Tehtyään leivät äiti paloitteli jokaisen leivän kuukausien päivien lukumäärän perusteella jakaen, jokaiselle jäi siis 1 pala leipää päivää kohden. Lihaa ei saanut kuin sattumalta mutta en muista enkä myöskään tiedä mistä sai jos sai.

Sodan loppuvuosilta muistan äidin kauppareissulta palattuaan (oli myös talvi) kun hänellä oli repussa tavallista runsaammin tavaraa! Kaikki olimme iloisia ja kyselimme että kuinka se oli mahdollista? Äiti kertoi että hän sai kauppiaan kanssa sopimuksen, että menee kesällä heinätöihin. Kauppiaalla oli siihen aikaan myös karjatila Viekissä joten työvoima oli tarpeen.

Viekiin on Porttivaarasta 10 km. Jalkaisin kuljettava koska ei ollut pyörää eikä pyörätietä muuta kuin 3 km. Viekin puolipäästä. Kesällä heinäaikana tuli maksun aika. Me lapset pärjäsimme päivät hyvin porttivaarassa, söimme mustikoita ym. muuta marjaa mitä heinäkuussa jo on kypsynyt. Lähtiessään kauppaan ym. asioilleen äiti neuvoi meitä, jos tulee tuntemattomia sotilaita tai muita miehiä joita emme tunne (kesäaikana) menkää ulos ”muina miehinään” ja metsään piiloon jokainen eripaikkaan. Hän perusteli näitä neuvojaan sanoen., Että kun hän palaa kotiin, jos koti on tyhjillään. Alkaa huudella toivoen, että edes yksi meistä olisi elossa.

Sodan aikana meillä käytiin kotona kiertokoulua, opettaja oli Katri Oinonen Pielisjärven Hattuvaarasta. Sellainen pieni silmävammainen nainen, toinen silmä hänellä oli kunnossa. Hän oli uskovainen ihminen ja hän piti joka ilta ja aamu hartaushetken. Se oli hyvin lämminhenkinen tilaisuus, hän osasi asettaa rukouksen sanat oikeaan järjestykseen. Levollisena jokainen kävi iltaisin nukkumaan ja aamuisin jokainen lähti rauhassa ja huojentuneena päivän askareilleen. Myöhemmällä iällä nuo sota-ajan muistot ovat selkiytyneet itsellenikin. Ei niitä lapsuusvuosina kukaan meistä olisi osannut eikä käsittänyt sanoiksi ja lauseiksi pukea. Puutteesta ja kaikesta sodanajasta selvisimme kuitenkin jotenkin. Isän palattua sodasta 1944, alkoi ilmestyä vähin erin metsätöitä. Kesäisin olimme isän apuna kuorimassa pöllejä, minä olin 9 v. sisko 11 ja vanhin veli 15 vuotias, näin meni kesät ja osittain talvet. Sota ja sen jälkeinen puute kaikesta kävi varmasti miesten hermoille. Siitä sai varmaan kokea kovia useammat perheet.

Muistan kun juuri sodan jälkeen vielä pelkäsin sotaa. Kerran kun äiti oli laittanut perunamaitoa joka on kyllä hyvää ruokaa, mutta pelko oli vain minussa enkä voinut syödä. Silloin isä hermostui, juoksin ulos ja isä perästä. Pääsin n.20 m. kun isä tavoitti minut. Hän oli tempaissut rapunpielestä koiranriimun (rautakettinkiä), sillä isä veteli pitkin poikin persuksia. Kun isä oli retuuttanut minut takaisin pöydän ääreen, sitten minä itkin ja nielin ja nielin ja itkin. Kettingin jäljet olivat kauan pakaroissani tummina juovina. Tämän tapauksen jälkeen ei meillä isän kanssa ollut vakavia erimielisyyksiä. Aikuistuttuani olimme isän kanssa ylimmät ystävykset. Hän alkoi rauhoittua sodan kokemuksistaan, saimme huomata kuinka hän välitti äidistä ja meistä jälkikasvusta yhä enenevissä määrin ja opasti meitä kaikessa.

Kiertokoulu kesti yleensä 3 viikkoa kylässä ja sen jälkeen Katri Oinonen haettiin toiseen kylään. Koulussa meillä oli tietenkin myös välitunti ja se oli suurta voimainkoitosta naapurin poikien kanssa. Jos lumi oli kuivaa, ei voinut olla lumisotaa tms. Niin suurimmat pojat kiipesivät katolle ja heittivät lumilapiolla lunta pienempien penskojen niskaan, lumipaakut oli varmaan lähes kymmenkiloisia joten siinäkin on tuuria ollut ettei kenenkään niskat nyrjähtänyt tai osunut kohdalle…

Ollessani 14 v. kerran talvella isällä ja äidillä tuli asiaa Lieksaan jonne pääsi junalla Mätäsvaaran kautta. Aamulla meni ja illalla tulo jo pimeässä illassa. Kotona oli aloitettu ns. liistereen teko joka oli alkuvaiheessa. Isä määräsi että tee tuo reki valmiiksi päivän aikana. Sanoin että en minä tee, se ei onnistu, mutta isän ainut ehto oli että reki on oltava valmis raudoitettavaksi kun he tulevat kotiin. Heidän lähdettyään ja päivän valjettua, homma alkoi kiinnostaa minua ja yritin parhaani. Sisko Kerttu seurasi innolla ja auttoi pajujen taivuttelussa ja kehui välillä että tästähän tulee kunnon reki.

Kun sitten ilta tuli ja vanhemmat kotiin niin sen muistan kun äiti kääntyi hieman ja hymyili salaa, sekä ihaili näkemäänsä ja huomasin isän tyytyväisen ilmeen. Kyllä hän myös sanoi että osasithan sinä tehdä sen. Olihan isä opettanut meille kelkan ja suksien tekoa, sekä tuiki tarkkaan neuvonut miten tehdään kenkälesti ja piirtänyt ja leikannut kuinka tehdään lestiin hösti ja miten sahataan lestistä irti, myöhemmin 17-18 vuoden ikäisenä sain tehdä ensimmäiset länget ja ne ennen talvisavotan alkua hevoselle sopiviksi.

Nuoruusvuosien 13 – 15 väliin (1948 -1950) väliin meillä uudenkylän pojilla oli jännittäviä seikkailuluontoisia asioita. Omatekoisen tussarin takia eräs kaverimme menetti henkensä 15 v. Tapaus oli hyvin raskas asia ja meistä tuli varovaisia tussarien kanssa. Mutta vielä vanhimman veljeni kanssa teimme yhden 2 piippuisen tussarin kahdesta kiväärin hylsystä, jotka laitoimme vinkkeliin sahattuun kelopuun palaan rinnakkain rautalangalla kiinni, tulitikku sytyttimeksi ja vetäisy rasialla sai ruudilla täytetyt hylsyt räjähtämään. Räjähdys oli niin voimakas että veljeltä lensi hattu kauas kuusikkoon, itse hän lensi myös nurin ja tussari hävisi sen tien kokonaan, hylsyt kuin piipun alusta n. 3 cm pala perä osaa jäi käteen sekä savustunut käsi ranteeseen saakka, siihen jäi meilläkin tussari harrastus.

Osmon tussari ja sen seuraukset: Osmo teki tussarin kiväärin hylsystä, täytti piipun puoliksi ruudilla ja kallisti aseen vaaka asentoon. Tasasi piipussa olevan ruudin siten että ilma-aukko jäi koko piipun pituudelle. Eräänä helteisenä kevätpäivänä menimme kuivalle kankaalle jossa oli naavaisia kuusia ja juuri erään naavaisen kuusen juurella, tussarin piipun osoittaessa kuusta kohti, Osmo vetäisi tikkuaskin ”passilla” tulitikut tuleen. Seurasi n. 2 – 3 metriä pitkä liekki ja samassa kuusi oli tulessa naavojen ansiosta latvaan asti, kävi vain humaus ja palo oli ohi. Sen seurauksena opetus ettei kannata mennä kuivalle kankaalle edes tussaria ampumista.

1949 sain kuitenkin käydä yhden talven uudenvuoden pyhien jälkeen kansakoulua 14. v ikäisenä, koulu meni vauhdilla sillä kävin tuon vajaan puolen vuoden aikana 4 luokkaa. Sen jälkeen ei ole ollut aikaa istua koulun penkillä. Halut olivat kyllä kovat, mutta täytettyäni 15 v. 1950 kesällä isä sanoi että nyt lähdetään metsätöihin ja siinä meni minun kouluhalut sekä lukuhalut vuosikymmeniksi, jäljelle jäi vain työhalut ja hyvä näinkin.

Joskus 1952 – 53 satuin kyllä kyläreissulla harvinaislaatuiseen sian teurastus tilaisuuteen. Tämä tapahtui Saarvavaarassa. Lunta oli n. 30 cm. Isännällä oli sankko täynnä pontikkaa ja kyläilemään oli tullut isännän siskon mies ja kaksi muuta tuttua. Kun isäntä tarjoili vesikauhalla kierroksen pari pontikkaa, sanoi emäntä. että laittaisin vieraille ruuan vaan kun ei oo lihoo. Siitä paikasta hyvässä humalan vireessä isäntä ja vieraat päättivät lähteä teurastamaan sikaa.

Niinpä kirveet ja puukot esille teurastuslava valmiiksi, emäntä laittoi veden lämpiämään 200 l pataan. Leka oli suurin työkalu millä sika aiottiin teloa hengiltä. Nyt meni kuitenkin lähes tunti ennen kuin vesi oli kuumaa, joten isäntä ja vieraat kävivät välillä paukulla. Kun sitten sika raahattiin ulos ja ensimmäinen isku kirveellä raapaisi sian korvallista, se karkasi pitelijän käsistä. Neljä humalan tahmeaa ukkoa yritti iskeä sikaa, osuen milloin selkään ja kylkeen. Joku vieraista keksi ettei se kirveellä kuole ja halusi kokeilla lekalla. Mutta ohi meni sekin yritys. Emäntä hääri lähettyvillä sangon ja kauhan kanssa, että saisi verta jotta pääsisi paistamaan verilettuja.

Minä laskin sivusta että sika oli saanut jo kuusi iskua ja mustelmat näkyi selvästi. Sanoin emännälle kun kirves oli joutilaana lumella että minä autan. Otin kirveen sain sikaa korvasta tukevasti kiinni, kopautus otsaan ja toinen varmuuden vuoksi. Laskimme emännän kanssa veret. Nostimme sian lavan päälle ja jätin ukkoporukan tekemään lopun siitä hommasta. Olin kotona isän mukana jo viisitoista vuotiaasta lähtien teurastamassa joten osasin kyllä homman. Osaan sen vieläkin, nyt kun eletään vuotta 2005. Noista tapahtumista on kulunut yli puolivuosisataa, mutta ne ovat yhä kirkkaasti muistissa.

Vuoden 1948 tapahtumista tärkeimmiksi on jäänyt isä mukana metsätöissä käynti, innostuimme veli Heinon kanssa kuorimaan pöllejä niin paljon kun vain isä ehti hakata, kaataa ja katkoa pokasahalla. Vahvempana ja 5 v. vanhempana Heino teki valtauksia kun minä olin keskeneräisen pöllin kimpussa ja isä oli saanut kuusen nurin, Heino veti tyvestä kuorta irti ja huusi että tästä tulee hänen pölli tai kaksi niin pitkälle kuin ehti kuorta rungosta nylkeä. Meillä oli kappale maksu, isä määräsi hinnan, mikä oli 1 tai 2 penniä pölliltä. Kun tilipäivä koitti minä sain 300 mk.

Äidillä oli tilipäivänä iso pullataikina, hänen tekemät pullapitkot olivat vähintään 50 cm. pitkiä ja 15 – 18 cm levyisiä. Kun minulla oli nyt rahaa, päätin ostaa äidiltä yhden pitkon, kun huomasin että se ärsytti Heinoa, ostin kiusallani. Kun kauppa oli tehty ja hälinä loppui ja porukka hajaantui, sanoin äidilleni että vie pitko komeroon toisten pitkojen joukkoon. Rahat äiti olisi antanut takaisin, mutta ymmärsin jo silloin että äiti ja isä tietävät käyttää ne paremmin.

1949, kun olin täyttänyt 13 v. (1935.28.7). Pääsin siis tammikuun alusta kansakouluun eka luokalle. Kouluun oli matkaa 13 km. ja se sijaitsi Issaanvaaran talossa Uudenkylän luoteispäässä. Talon omistivat Kainulaiset, Nestori ja Leo sekä heidän äitinsä vanha emäntä. Iso tupa oli oppilaita täysi n. 20 – 25. Ikäjakauman takia käytiin yhtä aikaa useampaa luokkaa. Minä kävin talven aikana neljän luokan oppimäärän, serkkuni Teuvo kävi kuuden luokan ja kaikki 1933 syntyneet samoin. Kun kesä tuli ja saatiin todistukset, minun todistuksessa luki että siirretään 5. luokalle.

Koulumatkan ollessa 13 km. Pääsin koulukortteeriin Talviaisvaaraan Otto sedän perheeseen, johon kuului vaimo Eeva ja Pojat: Timo Einari, Toivo Armas ja Teuvo Ilmari. Molemmat nimet siksi ettei sekaannu muihin. Talviaisvaarasta oli 3 km. hiihtomatka kouluun. Meitä oli koulumatkalla Teuvo, minä, Ilmari, Lahja ja Valma. 3 viimeistä asui Talviaisvaaran pääpaikalla vajaa 100m. päässä Otto sedän talosta.

Lähdimme kouluun aina yhtenä letkana hiihtäen, n. 1 km. Talviaisvaarasta on Mustakangas niminen talo. Talon pojat Allan oli metsätyönjohtaja, Otto ja Martti isännöi vanhan äitinsä kanssa taloa ja he olivat Meriläisiä. Heillä oli koulukortteeria n. 5 km. päästä Lappalaisen veljeksiä, neljä poikaa. Kun pojissa ilmeni täitä paljon, lämmitti Otto ja Martti Meriläinen savusaunan, vei pojat saunaan. Saunanpäälle he olivat ottaneet poikien villapaidat, villahousut, pipot ja sukat. Kastaneet ne läpimäräksi valopetrooliin ja heittäneet kaikki tamineet saunan kiukaan päälle että täit lähtee ja kyllä ne lähtivät. Mutta kun aamulla mentiin kouluun, kysyi opettaja (Heikki Lipponen, ankara mies), että mistä tuo haju tulee? Kiertäen tuvassa jokaisen oppilaan päätyen Lappalaisten pulpettien kohdalle, nosti hän vanhinta veljeä puseronkauluksesta pystyyn ja totesi että mitä oli tapahtunut? Pojat kertoivat ja opettaja rauhoittui keskittymään koulutehtäviin. Mutta veljesten villapaidat tuoksuivat monta päivää valopetrolille ja olivat nokilaikukkaita.

Keväällä hankien aikaan 1949 kerättiin käpyjä ja minäkin sain siitä rahaa, olihan minulla kaksi n. 50 kg säkillistä käpyjä, rahat säilytin kevättä ja kesää varten. Ei sitä ollut montaa markkaa, mutta oma hankkimaa. Kun tuli toukokuun loppupuoli tiet oli jo sulat, joitakin lumipälviä oli metsissä. Koulussa oli myös Lähdeaho nimisestä talosta minun ikäinen poika, talon omisti Pekka Schroderus. Veli oli kouluajan minun hyvä koulukaveri niinpä kun hänellä oli polkupyörä, hän pyysi toukokuun lopulla eräänä koulupäivänä että käydään illalla Viekissä. Minulla ei ollut pyörää, enkä osannut ajaakaan, kun Talviaisvaarasta pyörätien päähän oli lähes 4 km. Sovimme että tulen jos pääsen sovittuun aikaan Otto sedän kärrivajalle. Velillä oli kotoa vajalle n. 4 – 5 km. Tämän matkan voi ajaa pyörällä. Sain Eeva tädiltä luvan jotta sain lähteä Viekin reissulle. Veli polki hikipäässä ja minä istuin tangolla ja välillä tarakalla.´

Niin sitä päästiin Viekin kaupalle, se oli Jaakko Pajulan perustama kyläkauppa. Ostimme Velin kanssa kaikilla käpy ansioilla Tanskan kuninkaan rintapastilleja, ne olivat tosi hyviä, sekä lisäksi vähän kotimaisia porkkanakarkkeja. Sitten takaisin, matkaa kertyi Viekiin Talviaisvaarasta n. 15 km. Kun pääsin takaisin Talviaiseen, ei minulla ollut enää karkkeja eikä rahaa, olipahan kiva reissu.

Koulun loputtua kesä meni kotona ja syksyllä tuli Ahmovaaraan Niilo Nevalaisen taloon toinen kansakoulu n. 6 km. Porttivaarasta. Minulla oli kova hinku mennä kouluun koska se oli lähelläkin. Mutta isä vei minut 1949 – 1950 vuodenvaihteen jälkeen yli 30 km. Valamanvaaraan metsätöihin. Kansakoulu jäi siis n. 5 kk jaksoon jonka ajan sisällä suoritin nuo 4 luokkaa. Talvi 1950 oli kova pakkanen n. 40 astetta, koko tammikuun ajan, siinä oli kestämistä kun Valamavaaran talosta oli palstalle jossa hakkasimme n. 2 km. Sen jälkeen tein yhtä jaksoisesti metsätöitä n. 7 vuotta pokasahalla. Tuohon aikaan metsäyhtiöillä oli tosin alkukeväästä hakkuu seisokki 1 kk. Puutavaraa ei saanut hakata homehtumisvaaran takia.

1950 syksyllä aloitin rippikoulun 2 viikkoa ja keväällä 1951, 2 viikkoa. Rippikoulun jälkeen tehtiin normaalit kesätyöt, painettiin reenjalaksia. Etsittiin luokki tarpeiksi oksattomia tuomipuita metsäpurojen varsilta, sekä länkipuuksi sopivia koivun mutkia ja juuri osia. Jos onnistui löytämään sopivan juurimutkan, siitä sai lujemmat länget. Rippikoulun käytyäni alkoi Viekissä, Ruosmassa ja Varpasen seurantalolla tanssit samana kesänä, mutta talvisin ei ollut muita huvituksia kuin 1 tai 2 kertaa elokuvat Viekin seurantalolla. Koska metsätyö oli raskasta, ei enää edes viikonloppuisin kaivannut lähteä mihinkään, toisaalta meillä oli myös välinehuolto. Paikattiin itse rikkinäiset vaatteet, teroitettiin työkalut jne. (ommeltiin rukkaset).

1952 rakensimme isän kanssa saunan metsäkämpälle ns. Muntsurinlaaksoon. Savotan hakkuualue oli sen ajan tietojen mukaan 400 ha. En tiedä pitääkö paikkansa, mutta kämpän miesvahvuus oli 62 miestä, josta hevosmiehiä oli yli 10. Rakensimme isän kanssa kotikylälle saunoja hirrestä, pari ehkä 3 saunaa. Olin hyvin mielelläni näillä rakennustyömailla mukana.

Tuon savotan alkamissyksynä olimme veli Heinon kanssa siellä kämpällä ajatuksena viettää siellä koko talvi 1952, koska kotiin oli matkaa 6-7 km, joka on liian pitkä matka hevoselle ja miehille työpäivän jälkeen. Syksyn tukinajot oli jo alkaneet, oli joulukuun alkupuolta ja pakkasta -30 C. Kun eräänä yönä Heino herätti minut ja sanoi että lähdetään kuselle, sen hän kuiskasi korvaani. Sanoin että ei kuseta, lähde nyt vaan, hänellä on asiaakin. Niin mentiin pakkasyöhön, heti ulospäästyä Heino sanoi että meille vielä tuntematon jätkä pyysi tuntia aiemmin että rupea kaveriksi niin tapetaan kaikki nämä miehet, saat 20 mk / kpl! Siinä meni myös minun yöunet ja siihen loppui minun kortteeri sillä kämpällä. Hiihtelin kotiin talvisin koko savotan kestoajan 1954 kevääseen. Heino sen sijaan oli koko talven hevosen kanssa ko. kämpällä, kuin myös seuraavan talven. Sodan käyneiden miesten keskuudessa ei kuullut juuri huumoria.

Meillä oli työnjohtajana eräs Mikko Heikkinen joka kiertäessään palstoilla huusi että: huomenta perkele tai päivää perkele. Kerran iltapäivällä, syyspuolella kun teimme pöllejä ns. puolipuhtaaksi, hän tuli palstallemme ja kertoi että naapuripalstan mies lymysi mättäältä mättäälle nelinkontin ja kun hän huusi sille päivää perkele! Mies sanoi että: älä huuvva, no mitä sinä konttaat? Ettei tuo pukki nää, kun hän menee kämpille ja osoitti Heikkiselle vuolupukkia, minkä päällä pöllit kuorittiin vuoluraudalla.

Myös 1947 – 48 vuosiin mahtuu mielenkiintoisia asioita. Silloin kun olin 12 v. alkoi kotikylällä savotta oikein todenteolla. Tehtiin koivurankaa 2.2m ja 4.4 m pituisia. Naapuri talot oli miehitetty täyteen metsätyömiehiä. Meillä pojilla oli kova uteliaisuus seurata savottamiesten puuhia aina tilanteen mukaan talvisin ja keväät uittosavotan alkaessa oli tosi kiireistä aikaa. Olin 12 v. juoksupoikana, se tarkoitti että keräsin (uittopäällikön käskystä) kylältä kananmunia, leipää, perunoita sekä isän takomia uittokeksejä, teroitettuja kirveitä ja mitä vaan ko. työmaalla tarvittiin. Tuntipalkka oli 20 p / h.

Jonkun ehkä viikon kuluttua, uittopomo otti minut uittoon, mutta edellytti että piti olla holhooja, joku joka otti vastuun. Jos putoan jokeen, että olen silmänpidon alla. Kesän tultua ja uiton mentyä laitoimme kotona juurikasvit maahan ja minä halusin laittaa kasvamaan kessua, kessu kasvoi hyvin. Kuivasin kessun lehdet, sekä rungot myös ja syyskesällä hakkasin ne puupotissa valmiiksi, kun oli tullut tietoon että taas tulee jätkiä kulkemaan meidän mökin kautta savotoille ja tupakasta oli pulaa. Myin kasvattamani kessut ihan tarkkaan muutaman päivän aikana. 17 v. ikäisenä aloin pärjätä metsätöissä omatoimisesti 1952, ammattimetsurina, oli ollut usean vuoden ajan ja 1959 olin Ruunaan Polvijärven kämpällä jonka ympäristössä oli metsätyön kaikki muodot. Kevään aikana tehtiin pöllejä, halkoja, saimme vieretysurakoita. Saimme tehdä työt valintamme mukaan, kun vain kaikki sopi aikatauluun savotanhengessä.

Porttilassa, kaikki ne nuoruusvuodet olivat kuitenkin enimmäkseen puutteessa elämistä, sillä metsätöissä ja pienen peltotilkun ja muutaman lehmän turvin ei kertynyt suuria rahavaroja, joka päiväinen ruoka sekä työvälineet ja varusteet vei palkat sitä mukaa kun kukin hankki. Metsätyö on raskasta ja kuluttavaa, työkalujen kuin vaatteidenkin suhteen. Ja ruokaa tarvittiin 13 henkisen perheen tarpeisiin huomattavan suuria määriä. Esim. 26 kpl 2 kg ruisleipää riitti muutamaksi päiväksi, 40 kg vehnäjauhosäkistä sai vain 2 pullataikinaa. 50 kg ruisjauhosäkki meni myös viikossa jne. Talveksi kerättiin 200 l puolukkaa ja mustikkaa 120 l keitettynä.

Nämä rivit ja asiat ovat tapahtuneita tosi asioita, lopetan tällä kertaa tähän. Toivotan kaikkea hyvää ja mielenkiintoista jatkoa Pyykköjen tulevalle sukuseuralle, sekä tuleville sukupolville. Parhain terveisin: Olavi Pyykkö, KOTKA

Elsan tarina

Olen Elsa Esteri Turunen os. Pyykkö, syntynyt 1917 Lieksan Saarivaarassa., jossa asustan edelleen. mieheni (Otto Turunen) vanhemmilta jo ennen sotia ostamassa paikassa. Saarivaaran kylä on 12 km päässä Lieksan keskustasta. Vielä 50- luvulla oli täällä ”savuja ” liki 50, kun nyt vakinaisia asukkaita on enää viidessä talossa. Lapsuuskotiini on matkaa vain puolitoista kilometriä. Lapsuuteni vietin Pyykköjen suurperheessä, johon kuuluivat isovanhempani Antti Juho Pyykkö ja Maria Pyykkö os. Ikonen ( olivat muuttaneet perheensä kanssa joskus 1800- luvun lopulla Ylivieki 17: sta ensin Keträvaaralle ja sen jälkeen Saarivaaraan ). Lisäksi perheeseeni kuuluivat vanhempani Antti Pyykkö ja Anna Stiina Pyykkö os. Kiiskinen ja heidän lapsensa: Eino Juho, Maria, Antti, Aino, Otto ( k. 3 v.), Mandi ( k. 10 kk ), Hilja, Elsa ja Veikko. Toisessa päässä taloa asui setäni Matti Pyykkö vaimonsa AnnaRiitta Pyykön os. Tolvasen lastensa kanssa. Lapset: Matti ( k. n. 2 vk.), Otto ( k. ½ v. ), Lydia, Emma, Matti Nikolai, Heikki ja Sanni.

Aikuistuttuaan lapsista: Maria, Antti, Elsa, Veikko, Lydia, Emma ja Matti Nikolai perustivat perheensä Saarivaaraan. Antti- veljeni jäi avioiduttuaan asumaan Pyykkölään. Lisäksi isovanhemmillani oli kasvattilapsena Anna Frästen, joka oli Leena- tätini tyttö ja jäänyt orvoksi. Ollessani lapsi lentävä keuhkotauti riehui Suomessa. Pyykkölästäkin tuoni korjasi satoaan runsaalla kädellä. Siskoni Aino kuoli 15 vuotiaana v. 1923, veljeni Eino Juho 23- vuotiaana v. 1924 ja veljeni Antti 26 v. ja vaimonsa Lydia 31 vuotiaana v. 1931. Heiltä jäi kaksi pientä lasta Valde ja Valma, joista äitini piti huolta. Mummoni Maria kuoli myös v. 1931 ja ukkini Antti Juho v.1933. Samana vuonna kuoli myös isäni Antti. Kuoleminen ja kuolleet tulivat pikkutytöllekin niin tutuksi, ettei sitä mitenkään kammoksunut. Sitä mentiin vaan eteenpäin kaikesta huolimatta. Muistan, kun Aino ja Eino Juho sairastivat, äiti nukkui lattialla heidän luonaan valmiina auttamaan, jos sairaat mitä tarvitsivat. Kun sairaus lopulta vei voiton, näin kun äiti pesi Eino Juhon tuvan lattialla ja sitten vainaja vietiin aittaan ja peitettiin lakanalla.

Naapureilla oli tapana tulla katsomaan vainajaa. Juhoakin tultiin katsomaan. Minä, joka olin vajaan seitsemän vuoden vanha menin reippaasti vieraita vastaan, vein heidät aittaan ja leväytin nopealla liikkeellä lakanaan pois Juho vainajan kasvoilta. Naapurit ihmettelivät, että ei tyttö pelkää! Kun Antti- veli oli sairaana ja tulin kylästä kotiin, sanoin Antille, että siellä kyselivät: ”Joko se Antti kuoli?” Antti suutahti ja sanoi: ”Minun kuolemaani ne odottavat, että pääsisivät syömään ja juomaan.” Hautajaiset olivatkin aina suurelliset. Eläin (joskus lehmäkin) teurastettiin, josta tehtiin paistit, perunoita keitettiin suuressa muuripadassa. Tehtiin riisipuurot, rusinasopat ja keitettiin pullakahvit. Hautajaisvieraita oli paljon. Pitkä hevosletka kulki kirkolle ja takaisin. Ihmiset sanoivat minustakin, ettei tuo tyttö kauan elä. Erehtyivät sillä olen elänyt jo yli 90 vuotta! Minulla nimittäin oli kaulallani suuri märkivä ”luomi” syntymästäni saakka, joka haisi pahalle ja peitettiin huivilla. Lääkärissäkin käytiin kaulaa näyttämässä, mutta ei siitä ollut apua. Sitten meille tuli käymään ”uunisuinari” (palotarkastaja) Kilpeläinen. Äiti näytti hänelle kaulaani. ”Uunisuinari” antoi seuraavan neuvon: Vie tyttö Vänskälän purolle. Katso missä vesi virtaa etelään päin. Ota joen pohjasta hiekkaa ja hankaa sillä märkivää kohtaa kaulalta ja huuhtele lopuksi joen vedellä. Näin alettiin käydä päivittäin purolla. En suostunut, että muutamaa vuotta vanhempi Hilja- siskoni suorittaa kyseisen hoidon, sillä se oli aika kivuliasta. Äidin täytyi ehtiä kiireiltään noin kilometrin päähän hoitotoimenpidettä tekemään. Ja ihme ja kumma kaula parani täydellisesti, kiitos ”uunisuinarille”. Olen myöhemmin tiedustellut hoitohenkilökunnalta, että mikähän taika joen vedessä oli? Vastaukseksi olen saanut, että tödennäköisesti kysymyksessä oli PUHTAUS, joka auttoi paranemisessa. Maria- mummon kanssa pääsin kirkkomatkalle Lieksaan. Avojaloin käveltiin Merilään saakka ( n.8,5 km.) ja sitten vasta laitettiin kengät jalkaan. Yö vietettiin Lieksassa Saarelassa. Sitten seuraavana päivänä käveltiin taas kotiin.

Lapsuudessani ruumiillinen kuritus oli yleisesti käytössä. Samana päivänä sain piiskaa useamman kerran. Äiti meillä oli ankarampi, kuin isä. Kerrankin, kun äiti ja isä olivat kirkossa käymässä, pyysin Hiljaa leikkaamaan hiukseni. Hilja teki työtä käskettyä. Kun vanhempani tulivat kirkosta ja äiti näki hiukseni, oli hän sen näköinen, että kohta ”koivuniemen herra” tanssii takamuksillani. Silloin isä katsoi minua ja sanoi: ”Paremman näköisethän hiukset ovat kuin ennen”. Voi, miten se lämmitti sydäntäni ja näin säästyin sillä kertaa selkäsaunalta. Lapsiltakin vaadittiin työntekoa: ”Ensin työ ja sitten huvi”. Talvella oli esim. puiden kantamista ja perunoiden kuorimista. Sen jälkeen oli lupa mennä mäkeä laskemaan. Kesäaikaan ei ehditty paljon leikkimään. Oli kerättävä ja puhdistettava mustikoita. Sitten laitettiin marjaroppeet vaatenyyttiin ja avojaloin käveltiin Lieksaan ovelta ovelle mustikoita kauppaamaan! Tämä oli kuitenkin mieluista hommaa, sillä marjarahat saimme itse pitää. Niinpä me törsättiin marjarahat Lieksassa limonaadiin ja pullaan! Kerran Heikillä oli pyörä mukana. Hän otti Helmin (Räsänen) marjat pyörän tarakalle, ettei heiveröisen pikkutytön tarvitsisi niitä itse kantaa.

Silloin sattui vahinko, kun pyörä kaatui ja marjat lensivät maahan. Me lapset: Heikki, Veikko,Helmi ja minä keräsimme hiekkaiset mustikat takaisin roppeeseen ja saimme kuin saimmekin nekin myydyksi. Varmaan ostajat ihmettelivät niiden hiekkaisuutta?! Toisen kerran, kun olimme tulossa marjojen myyntimatkalta Veikko astui lasinsirpaleeseen. Silloin Heikki sanoi, että nyt Veikko ei voi kävellä, siis otetaan auto ja mennään sillä kotiin. Niin tehtiinkin ja huristeltiin auton kyydissä kotia kohti, taksa oli 5 mk henkilöltä. Kotiin tultua toruttiin, että rahanne menetitte autolla ajeluun. Hilkulla oli, ettei selkäämme saatu. Myöhemmin kuulimme, että naapurin poika ei säästynyt sillä kertaa piiskaamiselta. Minä en surrut rahojeni menetystä, vaan iloitsin ensimmäisestä autokyydistäni! Vähän isompana ei jouten saanut olla. Jos ei muuta, niin ainakin neule täytyi olla käsissä.

Olin jo toisella kymmenellä, kun pääsin aloittamaan kansakoulun, koska Saarivaaran koulu silloin vasta rakennettiin (noin v.1930). Kansakoulua kävin 3 vuotta. Joululta siirryin aina seuraavalle luokalle. Sitä ennen olin käynyt kahtena syksynä, kahden viikon ajan kiertokoulua. Koulu olisi kestänyt 4 viikkoa, mutta minun oli oltava perunan nostossa ne toiset 2 viikkoa! Kansakoulun valmistuttua siellä alettiin järjestää erilaisia yhteisiä tilaisuuksia, kuten esimerkiksi: äitienpäivä- ja raittiusjuhlia, seuroja, kerhoja ym. Olin 14- vuotias, kun Antti veljeni kuoli ja 16- vuotias, kun isä kuoli. Samana vuonna kuoli myös Antti Juho-ukkini. Matti setäni oli kuollut jo aiemmin ja heidän perheensä oli muuttanut 100 metrin päähän meistä.

Näin ollen meille ei jäänyt yhtään miestä! Veikko veljeni oli vasta 13-vuotias,kun hän joutui ottamaan miehen paikan perheessämme. Hän teki kaikki hevoshommat. (Veikko perusti aikuistuttuaan perheensä Pyykköjen kantapaikalle). Minulle kuului talvella puitten teko. Se oli jokapäiväistä hommaa. Rangat täytyi sahata ensin pölleiksi ja sen jälkeen pilkkoa sopivan kokoisiksi. Puut olivat märkiä ja raskaita käsiteltäviä. Siitä seurasi kipua rinnassa. Luulin jo,että nyt se keuhkotauti on minuunkin iskenyt! Lääkärissä käynti varmisti, että kysymyksessä oli vain lihaspistos. Alle 21- vuotiaana olin myös savotassa ropseja kuorimassa monta kuukautta. Kokkojoella olin uitossa. Myös savotan kokkina olen ollut.

Seuraava tapahtuma muistuu mieleeni kesältä 1935. Pyykössä peruna oli juuri noussut taimelle. Pekka Nykäsen sika pääsi irti ja juoksi suoraan meidän perunapellolle. Lähdin avojaloin ajamaan sikaa pois. Silloin 2 cm pitkä koivun varpu pisti nilkkaani. Ei siihen aikaan tuon takia menty lääkäriin. Jalka turposi, eikä sillä kärsinyt astua kuin vasta noin viikon päästä. Silti joka polkaisulla siihen koski. Kaikesta huolimatta piti lähteä heinä- töihin Mieronkorven niitylle, joka on lähes Viekijärven rannalla. Sinne on matkaa suoraa tietä noin 15 km. Matka tehtiin jalkaisin. Perille päästyä Veikko Makkonen otti puukon kärjellä koivunvarvun jalastani vihdoin pois!

Sitten syttyi talvisota v.1939 ja Pyyköstäkin jouduttiin lähtemään evakkoon. Ensin mentiin Nilsiään. Oltiin vähissä vaatteissa. Siskollani Hiljalla oli vuoden ikäiset kaksoset Osmo ja Mirja. Talon väki itki kun näki kylmissään olevat pienet lapset. He laittoivat sukat lasten käsien lämmikkeeksi. Meille osoitettiin paikka Siilinjärven Toivalasta. Sieltä kuljin jalkaisin Kasurilan kylässä töissä. Matkaa oli yhteen suuntaan 8 km. Päivittäin kuljin sen matkan edestakaisin, eikä se silloin tuntunut missään! Töihini kuului lumipukujen ompeleminen sotilaille ja vaatteiden ompeleminen evakoille. Ompelemassa olivaat myös Saarivaarasta Lydia- serkku ja Tyyne Tirronen. Evakossa ollessa menin vihille Otto Turusen kanssa Lapinlahden kirkossa 06.04.1940. Otto oli talvisodassa: Inarissa, Kitsissä ja Hattuvaarassa. Jatkosodassa hän oli Rukajärven ja Paateneen suunnalla.

Sodan jälkeen asetuttiin tähän asumaan.(Eikä ole sen jälkeen minun tarvinnut puita tehdä ). Meillä oli aluksi 10 hehtaarin tila, myöhemmin ostettiin saman verran lisää. Lehmiä oli kaksi ja sitten neljä, lisäksi nuorta karjaa ja hevonen, jolla Otto teki maatyöt ja kävi savotalla. Siihen aikaan lapset synnytettiin enimmäkseen kotona, joko huoneessa tai saunassa. Kun ensimmäistä lasta odotin, menin aina polttojen ajaksi komeroon piiloon, etteivät toiset sitä huomaisi. Sitten sanoin anopille, että menen Pyykkölään synnyttämään. Hän kysyi, että selviänkö yksin ja myönsin selviäväni. Niinpä läksin maaliskuisessa tuulessa ja tuiskussa, mekko päällä lumessa tarpoen puolentoista kilometrin matkalle lapsuuskotiini. Aina, kun synnytyspoltot tulivat, ”valssasin” tiellä ympyrää ja sitten taas jatkoin matkaani. En pelännyt silloin yhtään! Näin jälkeenpäin olen ajatellut, että mitä, jos olisin jäänyt siihen lumihankeen?! Kun pääsin perille, äiti katsoi minua kummissaan ja kysyi: ”Mitä sinä tänne tulit?” Menin suoraan huoneeseen. Kello oli puoli viisi ja viittätoista vaille yhdeksän illalla oli asia selvä ja tyttö syntynyt maailmaan! Kätilö ei koskaan ehtinyt paikalle, kun minulla oli synnyttämisen aika. Hän oli usein toisessa kylässä synnytystä hoitamassa, kun Otto kätilöä haki. Minua avusti synnytyksessä milloin äiti, milloin Turusen Anna tai Oton sisko, tai joku naapurin emännistä.

Lapsia minulle on siunaantunut kuusi: Irja ( kuoli 3v. 8kk ikäisenä), Seija, Oiva, Sinikka, Olavi ja Tuula. Syntymänsä jälkeen Seija itki aina kahden ja puolen kuukauden ikään asti. Todennäköisesti hänellä oli riisitauti, kun sota-aika vitamiineista oli puutetta. Pyysin Helmi Turusta käymään parantamisen taidoistaan kuuluisaksi tulleen ”Viekin mummon” luona. Maksoin Helmille päivä palkan ja niin hän lähti apua hakemaan. ”Viekin mummo” antoi sellaiset lääkkeet, kun niillä voitelin lapsen, hän nukkui heti ensimmäisestä yöstä lähtien! Irja- tyttäreni sairastui kovaan yskään. Olin silloin lavantautisairaalassa. Lasta käytettiin lääkärissä ja hän määräsi lääkkeeksi tärpättihöyryä?! Kivi piti kuumentaa ja siihen sivellä tärpättiä. Tärpättikivi käärittiin pyyheliinaan ja laitettiin lapsen sänkyyn ja viltti korviin. Tämän hoidon seurauksena Irja kuoli.

Myöhemmin kerroin tästä toiselle lääkärille ( Piiroinen ). Hän sanoi, että siihen hoitoon on moni muukin kuollut. Saarivaaran koululla oli seurat. Otin Seijan mukaani, kun hänellä oli ikävä, kun leikkikaveri oli kuollut. Pappi luki: ”Isä meidän, joka olet taivaassa..”. Silloin Seija sanoi kirkkaalla lapsen äänellä: ”Meidän isä on savotassa.” Kun lapset kasvoivat, he olivat suureksi avuksi vanhemmilleen. Kaikki vaatteet ompelin lapsille ja itselleni. Miehelle ompelin paitoja. Käsitöiden tekeminen on ollut mieleistä puuhaa. Kävin martoissa ja ompeluseuroissa. Ne antoivat piristystä töiden lomassa. Maailma on paljon muuttunut 90 vuodessa. Ennen ei ollut edes sähköjä.Öljylampun valossa pimeät talvet on pitänyt selvitä. Ja pesu on nykyisin myös helppoa, kun ennen piti joka päivä kaivosta vesi kantaa myös pyykin pesua varten.

Seuraavanlainen haaveri sattui helluntain jälkeisenä päivänä vuonna 1965. Olin pesemässä mattoja Tuulan kanssa läheisellä Tervalammella. Lähdimme kantamaan pestyä mattoa kuivumaan. Tuula kehoitti minua minua riisumaan kumikengät jaloistani, kun oli niin hyvä sää. Sen teinkin ja heti upposin polvea myöten suohon! Suossa oli joku terävä esine, joka pisti jalkaani. Vielä tänäkään päivänä ei tiedetä mikä se oli. Tuula lähti hakemaan miestäni apuun, joka oli muiden remonttimiesten kanssa rakentamassa meille uutta taloa. Otto tuli nopeasti ja talutti minut pihaan. Sitten hän soitti taksin, joka vei minut lääkäriin. Olavi lähti seurakseni Lieksaan. (Saarivaarassa oli silloin kaksi puhelinta, toinen Oinosessa ja meillä toinen. Puhelimet olivat kylän yhteisiä.) Lääkäri ompeli haavaan 14 tikkiä. Jopa koko kantapää oli meinannut lähteä irti?! 2 viikkoa jouduin kulkemaan keppien kanssa ja sitä kautta Tuula (14v.) oppi lehmiä lypsämään, kun minä en pystynyt. Sinikka oli aiemmin lypsyapuna.Vanhin tytär Seija oli muuttanut Vuolijoelle ja vihitty juuri edellisenä päivänä.

Talo, jossa alkuaikoina toista puolta asusti miehen veli, on purettu ja uusi asumus on rakennettu lähemmäs Saarivaaran tietä (300 m). Samassa talossa asuvat alakerrassa Oiva- poikani vaimonsa Raijan ja poikansa Antin kanssa. Minä asustelen yläkerrassa. Leskenä olen ollut 30 vuotta. Lapsenlapsia on 11 ja neljättäkin polvea jo 12. Lähinnä sukulaisia kutsuttiin 90 v.juhliin (v. 2007), jotka olivat metsästysmaja Erä- Eerolla. Vieraita oli noin 70 henkeä. Tämä eläkeikä on mielestäni parasta aikaa elämässä – ei ole työn hoppua, kuten ennen. Lueskelen paljon ja sitten tykkään leipoa piimään tehtyä ohraleipää ja lanttukukkoa. Tuolla ohraleivällä minä usein herkuttelen. Kuntoa tulee ylläpidettyä jokapäiväisellä postin haku- reissulla.

Puoli kilometriä päivässä kuljen potkurilla, jossa on pyörät alla. Joka perjantai käyn pojan perheen kanssa autolla Lieksassa ruokaostoksilla. Ruokani valmistan itse. Oiva hoitaa piha- työt, myös ulkokukkaset ja siivoaa minulla. Nuorena kokoonnuttiin läheiselle kalliolle tanssimaan ja piiriä pyörimään. Paljon oli myös iltamia ja nimipäivätansseja. Oli sosiaalista elämää enemmän, kuin näinä päivinä. Nyt pidän yhteyttä sukulaisiin ja ystäviin kännykällä. Hyvä on olla tämmöisessä kunnossa. Onhan niitä huonompiakin päiviä välillä, mutta silloin täytyy levätä. Sitten on vuorostaan taas virkeämpiä päiviä. Sellaistahan se elämä on. Elsa Pyykkö. Muistiin merkitsi: Anna-Liisa Faler os. Pyykkö, 30.3.08