www.pyykko.fi

Otteita Urpo Bergin kirjasta: Sanni Virnes:

Taivu, mutta älä katkea

Esipuhe

Ajan kaari 1920‑luvun alusta vuoteen 2001 on huimaavan pitkä, jos sitä mitataan muutoksen määrällä ja kehityksen vauhdilla edellisiin vuosisatoihin verrattuna. Kahdeksankymmentä vuotta sitten Suomi oli juuri itsenäistynyt maatalousvaltainen yhteiskunta. Nyt kuulumme Euroopan Unioniin ja elämme avaruusaikaa kansalliset rajat ylittävässä tietoyhteiskunnassa. Tämän kaaren alle mahtuu paljon, myös kansamme kohtalonvuodet 1939‑45.

Sanni Maria Virnes, o.s. Pyykkö, on nähnyt kaikki nuo päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet. Hän on syntynyt 17. helmikuuta 1921 Lieksan Saarivaarassa. Lapsuutensa hän on elänyt sen ajan suurperheessä Pyykköjen sukutilalla Pielisen rannalla. Nuoruudessaan hän oli Posti‑ ja lennätinlaitoksen palveluksessa Matkaselässä, sodan aikana Kiteellä ja sen jälkeen Tohmajärvellä. Myöhemmin 1950‑luvulla hän toimi K‑kauppiaana Etelä‑Savossa, viimeksi Mikkelin Ihastjärvellä.

Syvä hengellinen murros, uudestisyntymisen kokemus vuodenvaihteessa 1945‑46 ravisteli elämän arvot ja kuviot uuteen järjestykseen. Kutsumus vahvistui, ja 1960‑luvun alussa kauppiaasta tuli päätoiminen evankelista. Sanni Virnes on lähtöisin ev.lut. kirkon piiristä, mutta varsinaisen elämäntyönsä hän on tehnyt vapaakirkollisena sananjulistajana. Tämän kirjan alkuosassa Sanni Virnes kertoo elämästään ja työstään, erityisesti hengellisestä kutsumuksestaan. Kaikki kirjan tapahtumat ovat totta, mutta ne eivät ole tarkasti aikajärjestyksessä. Joissakin tapauksissa on katsottu sopivaksi jättää mainitsematta aika, paikka ja henkilöiden nimet.

Elämäkerrallisessa jaksossa on myös hänen työtoverinsa Eila Tiihosen tekstiä. Eilan tarkat päiväkirjat koko heidän yhteistyönsä ajalta 1950‑luvun lopusta lähtien ovat olleet arvokas apu asiatietojenja päivämäärien tarkistamisessa. Kirjan loppuosa on Sanni Virneksen sananjulistusta, joka on poimittu hänen nauhoitetuista puheistaan 1970‑luvulta alkaen. Lainatut raamatunkohdat ovat vuoden 1938 Kirkkoraamatusta, koska se on Sanni Virneksen käyttämä suomennos. Johdanto ja otsikointi ovat toimittajan tekemiä.

Kesällä 2001

//Urpo BergAlla//

luku: Pyykkölä:

Pyykkölä

Olen elänyt lapsuuteni 1920‑luvulla suurperheessä Lieksan Saarivaarassa Pyykköjen sukutilalla, jota hallitsi ukkimme Junno vaimonsa Marian kanssa. Heillä oli kaksi poikaa, Antti ja Matti, sekä yksi kasvattilapsi, Anni Räysten. Isälläni Matilla ja äidilläni Annalla oli viisi lasta: Lyydia, Emma, Nikolai (Niku), Heikki ja Sanni. Isälläni oli myös renki, Matti Bamberg. Antti‑sedällä oli kuusi lasta: Mari, Antti (hänellä oli jo oma perhe, vaimo Lyyti ja kaksi lasta, Valma ja Valde), Juho, Hilja, Elsa ja Veikko.

Talossa oli iso perhetupa, kooltaan kuusi kertaa yhdeksän metriä. Tuvan nurkassa oli iso leivinuuni ja sen päällä lapsille hyvä leikkipaikka. Uunin edustalla oli hiilitakka ja pitkä hella, jossa koko yhteisen suurperheen ruoka valmistettiin. Leipää leivottiin leivinuunissa joka päiva. Isossa perhetuvassa miehet tekivät reet, kelkat, sukset ja pärevakat, joilla kannettiin eläimille rehut ja kuivikkeet. Talvella tuvassa nähtiin myös hevosten kengittäminen. Se oli lapsista uljas näky.

Päreitä oli kiskottava paljon, sillä niitä tarvittiin valaise­maan pimeitä paikkoja. Perhetuvassa oli kyllä iso öljylamp­pu, mutta se ei riittänyt valaisemaan koko tupaa. Emännillä oli usein päretuli uunin liedellä keittiöpuuhia valaisemassa. Tuvan ja porstuan lattiat oli tehty paksuista, maalaamat­tomista lankuista. Katajaluudalla niitä pestiin ja hangattiin, ja sunnuntaisin lattialle. levitettiin pyhän kunniaksi raidalliset räsymatot. Naisilla oli monta rukkia, joilla villat ja pellavat kehrättiin langoiksi. Talon jossain nurkassa oli aina kangaspuut; milloin kudottiin piikkokangasta, milloin tehtiin erilaisia raanuja ja mattoja. Kaikki tarveaineet oli saatava luonnosta. Pellavaa kasvatettiin itse ja villat kerittiin omista lampaista.

Suuren perhetuvan erotti yksityisten perheiden huoneista porstua, jonka molemmissa päissä oli ulko-ovet. Perheet elivät omaa elämäänsä omissa huoneissaan. Suuressa perheessä oli hyvä sopu. Elämän koettelemukset olivat hioneet luonteensärmiä niin, että kaikki kunnioittivat ja auttoivat toinen toistaan. Veljessota oli takanapäin mutta vanhemmilla hyvin mielessä, pula-aika pettuleipineen ja yleinen lama koetteli koko Suomen kansaa. Äidit opettivat lapsensa rukoilemaan; iltaisin jokainen sai vuorollaan rukoilla oman rukouksensa.

Meillä lapsilla oli hauskaa yhdessä. Kerran leikkiessämme ison tuvan uunin päällä emme huomanneet kaikkia vaaratekijöitä. Uunin vieressä leivontapöydällä liinan alla oli leipätaikina nousemassa. Emma oli liian lähellä reunaa, ja ottaessaan palloa kiinni hän horjahti suoraan taikinapyttyyn. Se oli vakava tilanne, joka ei silloin naurattanut, mutta vuosien saatossa siitä on tullut yhteinen hauska muisto.

Joskus toisella kertaa ruokaettoneen aikana leikimme Veikko-serkun kanssa uunin päällä. Ettoneella lasten piti olla ihan hiljaa. Me täytimme ne pitkän sukanvarren kaikenlaisella tavaralla. Sitten, hiiren hiljaisuuden vallitessa, viskasin sukan keskelle lattiaa ja huusin: ”Yöjalka tulee!” En tiennyt, mitä se merkitsee, mutta olin kuullut sellaisen sanonnan. Tämän jälkeen alkoi takaa-ajo: renki Matti ajoi takaa riihen ympäri ja sanoi: ”Kyllä sinä, tyttö, vielä tiedät!”

Ukki ja mummi pitivät hyvän järjestyksen. Lapset eivät saaneet yleisesti ottaen pitää ääntä, eikä perhetuvassa saanut häiritä. Ulkona juoksimme ja leikimme. Me lapset osasimme kuvailla maailmanlopunkin ja tiesimme, kenet Jeesus taivaaseen ottaa. Ei meidän taivaaseemme kovin paljon ihmisiä mahtunut, kun maailman rajakin oli Lieksassa ja Pieliseen kaikki päättyi. Lapsena meillä oli lapsen mielikuvat ja lapsen uteliaisuus. Vauvojen syntyminen oli meille suuri kysymys, mutta siitä ei puhuttu koskaan. Kun Antin vaimo Lyyti sai lapsen, kysymys nousi taas esille. ”Ne vain löytyvät saunan lattian alta”, meille sanottiin.

Erään kerran menimme Elsan ja Veikon kanssa etsimään pientä vauvaa saunan lauteitten alta. Siellä ei ollut puulattiaa ollenkaan. Teimme paljon työtä kuokalla ja lapiolla. Ruoka ajan tultua meitä huudeltiin ja etsittiin kaikkialta. Huudon kuultuamme vastasimme jo aika syvästä maakuopasta: ”Täällä ollaan!” Kyllä siinä oli meillä selittämistä ja anteeksipyytämistä luvattomasta työstä. Ei silloin näistä asioista kukaan saanut puhua.

Minulla oli onnellinen lapsuus. Vieläkin on syytä kiittää hyvästä isästä ja äidistä, jotka rakastivat lapsiaan. Olin perheemme nuorin ja siksi sain osakseni enemmän rakkautta ja huomaavaisuutta; sain istua äidin sylissä ja isän polvella useammin kuin vanhemmat sisarukseni. Isällä oli tapana pitää käsistä kiinni ja polvella körötellen lausua: ”Körö körö kirkkoon, papin ja lukkarin tupaan, valkoisella varsalla, ruskealla ruunalla, kirjavalla kissalla, kolipäällä koiralla”, kunnes ”reki pani puuskista”, kaatui, ja hangessa oltiin. Kun ”reki pani puuskista”, isä heitti minut kaatumaan jalkojensa varassa. Voi, miten hauskaa se oli! Usein sain jalkoineni polkea isän selkää, kun se oli kipeä. Palkkana oli aina mansikkakaramelleja, joten aika usein kyselin, onko isällä selkä kipeä.

Ensimmäinen joulukirkko

Jouluaatto oli perheiden yhteinen juhla. Lapset leikkivät ison kuusen ympärillä perhetuvassa, joulupukki oli jokavuotinen vieras aattoiltana. Pula-aikanakin lahjoja oli syksystä lähtien valmisteltu öin ja päivin lapsilta salassa. Kaikki suurperheen lahjat olivat samassa korissa. Olimme niistä kiitollisia. Jouluyönä ruokaa oli tarjolla koko yön. Ensimmäinen joulukirkossa käyntini oli juhlien juhlaa. Aamuneljältä alettiin valmistautua lähtöön; hevonen valjaisiin, karhuntalja reen perään, lapset vällyjen alle lämpimään äidin kanssa ja isä ohjastamaan. Kulkunen kilisi, ja aisakello soi, kun ajettiin tähtitaivaan alla. Matkaa oli neljätoista kilometriä.

Juhlan tuntu sydämessä astuimme kynttilöin valaistuun kirkkoon. Urkujen mahtavaa pauhua kuunnellen kirkkoväki yhtyi veisaamaan: ”Oi Jeesus, tänne maailmaan et tullut itses tähden, mua auttamaan sä tulit vaan, mun kurjuuteni nähden.”Oli siinä lapselle miettimistä. Vielä kotonakin täytyi äidiltä kysyä: ”Mitenkä kurja minä sitten olin, kun Jeesuksen piti tulla minua auttamaan? Eikö muita kurjia ollutkaan? Paluumatkalla kulkusten ja aisakellojen helinässä oli toinen sävy. Siihen aikaan isännille oli kunnia-asia, että jouluaamuna kirkkoreen edessä oli talon paras hevonen ja matka kirkosta kotiin ajettiin kilpaa. Oli siinä kavioiden kopsetta! Lumi vain tuprusi, kun isännät jouluaamun hämärässä kokeilivat, kenellä se paras juoksija on. Kotiin tultuamme oli suuren perheen yhteinen, perinteinen jouluateria ja jouluevankeliumin lukeminen. Sitten lapset saivat leikkiä leikkejään joulukuusen ympärillä.

Sukupolvenvaihdos ja Pyykkölän jakaminen

Vanhanisännän, Junnon, rautaiset voimat alkoivat heiketä, ja ikääkin hänellä oli jo 85 vuotta. Pyykkölä oli sukutila, joka siirtyi aina seuraavalle sukupolvelle. Niinpä ukki ja mummi päättivät siirtää tilan hallinnan ja omistuksen pojilleen, Antille ja Matille. Veljekset sopivat, että siirron astuessa voimaan Pyykkölän tila jaetaan kahteen osaan. Niinpä Antti-setä ja isäni Matti vaimoineen menivät Lieksaan tuomarin luo jakosopimusta tekemään. Pellot ja metsät oli jaettava, satoja hehtaareja maata.

Isäni halusi rakennuttaa perheelleen uuden kodin yhteisen talon puista. Antti-setä jäisi perheineen ukin ja mummin kanssa vanhalle paikalle, niin myös Antti-sedän poika Antti, joka oli jo perheellinen. Sopimus oli hyvä. Se mahdollisti pääsemisen eteenpäin pienemmällä rakentamisella. Tähän suuntaan elettiin ja toimittiin kaikessa, keväällä piti maanmittarien tulla suorittamaan jako.

Surullinen Heikinpäivä

Sitten tuli tuo surun päivä, 19. helmikuuta 1926. Äitiä ja isää oli pyydetty heikinpäiville kauppias Kemppaiselle. Isän oli mentävä aamupäivällä metsätyömaalle sopimaan miesten kanssa hakkuista ja ajoista. Kun hän tuli kotiin, keskusteltiin Heikinpäivistä. Äiti sanoi: ”Kun meillä on omakin Heikki? Olen kutonut hänelle sukat ja ommellut paidan, eiköhän me juhlita omaa Heikkiä’ Isä oli samaa mieltä ja sanoi, että lepoakin tarvitaan. Heikinpäiväkahvit juotiin oman perheen kesken, vieraina Elsa ja Veikko. Juhla oli Heikille mieluinen.

Illalla naapurin isäntä tuli kuitenkin houkuttelemaan sinne kauppias Kemppaiselle. Äiti toijui heti: ”Ei tule mieleenkään, että lähtisimme! Isäkin on niin väsynyt.” Mies ei hellittänyt, vaan jatkoi pyytämistään: ”Mennään me miehet, ei minunkaan vaimo lähde, ja siellä on kuulemma oikein ruokapidot. Isä taipui. Hevonen valjastettiin. Isä pukeutui kyläilyvaatteisiin ja pitkään turkkiin. Lähtiessään hän sanoi äidille: ”Älä sammuta ison tuvan lamppua, minä en viivy kauan. On helpompi tulla kotiin, kun valot näkyvät.”

Ilta oli pitkä isää odottaessa – missä hän viipyy? Vanhin sisareni Lyydia lähti suksilla kahden ja puolen kilometrin päähän Kemppaiselle isää etsimään. Pihaan tultuaan hän näki tutun hevosen kiinnitettynä hevospuomiin, heinätukko edessä ja välly selässä. Oli keskitalven pakkanen. Talo oli valaistu, ja hän yritti mennä sisälle. Ulkoeteisessä hän tapasi talon nuoremman pojan, Mikon (josta myöhemmin tuli sisareni Emman mies) ja kysyi isää. Mikko vastasi: ”Äsken ne syömästä pääsivät ja nyt näkyvät olevan kahvilla. Varmaan sen jälkeen lähtevät pois.”

Tämän kuultuaan sisareni hiihteli kotiin ja kertoi mitä oli nähnyt ja kuullut. Pojat Nikolai ja Heikki sanoivat: ”Nyt me lähdemme nukkumaan, kyllä se isä sieltä ajastaan tulee.”Äiti sanoi perään: ”Muistakaa siunata itsenne.” Minä en halunnut mennä nukkumaan, koska äiti, Lyydia ja Emmakin jäivät odottamaan. Mutta uni painoi kovasti, ja Emma sanoi: ”Käy vain tuvan sängyn päälle nukkumaan. Minä herätän sinut, kun isä tulee.”Yö oli pitkä ja tuskainen, poikkeus meidän kodissamme, sillä isä oli kodin ihminen, harvoin kylään lähtevä. Rukous ja kysely vuorottelivat. Miksi?

Aamutunneilla tuli sanantuoja. Isä oli kahvipöydästä kaatunut yhtäkkiä kasvoilleen lattialle hokien: ”Koskee, koskee.”Hänen päänsä nostettiin tyynylle ja lääkäriä lähdettiin hakemaan heti. Lääkäri tulikin, mutta hän ei tehnyt mitään tutkimusta. Lamppu kädessä hän kiersi lattialla makaavan miehen ympärillä, tunnusteli tämän valtimoa ja sanoi: ”Äkillinen, raju sydänkohtaus, ja tulos on näkyvissä: hän on kuollut.”Hirveä uutinen! Käsittämätön! Äiti pyörtyi minun päälleni sänkyyn. Heräsin siihen, kun Emma-sisko veti minua pois tajuttoman äidin alta. Lyydia kävi hakemassa pojat ja vei sedän joukolle tiedon, mitä meille kuuluu.

En heti ymmärtänyt, mitä on tapahtunut. Aloin vain itkeä: ”Äiti, äiti, mitä sinulle on tapahtunut?” Lyydia otti minut syliinsä: ”Voi rakas lapsi, meidän isä on kuollut, ja äiti on tiedon saatuaan pyörtynyt. Kyllä äiti selviää, Emma hoitaa häntä.” Isä kuollut, äiti pyörtynyt, näinköhän me kaikki kuolemme? Samassa neljä miestä kantoi kuolleen isän sängynpeiteraanulla keskelle ison tuvan lattiaa. Kuolemankauhu täytti kaikkien sydämet. Vanha ukki seisoi mykkänä. Antti-setä yritti itkunsekaisella äänellä rukoilla: ”Hyvä Jumala, armahda meitä. Me olemme syntisin suku tässä maassa. Anna anteeksi, hyvä Jumala, meidän syntimme. Vahvista kuolleen veljeni vaimoa ja poista hänen yltään kuoleman henki.”

Isän poismeno murskasi kaikki tulevaisuudenhaaveet. Ihana lapsuus päättyi suureen suruun. Isän maallinen maja siunattiin Pyykköjen sukuhautaan Lieksan Mähkössä. Häntä saattamassa oli suuri joukko, kolmekymmentäkaksi hevoskuntaa.

Työtä ja opiskelua

Elämän oli jatkuttava. Kovimmassa paineessa oli surun ja työn uuvuttama äiti, jonka täytyi viiden lapsensa kanssa viedä läpi niitä suunnitelmia, jotka isä oli tehnyt. Asian hoitamista vaikeutti se, ettei laki sallinut äidin toimia alaikäisten lastensa holhoojana, koska hänellä oli osuus jaettavaan tilaan. Lapsille määrättiin ”virkaholhooja”. Kaikista vaikeuksista huolimatta meillä oli muutamien vuosien kuluttua oma koti noin sadan metrin päässä entisestä. Sinne vähitellen muutimme. Saimme navetan, riihen, saunan, aitan ja kaivon. Elämä alkoi tasaantua. Oli aika katsoa vaikeuksien yli eteenpäin.

Kansakoulu sijaitsi kilometrin päässä kotoa. Kiertokoulun, kansakoulun ja jatkokoulun oppimäärän suoritettuani minun teki kovasti mieli jatkaa opintiellä, ja pääsinkin Joensuun Kansanvalistusseuran kirjeopistoon nuorisolinjalle. Maalaistytön sielussa paloi kova tiedonjano. Syksyllä alkoi kauppakoulu, johon opettajani minua rohkaisi ja innosti hakemaan. Holhoojani ei kuitenkaan päästänyt. Hän sanoi vain: ”Minut on valtuutettu ennen kaikkea alaikäisten lasten taloudenhoitajaksi, enkä jaetussa tilassa voi yhdelle antaa tällaista suositusta.” Opettajanikin yritti vielä vaikuttaa häneen, mutta se ei auttanut.

Samana syksynä sanomalehti Karjalaisessa oli ilmoitus, että Matkaselän valtionpuhelinkeskus hakee henkilöä puhelunvälittäjän virkaan 1.9.1937 alkaen. Hakemukset oli lähetettävä Matkaselän keskuksen hoitajalle Hilja Tikalle. Hain sitä virkaa, teetin jäljennökset todistuksistam, opettaja Leppäkoski antoi suosituksen, ja tulin valituksi. Kiireiset matkavalmistelut alkoivat. Ensin oli tehtävä syystyöt ja hoidettava monenlaisia asioita. Veljeni Niku osti minulle kauniit pikkukengät, äiti muut matkavarusteet. Huolellisesti äiti varusti minut matkalle niin, ettei alkuun mitään puuttunut. Itkien lähdin veljien, sisarusten ja serkkujen keskeltä kohti tuntematonta tulevaisuutta. En ollut aikaisemmin käynyt Lieksaa kauempana, saati että olisin matkustanut junassa.

Äidin katajatikku

Äiti saatteli minua tälle ensimmäiselle junamatkalleni. Lieksan rautatieasemalla hän antoi minulle pienen kauniin käärön ja sanoi: ”Säilytä tämä vertauskuvanasi; taivu, mutta älä katkea. Taivaan Jumala pitäköön sinusta hyvän huolen!” Siinä asemalla kaulakkain äidin kanssa olimme, kunnes tuli kuulutus: ”Juna lähtee.” Nousin vaunun rappusille ja kyynelten läpi katsoin vielä pientä, suloista äitiäni -ja sydämeni pamppaili kiihkeästi. Junaan päästyäni nostelin tavarani hyllyille ja valitsin ikkunapaikan. Istuessani avasin saamani pienen käärön. Siinä oli äidin käsialalla kirjoitettu sanat ”Taivu, mutta älä katkea” ja lyhyt katajatikku. Ikävä valtasi mieleni entistä enemmän. Vedin ikkunaverhon silmilleni ja sen takana itkin.

Matka jatkui hitaasti eteenpäin. Joensuun asemalla ravintolassa käynyt, miellyttävän tuntuinen rouva istui minua vastapäätä. Hän raotti ikkunaverhoa, pyysi anteeksi ja sanoi: ”Tulit Lieksan asemalta ja varmaan erosit äidistäsi. Kun sitä katsoin, ajattelin lohduttaa sinua ja ostin tämän virvokepullon, jos se vähän helpottaisi.” Voi, mikä ihminen, voi mikä punainen limonaadipullo, ja mitä se merkitsikään tuossa tilanteessa! Matkaselän asemalla oli vastassa Arma Tikka. Hänestä tuli minulle hyvä ystävä ja työtoveri. Puhelinkeskustalo oli 800 metrin päässä asemalta. Arma näytti minulle pienen, keittiöstä verholla eristetyn huoneen, jossa oli lipasto, vaatekomero, pieni pöytä, tuoli ja vuode. ”Tässä saat asua, kunnes voit hankkia tilavamman huoneen”, hän sanoi. Sitten vain esimiehen puheille.

Toimistonhoitaja Hilja Tikka oli kookas ja ryhdikäs, hänen katseensa tuntui menevän lävitseni, ja pelkäsin. Tervehdin häntä syvään niiaten. Työpäivä puhelinkeskuksessa alkoi kahdeksalta ja päättyi illalla yhdeksältä. Päivällä oli tunnin mittainen ruokatunti. Työviikko oli maanantaista lauantaihin, ja myös joka kolmas sunnuntai oli työpäivä. ”Ensimmäinen vuosi on harjoitteluaikaa, sitten odotamme Posti- ja lennätinlaitokselta sinulle nimitystä puhelunvälittäjäksi omaan palkkaluokkaasi”, Hilja Tikka sanoi. Sitten hän näytti toimistohuoneen ja siellä tuolini keskuspöydän edessä.

Työvuorot olivat pitkiä ja aluksi työ hankalaakin, sillä monet pyysivät puhelun yhdistämistä kertomalla vain sen henkilön nimen, jonka numeroon halusivat, ja siitä puhelunvälittäjän täytyi tietää, mihin numeroon yhdistetään. Viereisellä tuolilla istuvan työtoverin oli autettava, kunnes pääsin sisälle asiaan. Keskus oli käsivälitteinen. Tein työtäni iloiten ja suoritin samanaikaisesti etäisopiskelijana keskikoulua Sortavalan Tyttökoulun rehtorin Uuno Karttusen valvonnassa. Osan öistäni ja vapaa-aikani käytin opiskeluun ja kaikki meni hyvin.

Opiskelun lisäksi harrastin jonkin verran myös urheilua. Matkaselässä pelasin pesäpalloa, myöhemmin Kiteellä osallistuin hiihtokilpailuihin, aluksi toimitsijana. Kerran puulaakihiihdoissa Posti- ja lennätinlaitoksen joukkueesta puuttui yksi hiihtäjä, eikä vajaata joukkuetta hyväksytty kilpailuun. Jokaisessa joukkueessa piti olla neljä hiihtäjää. Nähdessäni tyttöjen mielipahan siitä, etteivät he pääse mukaan, sanoin, että minä voin hiihtää heidän ryhmässään neljäntenä. Annoin ajanottolistan kaupanhoitajalle, lainasin hänen suksensa, ja ei muuta kuin ladulle.

Olin itsekin yllättynyt, että minulla oli paras aika ja voitin koko kilpailun. Sen jälkeen osallistuin monena talvena kylähiihtoihin Kiteellä, Puhoksessa, Kerimäellä ja Joroisissa. Hyvä menestys teki minusta huonon häviäjän; aina olisi pitänyt voittaa.

Comments are closed.