www.pyykko.fi

Archive for the ‘Kansanrunot, Pyykköjen tarinat’ Category

Tältä sivulta löytyy Pyykköjen, Pyykösten ja Pyykkösten muistelmia.

Elsa Turunen
Olavi Pyykkö
Mikko Pyykkö
Helga Pehkonen
Sanni Virnes
Tauno Pyykkö
Seppo Pyykkö
Veikko Pyykkö
Liisa Hukkanen
Eila Honkanen

Partisaanit, vihovenäläiset

Partisaani-isku Kontiovaaran Lakiahoon

Elettiin aikaa kesällä 1944. Kontiovaaran kylällä liikkui tieto partisaaneista ja asukkaat olivat varuillaan, niin myös minun vanhempani.

Oli kesäyö. Kävimme illalla nukkumaan. Vanhemmat sisareni nukkuivat aitassa. Meillä oli pystykorva, joka oli ulkona juoksulangassa kiinni. Koira alkoi iltayöstä haukkua ärhäkästi kuullessaan epämääräistä liikehdintää lähistöllä. Äitini meni katsomaan riihen luona olevalle mäen nyppylälle ja huomasi, että viljapellot olivat mustanaan partisaaneja. Hän juoksi kiireesti takaisin, herätti meidät kaikki ja ryntäsimme pakoon. Ennen kuin ehdimme piha-aukiolta, olivat partisaanit asuinkartanon kahta puolen rivissä pyssyt olalla. He olisivat ehtineet ampua meidät kaikki. Kuitenkin he antoivat meidän mennä pakoon. He olivat päästäneet jopa koirankin juoksulangasta irti.

Juoksimme metsän halki mäen alla olevaan naapuriin ja herätimme heidät samaan matkaan. Heillä ei ollut koiraa varoittamassa vaarasta. Toinen partisaanijoukko oli jakautunut tämän naapurin viljapeltoihin. Kokoonnuimme kylän keskelle jossa sotilaat vartioivat. He käyttivät vanhempiamme ruokkimassa kotieläimet ja lypsämässä lehmät. Kodistamme oli viety kaikki, vaatteet ja ruoka. Edellisenä päivänä kerätyt kolme sangollista lakkojakin oli hävinnyt. Asuimme parin kilometrin päässä Patvinsuosta ja silloin oli hyvä lakkavuosi.

Viikon päästä palasimme takaisin. Nukuimme jopa navetan vintillä peloissamme. Meitä sisaruksia oli yksitoista, joista minä olin nuorin. Olin tuolloin alle kymmenen-vuotias, joten kaikkia yksityiskohtia en voi muistaa. Vanhimmat veljeni olivat silloin rintamalla. Mikko joutui Venäjälle vangiksi. Hän oli vankina kolmea kuukautta vaille kaksi vuotta. Hänet ehdittiin jo julistaa kuolleeksi. Vapauduttuaan hän meni sankarihaudalle katsomaan, oliko vainajissa tuttavia. Hän huomasi siellä oman hautakivensä, joka sitten aikanaan pyynnöstä poistettiin. Mikko-veli on vielä tänä päivänäkin elossa.

Lapsuusajan kauhu ja pelko järkytti niin, että nuoruusvuosiin saakka näin pahoja painajaisunia. Heräsin siihen, että huusin, itkin ja juoksin pakoon.

Olen lukenut kirjan ”Painajainen Pielisjärvellä”, mutta siinä ei ollut mainittu mitään tästä Lakiahoon kohdistuneesta partisaani-iskusta. Sen vuoksi kirjoitin tämän. Lieksassa 3.4.2004,Eila Honkanen

Mökin meteli

Piru kummitteli mökissä jonka isäntä otti asukkailta pois ja möi sen toisille asujille . Ei suanna kukaan nukkua siinä mökissä. Akka oli vielä kehaissut ettei siinä asu muutkaan rauhaasa kun ei annettu asuva meijänkään. Oli purkana uunia, toisen kerran vestänäseiniä, lapset itkenä sillan alla , koirat haukkuna, lehmät ammunna, hevoset hirnunna, vuoroin laiva huutana ja juna huutana. Sitä käynyt paljon kyläläisiä kuuntelemassa. Sitten muutettu mökki toiseen paikkaan. Sama peli alko siellä. Sittä pitänä antaa mökki entisille asukkaille. Ne rauhassa asuvat vielä tänäkin päivänä. Nurmes. KRK 169. Pyykönen, Aarne 2. < Pyykönen, Ita, 54v. Nurmes, Salmenkylä, Pohjospää. Ämmä ja pirut

Ennen vanahaa kun oli ollut taikuri niin pirut olivat käyneet sen luona kahvia juomassa ja patoja hankkaneet ja kun oli emältä kysyneet niin ämmä oli sanonut että elekee hupsuta ja kun oli ämmä ollut kirkossa niin oli huoneesta kuuluna kahvikuppiin äänee ja puheen porinoo. Se ämmä oli ennen miesmurhaan osallisena. Vanhana on pirut seurustelleet sen kansa. Nurmes. KRK 169. Pyykönen, Aarne 4. < Pyykönen, Ita, 54v. Nurmes, Salmenkylä, Pohjospää. Lähde: SKS, kansanrunousarkisto

Eläintaikoja

Lapsuuteni aikana eli Muolajärven rannalla, Kannaksella, Viholan kylässä kivityömies, Peltosen Juhana, jolla oli kummitusjuttuja loputtomiin. Kerran hän oli meillä kivitöissä ja silloin kuluivat illat hupaisasti kuunnellessa hänen tarinoitaan, mitkä olivat tavallista kaameampia. Itse hän pelkäsi pimeässä niin ettei rohjennut yksin mennä ulos ilta-asioilleen. Tässä eräs hänen juttunsa: Ihmine saap itsensä näkymättömäks kahel taval. Jos löytää iha musta kissan, mil ei oo yhtää valkosta karvaa, ni sen ko tappaa, ni oikia lapaluu al on sellane ohut luu. Sen ko pistää hampaisiisa, ni sillo onki näkymätö. Tie mitä hyvvääsä, ni kukkaa ei nää ko kuuleot vaa tassutukset. Mut toinen tapa on viel varmemp. Enne käe kukkumista ko löytää kyykäärmeen ja tappaa sen ja sit pittää hauvata se multaa ja herne pistää sen suuhu kasvamaa. Nyt ko se hernee vars ehtii lämpimäs paikas kasvaa juhanuksee männes pitkäks, ni juhannusaattoiltan pittää köyttää se hernee vars vyöllee ja männä oottelemmaa lehmii, ko ne tulloot metsäst pois. Se hernee vars vyöl ko katsot niihe lehmii tulemist, ni sillo näät ko sen ensimmäise lehmä seläs istuu piru. Vaik se onkii pahan näköne, ni sitä ei pie pelätä. Pittää vaa männä sen luo ja tervehtii sitä. Vaik se irvistääki ja pelottelloo, ni kuka ei pelkää, ni sil se antaa sellasen taikakiven, jot se ko pistää suuhusa, ni sillo oot just näkymätö. Mää mihi hyvvääse, ni kukkaa ei nää sinnuu. Vilho Pyykkö

Uudenvuodenyön taikoja

Jos tyttö halusi tietää, mitä uusi vuosi tuo tullessaan, oli hänen uudenvuoden aattona lakastava lattia 9 kertaa ja säilytettävä kaikki roskat tallessa. Viimeisen lakaisun, mikä tapahtui juuri ennen klo 24:00, jälkeen oli roskat vietävä kolmen tien risteykseen ja heitettävä sinne hajalleen. Palatessaan oli luuta, tai saunavasta, jolla lakaisu suoritettiin, viskattava asuintalon katolle. Mihin päin vastan tyvi osoitti, sieltä tulivat sulhaset, mutta jos tyvi osoitti kirkkoa kohti, tuli kuolema. Myöskin saattoi sulhanen näyttäytyä unessa tällaisena yönä. Lapsuuteni aikana tekivät kotikyläni tytöt (Taaperniemen tytöt) näin ja pääsivät naimisiin jokainen vuorollaan. Valitettavasti eräälle sattui sikäli ikävästi, että viedessään roskia tien risteykseen, sattui märkä tie ja uudet kengät kastuivat. Nämä hän pisti uuniin kuivumaan, mutta uuni sattuikin olemaan niin kuuma, että kengät paloivat ja uusi vuosi oli aloitettava paljain jaloin. Itse todennut sekä setäni tytär 70 vuotias Iida Räikkönen vahvistanut tämän todeksi. Tapa oli verrattain yleinen.Muolaan Taaperniemi, Vilho Pyykkö s. 1895

Kodinonnitaikoja

Pirttiä tehessä pannaan kolme äyrin rahaa kurkihirren salvokseen yksi yhteen toinen toiseen kolmas kolmanteen ja pienen lampaan karihtan villoja pannaan niitten rahain päälle niin ei tule kirot eikä painaiset eikä mitkään pahain ihmisten lunteet siihen huoneeseen. Muhos. H. Meriläinen II 398. 1888. – Talokas Aaprami Juntunen, 56 v. , Suomusalmelta. Kuullut Heikki Kylmäseltä.

Pirttiä tahi muuta asuin huonetta kuin tehään uuvesta niin pannaan rannalta löyvetty vein kulettama kurikka uunin alle niin ei sikie luteet eikä mitkään syöpäläiset. Muhos H. Meriläinen II 114. 1888. – Teppana Karjalainen, 68 v. , Pistojärven Tiiron kylästä. Kuullut Heikki Kylmäseltä n. 45 v. sitten Muhoksella

Riihtä kuin ruvetaan tekemään niin kolmen nurkan alta käännetään maa turve nurin ja pannaan sen alle raha ja niitten turpeitten päälle asetetaan nurkat niin ei katoa jyvät siihen riiheen eikä saata noitu eikä pilata minkään lainen velho niin ettei tulisi itäviä siinä riihessä puitut elot. Muhos. H. Meriläinen II 400. 1888. – Talokas Aaprami Juntunen, 56 v. , Suomusalmelta. Kuullut Heikki KylmäseltäTaloa alkaissa kuin tehään ensimmäinen tuli se isketään elävän puun taulaan ja sitä tulva virittäissä luvetaan Anna luoja suo Jumala anna onni ollakseni suo rauha eleäkseni huvin aina asuakseni j.n.e.p. sittä kuin on tuli virinnyt palamaan niin palavan elävän puun taula palasen kanssa kierretään se pihamaan ympäri niin laajalta kuin luultaan tarvitsevan kartano ja piha maaksi /pitkä taika/ . Muhos. H. Merhiläinen II 116. 1888. – Teppana Karjalainen, 84 v. , Pistojärven Tiiron kylästä. Kuullut Heikki Kylmäseltä, joka on kuullut isältään n. 100 v. sitten.

Taloa kuin ruvetaan uudestaan tekemään niin kuin hakataan ensimmäinen hirsi metsään niin sen lastuista tehään pikkunen huone sen kannon päähän josta se hirsi kaajettiin ja pieniä kiven palasia otetaan semmoisesta uuni rauniosta joka on tuli palossa palanut huone ympärillä ja kosken pohjasta ja muuraiskekon pohjalta ja niistä tehään uuni siihen huoneeseen. Kesuveen kannosta säretään siluja puiksi joita pannaan se uuni täyteen elävän puun taulaan isketään tuli ja siitä viritetään tulikiven avulla ilmivalkeaksi ja pannaan se uuni lämpiemään ja sanotaan että /pitkä taika/ . Muhos. H. Meriläinen II 115. 1888. – Teppana Karjalainen, 68 v. , Pistojärven Tiiron kylästä. Kuullut Heikki Kylmäseltä.n. 45 v. sitten Muhoksella.

Luteet ajetaan pois huoneesta

Otetaan yheksän sisiliskon häntää ne pannaan seinän saummoin kolmanteen hirteen väännetään reikä vääntimellä siihen reikään pistetään elävän käärmeen pää ja annetaan mennä niin pitkältä kuin menee siitä leikataan poikki ja lyyvään leppä tappi reikään ja sanotaan Pois entiset eläjätuusiin tieltä sittä laistaan perään päin se huone ja ikkunasta työtään rikat ulos sittä heitetään se ikkuna auki ja heitetään kolmeksi vuorokauveksi autijoksi sillä aikaa ei saa käyvä ristittyä niin ne menee eikä tule ikänään siihen huoneeseen luteet, lattijata laistessa luvetaan luteen lukija vaan kertoja ei niitä muistanut. Ristimättömiä lapsia ei siihen huoneeseen saa jättää metän haltija tekee kiusaa kaikki ristimättömät kuuluu hänen joukkoosa. Käärme on joku metsän haltijain palvelijoita ja kuuluu niitten karjaan. Muhos. H. Merhiläinen II 113. 1888. – Teppana Karjalainen, 68 v. , Pistojärven Tiiron kylästä. Kuullut Heikki Kylmäseltä n. 45 v. sitten Muhoksella.

Taikoja karjan suojaksi

Metsän peitosta päästetään koko karja siten että otetaan kolmen näköistä lankaa ne kierretään yhteen ja sanotaan että Neitsyt maaria pyhä emo rakas äiti armollinen ota vitsa viiakolta koivu korpinotkelmolta aja kotiin kotoinen karja metsän karja metsolaan niin siihen kuin sitten heitetään niin löytyy karja. Muhos. H. Meriläinen II 1566. 1892. – Heikki Lampi, 67 v. Kuullut Heikki Kylmäseltä.

Jos metsä peittää lehmän niin otetaan sen lehmän kaulain mennään sitä tietä jota lehmä on mennyt metsään siksi kunnes sattuu olemaan kolmet puun juuret yli tien niistä yksi juuri aina kutakin puusta kohotetaan maastakoholle ja niihin alati pujotetaan kolmasti se kytky ja sitten pannaa se kytky tuleen joka on tielle laitettu tulessa pyöritellään sitä kytkyttä siksi kunnes se vähän ruskettuu ja sanotaan Metsän hippa lakki anna omani minä annan sinun omasi sitten nakataan se kytky metsään Sitten sijotaan koko kertanen vitsa köysi pajupehkon ympärille se tulla väännetään punaan ja kartun toiseen päähän laitetaan kivi riippa riippumaan. Jos lehmä on löytynyt niin silloin se laitos puretaan aivan heti mutta jos ei kolmen yön sisälle löyvy lehmä niin pitää se laitos sittenkin purkaa se lehmä ei ole metsän peitossa. Muhos. H. Meriläinen II 1565. 1892. – Heikki Lampi, 67 v. Kuullut Heikki Kylmäseltä.

Tervataikoja

Tervahautaa kuin ruvetaan laittamaan niin otetaan Kosken pohjasta kolme kiveä niin syvästä toisten kivien alta kaivetaan ette ole niihen kiviin aurinko koskaan paistanut ne otetaan yöllä ja viijään hauvan silmään ja pannaan puita päälle niin ettei aurinko pääse paistamaan sittä otetaan kolme yksi kantaista pihlajan vesaa niillä kierretään kolmasti hauta kahiste myötäpäivin ja yksi vasta päivin sittä mennään hauvan silmään luvetaan isä meitä takaperin siitä lähtiin että mutta päästä meitä pahasta ja herra siunais takaperin siitä asti että antakoon meille ijan kaikkisen rauhan sittä ne pihlajan vesat kääritään piipun ympärille sittä ruvetaan panemaan puita kuin ainakin ei pysty minkään moiset velhoukset vaan siinä hauvassa jos vasta poltetaan tervaa niin pitää tehä sama konsti muuten ei vetele siihen jää kosken väki haltijaksi ja jos ei tehä uutta palvelusta niin se sammuttaa hauvan kesken palannan eikä päästä tervaa tulemaan. Muhos. H. Meriläinen II 127. 1888. – Matti Merelä, 60 v. Kuullut Heikki Kylmäseltä.

Vainaja vaarattomaksi

Jos talossa isäntä tai emäntä kuolee, niin kaikki kovempi ääni, kirveellä puuta vasten lyönti ja muut paukaukset, niihen koko lauvalla olo aikana kaikki kielletään, ja yön perästä menee leski eli sen puutteessa perillisistä vanhin aittaan ja koittaa vainaan varpaita ja nenää ja oittaa itkeä vaikka ei itkettäisikään, sitte ei vainaja lauvalla ollessaan tee mitään vahinkoa taloon. Suonenjoki < Liperi. Ekberg, K. b) 114. 1888. < Antti Pyykönen, 31 v. Kun talossa vanhimman hautajaisia pidetään, niin ruumis tuodaan jo iltasella tupaan ja pannaan peräänpäin jalkopuoli ja huomenna kuin lähtään hautaamaan niin ruumis käännetään jalkopuoli edellepäin ja ovien vielä auki ollessa kannettaan kuumaa tuhkaa lapiolla heti ruumiin perästä tuvan ja porstuvan ovien saranoihin ja lukkoin, sitte ei jää kalma taloon. Suonenjoki,< Liperi. Ekberg, K. b) 116. 1888. Konsti matkatautien välttämiseksi

Kun matkustaa johonkin vieraaseen maanpaikkaan eli kaupunkiin, niin pitää kusta kouraansa ensin vähäsen ja viskata maahan ja sitte kusta taas ja se ryypätä suuhunsa, niin sitte ei tartu mitkään taudit. Suonenjoki < Liperi. K.Ekberg, 118. 1888 < Antti Pyykönen. Muuttanut Liperistä, jossa on kertomansa kuullut. Aarre omiin kouriin

Ennettäin kertovat kun isäntä oli uarretta kätkennä, niin oli pannu semmoset uhrisanat jotta: Elä nouse uarre ennen, kun nämä kourat kourii ja talon renki oli sattunna sen kuulemaan ja näkemään ja isäntä kun oli kuollu, niin renki oli siltä kuolleelta käynnä koprat leikkoomassa ja oli ottanna sen uarteen salaa. Nurmes. KRK 162. Pasanen, Pekka 19. < Pyykönen, Antti, 72 v. Synt. Nurmes, Ylikylä. Os. Nurmes, Ylikylä, Soppi. Nurmes, Ylikylä. KRK. Lasanen, Pekka, s. 1889. Os. Nurmes, Hirvikoski, Hoikka.-N:o 113.-1935. Rahalle vastinetta

Kun kerjäläinen pyysi almua, herra pierasi, sano: Tuossa on sinulle almua, niin kerjäläinen sano että tästä lähtien saat pierua ostaa rahallasi ja niin herra ei siitä lähtien tullut toimeen pieruta. Kuta pahempi makuiseksi pierun sai haistella sen enempi se maksoi siitä rahaa. Nurmes. KRK 169. Pyykönen, Aarne 3. < Pyykönen, Ita, 54v. Nurmes, Salmenkylä, Pohjoispää. Lähde: SKS, kansanrunousarkisto

Pyykkölä

Kuumat kivet polttelivat jalkapohjiani, tuoksuva metsä marjamättäineen. Tulinen surina ympärillä. Vaimeat työn äänet kuuluivat rantaniityltä. Hevosia komennettiin haravakoneen vedossa. Suuret lehmät laiskasti märehtien vahtivat minua korkean aidan takaa. Kiipeän rinnettä ylemmäksi keräten marjoja pieneen astiaan. Läheisestä pensaasta kuuluu outo rusahdus. Lähden nopeasti juoksemaan takaisin. Pääsen hikisenä aitauksen portille ja helpottuneena kävelen mummolan pihalle.

Olin kerännyt marjoja ukille. Ukki on sairas, halvaantunut. Hän makaa kamarissaan koko ajan, Martta täti hoitaa häntä. Menen mukaan kun ruokaa viedään, annan omat marjani hänelle. Ukki ilahtuu marjoista, ne ovat vadelmia. Illalla hiivin Martta tädin perässä katsomaan kun ukkia käännetään. Olin kuullut että hänellä on makuuhaava. Suurta miestä käännellään lakanoilla. Apuun on tullut myös isosiskoni, joka on kesätöissä mummolassa. Selän alaosassa näkyy punertavia, hankautuneita läikkiä joihin he laittavat jotain jauhetta. Ukki ähki vaimeasti.

Avoimesta ikkunasta tulee kuivan heinän tuoksu. Vilkutan ukille hyvää yötä ja juoksin pirttiin enojen luokse. Arttu eno loihtii vanhasta kanteleesta Säkkijärven polkkaa. Taavetti töpeksii piippunsa kanssa ja suunnittelee seuraavan päivän niitoksia. Kun vaan ei tulisi sadepäivä. Hän on veljeksistä vanhin ja äitini kaksospuoli. Hain ruokahuoneesta voileivän ja tuoretta kirnupiimää jossa voihöytäleitä kellui vielä pinnalla. Leipä on Martta tädin leipomaa ja myös voi kotona kirnuttua. Pihamaalla helmeili yökaste, juoksin aittaan jalat märkinä. Järveltä kuului vielä lintujen kurahteluja. Kohta nukahdin paksujen vällyjen väliin, unen keinuun.

Ukki kuoli seuraavana kesänä 84-vuotiaana. Samana yönä kuoli myös Hilja tädin mies Väinö. Heidät haudattiin samana päivänä, peräkkäin. Kuljimme koko saattojoukko ukin haudalta Väinön haudalle. Hautajaisten jälkeen oli sukukokous Pyykkölän salissa. Sukulaisvieraat joivat korviketta ja pöydässä oli monenlaisia herkkuja. Sali oli viileä ja arvokkaan oloinen paikka. Iso pystyuuni, pyöreä pöytä ja kauniita pinnatuoleja, sohva ja kaapistoja. Siellä oli myös vanhanaikainen vankka kirjoituspöytä, jonka kirjoitusalustana oli vihreä kangas. Sellainen vihreä verka.

Ukki oli maanviljelijä. Hän toimi luottamustoimissa, mm. lautamiehenä. Nimi tuntui omituiselta, lauta ja mies. Myöhemmin hän sai herastuomarin nimityksen ja se hera se vasta kumma nimi olikin. Kirjahyllyssä oli paksuja tiheätekstisiä lakikirjoja. Niitä en uskaltanut yksin ottaa esille. Ne tuoksuivatkin jotenkin kummalliselle kanervikolle. Siellä oli myös nuorena kuolleen Oiva enoni oppikoulukirjoja. Ruotsinkielioppi, biologiankirja ja monia muita joita usein katselin ja ajattelin joskus itsekin opiskelevani sellaisia asioita.

Pyykkölän mummo oli joutunut lähtemään evakkoon talvisodan syttyessä. Hän ei olisi halunnut lähteä, oli sanonut että kuolen kohta, en selviä siitä reissusta. Hänellä oli ollut jo lähtiessä keuhkokuume. Ukki ei tietenkään jättänyt mummoa kotiin, koska hänkin joutui lähtemään. Sinne vaan hevosella parikymmentä kilometriä Nurmeksen kauppalan asemalle ja härkävaunuun. Matka Ylivieskan kautta Kalajoelle oli raskas.

Mummon evakkotaival päättyi 1939, hän kuoli 68-vuotiaana. Hautajaispäivänä oli kova pakkanen, minut ja veljeni Pentti vietiin kirkonlämmittäjän kellariin, ettemme olisi jäätyneet. Mummo ehti olla evakossa vain 14 päivää. hänet on haudattu Kalajoen hautausmaalle aivan kirkon lähelle ison koivun alle.

Pyykkölän tuvan leivinuuniin mahtui parikymmentä suurta ruisleipää kerralla paistumaan. Martta täti, joka teki elämäntyönsä kotipaikallaan naimattomana, hoiti talouden ja karjan ja siinä sivussa, vanhempiensa kuoleman jälkeen, poikamies veljekset samassa huushollissa. Kun hän vanhana ja kuluneena kiipesi välillä uuninpankolle köllöttelemään, hautomaan kolottavia luitaan, sanoi olevansa Pariisissa. Hänen sitkeä uurastuksensa kaikessa työssä ei olisi ollut mahdollista ilman mahtavaa huumoria. Sitä hän sai irti joka käänteessä. Hän lauleskeli lehmille ”käännösbiisejä” jo -40 ja -50 luvuilla. Esimerkiksi sanat, ”silmissä niissä on kevät ja syys”, kääntyi silmissä, suussa ja sieraimissa. Lehmät kuuntelivat lumoutuneina. Pieni valssi vasikan juottosangon kanssa oli kuin terapiaa.

Hänen nuoruudenhaaveensa oli ollut opiskella kansakoulunopettajaksi. Jostain syystä haave ei toteutunut, mutta koko suvun tapahtumat vuosilukuineen, syntymä- ja kuolinpäivineen hän muisti kuin kirjasta olisi lukenut. Hän oli suvun kävelevä tieto (sana) kirja.

Talon takana oli iso sahajauhokasa johon oli talvella peitelty järvestä sahatut ja hevosreellä suuret jäälohkareet. Kesällä niitä pengottiin ja hakattiin eri kokoisia paloja kellariin maito- ja kermatonkkien ympärille. Näin saatiin maidot nopeasti jäähdytetyksi. Talon toisessa päädyssä, kasvimaan vieressä, kasvimaan vieressä, oli huvimaja. Se oli tehty seipäistä mökin malliseksi. Sen seiniä pitkin kasvoi ylöspäin humalapensasta. Pensaat tavoittivat toisensa majan harjalla. Maja oli kesähelteillä mukavan vilpoinen. Siinä oli kapeat penkit. Martta täti lepäili siellä joskus sunnuntaisin, kun oli hiukan vapaa-aikaa.

Pihan toisella laidalla oli iso kivinavetta johon sopi lähemmäs kaksikymmentä lehmää. Karsinapaikkoja oli vasikoille ja lampaille. Karjakeittiössä oli käsipumppu jolla veivattiin vesi isoon, korkeaan altaaseen, josta se meni lehmien edessä olevaan juottokuppiin. itse kaivo oli lähellä navettaa. Se oli hirmuisen syvä. Vasta ollessani n. 15 vuotias, uskalsin nostaa siitä vettä. Silti muistivat aina varoitella ”elä puttoo kaevoon”.

Sauna oli myös kaivon lähettyvillä. Ikivanha savusauna suuri kiuas nurkassa, nokiset lauteet peräseinällä. Muuripata saunan eteistilassa johon vesi kannettiin siitä hurjan syvästä kaivosta. Puiset korvot saunassa joihin kylmä ja kuuma vesi taas kannettiin. Likavedet puolestaan saivat valua lauteiden ja harvan lattian läpi jonnekin. Näin oli tapana silloin ja puhdasta tuli. Liisa Hukkanen

Ylikylän suvut

Pyykösten suvun kertoi tulleen myöskin alapuolesta myöhemmin Nurmekseen Ylikylän mäille ja se on ensimmäinen talo ollut Ylikylässä, kontissaan oli tuonut ne tavarat mitä oli taloa alottaissa tarvinnut, ja siitä on Pyyköset levinneet. Kertoi myöhemmin Ylikylässä asuneen enimmin Timosia ja myöhemmin Tolvasia. Timoset on tulleet Timolanniemelle. Kertoi , että kerrankin yhtenä syksynä on siihen taloon raivattu ja kuokittu nykyinen (Kankaalan talon Käkiniemen pelto) noin kuuden ohratynnyrin alan suuruinen joka on ollut männikkömetsää. Kerran Timolanniemen isäntä laittoi työmiehet töihin aamusella ja kartanon solalla katsoi miten paljon oli pellon perkkajia, kääntyi pirttiin ja sanoi että: Neljättäkymmentä konttiihan ne näkyi evästä vievän, kaipa ne jotakin aikaan saanee. Nurmes. KRK 163. Lasanen, Pekka 882. < Häkkinen, Risto, 80v. Kot. Valtimon Sivakkavaaran kylästä (kuoll. 20v. sitten)
Vanhoja valtimolaisia sukuja.

Vanhimpia valtimolaisia sukuja, jotka ovat asuneet paikallaan miespolviaon Suhosen suku Männikkölässä. Kerrotaan Suhosten suvun tulleen pohjoisesta. – Valtimolla, ympäri pitäjää on kymmeniä taloja ja mökkejä, joissa asuu Suhosia, jotka eivät tiettävästi ole sukua keskenään enää. Valtimolla on myös paljon Nevalaisia, Kilpeläisiä, Hämäläisiä ja Hakkaraisia, jotka eivät myöskään tiedä olevansa enää sukua keskenään. Myös Mustosia, Korhosia ja Pyykösiä on paljon. – Tässä pitäjässä on harvoja sukunimiä, mutta tavattoman paljon samannimisiä ihmisiä. (Kaikkien edellä mainittujen sukujen jäseniä esiintyy kertojan kokoelmassa. ) Valtimo. Siiri Oulasmaa 1383. 1936

Tuohi-Antti

Antti Pyykönen Valtimolta sai mainitut nimet (Tuohi-Antti eli Tuohikello ). Hän aina oli hyvin ohvatta. Kevättuittotöissä ollessa taloissa yöhuutoja valitessa l. juoksi aina yötalon pöyvän päähän ja kun ensiksi kerkisi (hänellä oli huuvot siin) l. oikeus nukkua yönsä. Ja kun taloissa oli pöydän päässä jokin naula ennettäin pisti Antti konttinsa k.o. naulaan toisten jutellessa hänellä oli tapana huvikseen pitkällään ollessa konttiaan heilutella ja siksi alkoivat toiset nimittää häntä ”Tuohikelloksi”. Nurmes. KRK 162. Lasanen, Pekka 70.

Röllömaha

Jussi Pyykönen, se Piispa, oli ja asu Savikylässä. Oli suonna nimesä kun ei ollu osanna lukee ja seurassa oli esiintynnä parassa pappina ja sen poikia kututtiin pikku piispoksi vain vanhin, Jussi niminen, ite hankki itelleen Röllömahan nimen. Se kun ei kansa osanna lukee ja olovinaan sanomalehteekin kahteli. Jos oisi osanna kerran kun oli laivan kuva lehessä ja hänelle sattu lehtikäteen nurinpäin oli kun lukovinaan ja sano: No onpaan laiva kuatunna (sen olin näkemässä ja kuulemassa). Sittä se ruukkasi kaikee ylistee, huasto kerran: Minä kun lauvantaina ensin söin Vuassilassa sittä söin koissa sittä kolomannen iltasen Juhananvuarassa niin tulipa röllömaha ja sittä kun lähettiin Juhnanvuaran poikain kansa yöjalakaan niin tytötkii sano: Jopas sinulla ol röllömaha ja siitä alettiin Jussii kylällä kuhtuu Röllömahaksi. Nurmes. KRK 162. Lasanen, Pekka 90. < Härmä, Matti. Nurmes, Ylikylä, Toivonniemi. Papinjuuma

Pielisjärven pitäjässä on Viekijärvi- niminen järvi. Ennen vanhaan olivat tulleet eräs pappi ja paljon muutakin kansaa Viekistä kirkkoniemen pitämästä. Tullessa oli venhe kaatunut ja kaikki hukkuneet. Tästä papin hukkumisesta on paikka saanut nimen Papinjuuma. Koska siinä, mistä ruumiit on tavattu, on syvä paikka. Syvää paikkaa järvessä sanotaan täällä juumaksi. Pielisjärvi. KT 149. Kortelainen, Urho 164. < Pekka Kortelainen, maanvilj. 1877 Pielisjärvellä. (Lieneekö sama tapahtuma jossa Sippo Pyykkö hukkui 1700- luvun lopussa. KP ) Eräs oikeudenkäynti n. v. 1890.

Eräs Pielisjärveläinen maanviljelijä Juuso Pyykkö oli manattu oikeuteen todistajaksi eräästä naapurien välisestä riita-asiasta. Hän ei olisi mielellään lähtenyt ja sen vuoksi hän tekeytyi vähä-älyiseksi. Tultuaan käräjäpaikalle hän alkoi sivellä uunin rintaa ja puheli : ”On se hyvvee tuo savi. Se liittää tiilitkin ihan kun yheksi kiveksi. Tähän tuomari karjaisi : ”Tuokaa todistaja tänne.” Hän rupesi teettämään valaa todistajalla ja käski Pyykön sanoa perässään. ”Minä Juuso Pyykkö”. Todistaja toistikin tämän mutta päästi samalla huonon housuunsa ja alkoi haista. Tähän tuomari tiuskaisi : ”Ja työntää housuusa ja haisee kun sika”. Pyykkö toisti tämänkin lauseen tuomarin perässä. Mutta silloin tuomari kyllästyi lopullisesti ja käski viedä miehen ulos. Asia sai jäädä silleen ja Juuso Pyykön ei tarvinnut olla todistajana. Pielisjärvi. Raija Timonen TK 103:4. 1961.-Matti Timonen, maanvilj. , s. 1852.

Tarina Larikasta eli Laurukaisesta

Toisen rosvopirtin minä tiijän olleen Nurmeksen Kuohattijärven suaressa Sikosuari nimeltä. Sinne oli yksi Larikka niminen mies valakee myssy piässä uimalla männynnä ja kun oli alakanna olla lähellä suaren rantoo, niin joku kuulu kysyneen vahilta: A, näkyykö mitänäh? Vahti oli vastanna jotta: A, eipä muuta, kun yksi lokkonen uiskenteloo. Ja Larikka piästeli veneet rannasta irti, pani tavarat mitä ruohokon suojassa suatto veneeseen saloo ottoo. Ja kun jotennii oli sattunna loksahtamaan joku oli herännä ja kysynnä jotta: A, mikä lakses laukkaa? A, tuuli lakses laukkaa, oli vahti vastanna. Vain kun mies oli suanu viimeisen veneen irti oli hypännä ja alakanna soutoo maihin oli ryssät huutanne: A tuo hyvä Larikka veneet, huttu puuro keitetään ja kuiri itsepiälles annetaan. Vain kun mies ei kiäntynnä alakovat lopulla huutoo: A jos oisit kääntynnä petäjään oisit naulattu ja kuuma tina kurkuus valettu. Ja ryssät koetteli uimalla piästä suaresta. Kertoja Antti Pyykönen, 72 v. , syntynyt Nurmeksen Ylikylässä. – Os. Nurmes, Ylikylä, Seppä. (Tämän tarinan muoto ja nimet liittyvät muinaiseen pohjoisen omaan kalevalaiseen sankariin Laurukaiseen, josta tässä tarinassa on käytetty muotoa Larikka. Laurukainen eli Larikka pelasti tarinoissa Lapissa, Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa kyläläisiä ”vihovenäläisiltä” eri ajanjaksoilla pestautumalla ”vihovenäläisten” oppaaksi ja juksaamalla nämä kuolon ansaan mm. jättämällä kuolemaan saareen tai hukuttamalla koskeen. VP)

Lähde: SKS, kansanrunousarkisto

Sepon tarina:

Lieksan Viekijärveltä, etelään työn perään

Kyllä sinulle täällä on töitä sanoi Kaukaan työnjohtaja Ahtiainen, kun kysyin todistusta työn loppumisesta ja työttömyysuhasta, jotta pääsisin Tampereelle jyrsijän ammattikursseille. Ahtiainen kuitenkin kirjoitti todistuksen, koska metsätyöt olivat kausiluonteisia. ja näin pääsin kokeiden jälkeen kirjoille Tampereen Ammatilliseen Kurssikeskukseen jyrsijän kurssille v.1970.

Kun kurssi sitten alkoi menin junalla Mätäsvaarasta Tampereelle ja ensimmäisen yön olin hotellissa. Maanantai aamuna kävelin jännittyneen uteliaana Hatanpään varrella sijaitsevaan kurssikeskukseen, jossa ovessa luki ” koneistajat”. Katselin hetken aikaa ympärilleni ja näin muitakin oppilaita jo tulleen paikalle. Koputin opettajien koppiin, jossa toinen opettajista oli yksin ja puhelimessa käskien vähän töykeästi poistumaan hetkeksi.

Kun sitten aikani katselin ja toinen nuorempi opettajista tuli paikalle, menin opettajien koppiin uudelleen ilmoittautumaan. Nuorempi opettajista oli nimeltään Veikko Autio ja hänen kanssaan ilmoittautumisrutiinit hoituivatkin jo miellyttävästi. Hänen kysyessä haluanko sorvaus vai jyrsijän kurssille vastasin, että haluan jyrsijän kurssille. Se olikin oikea ratkaisu myös siinä mielessä, että Autio oli myös jyrsijän kurssin opettaja.

Ensimmäisenä päivänä tutustuimme talon tapoihin ja siitä päivästä jäi erityisesti mieleeni, kun Kuusamosta kotoisin olevalle oppilaalle nimeltään Heikkinen, vanhempi opettaja ilmoitti, että kurssin jatkumisen edellytyksenä on mennä heti huomenna leikkauttamaan pitkä tukkansa.

Päivän päätteeksi kävelimme Nekalaan n. 3 km missä meille oli järjestetty parakkimajoitus. Majoittuneena oli varmaan satoja oppilaita, jotka kävivät eri kursseja non-stop periaatteella. Alueella oli ruokala, saunat ja majoitusparakit yhteisine keitto ja oleskelutiloin. Miehille ja naisille siellä oli omat parakkinsa. Ruokailun jälkeen meidän kurssi jaettiin parakkeihin kahden hengen huoneisiin. Ensimmäisen kämppäkaverini nimeä en enää muista.

Ammattikurssi oli ns. työllisyyskursseja, jossa majoitus, ruoka, opiskelu, ja kerran kuukaudessa ilmainen junalippu kotiin sekä 10 mk:n (1,68 euroa) päiväraha kuului luontaisetuihin. Opinnot sisälsi myöskin teoria tunteja, joten viikot kuluivat tosi nopeasti ja kiinnostus oppia ammatti metallialalta oli erityisen mieleinen.

Kesälomaksi menin kotiin Viekijärvelle, jossa äidillä oli vielä pienviljelystilalla tarvetta tehdä heinätöitä 3-4:lle lehmälle ja vasikoille. Hevonen myytin tällöin, kun en enää ollut lähdössä propsien ja tukien ajoon hevosella.(Isän apuna ehdin olla hevosajossa talvisin ja propsin teossa kesäisin n. 6-7 vuotta mm. Ruunaassa, Inarissa, Kontiovaarassa). Saimaan kanavan uudelta linjalta olin –64 metsätöissä vähän aikaa Einari sedän kanssa.

Kotona oli vielä Martti, Marjatta ja Kari. Matti oli jo osuusliike Pielisellä töissä myyjänä. Martti kävi silloin Lieksassa hitsaajan kurssia, kun hänen aiemmin käymänsä paperipuolen ammattikoulu ei tuonut toivottua työpaikkaa. Marjatta oli juuri päättänyt kansalaiskoulun ja kävi kurssia Nurmeksen kansanopistolla ja Kari kävi vielä kansakoulua. Isä Tauno oli kuollut –68 sotavammansa jälkiseurauksiin. Einari setä oli menehtynyt edellisenä vuonna.

Kurssi jatkui Tampereella yhteensä n.12 kk kun vielä erikoistuin aarporaajaksi. Kurssivuonna kävin Työväenopistossa iltaisin opiskelemassa Englannin alkeita, joka myöhemmässä elämänvaiheessa osoittautui todella tarpeelliseksi työstökeskusten CNC- ohjelmoinnin ja käytön vuoksi. Lisäksi panostin todella opintoihin, niin teoria kuin käytännön harjoituksissa ja sainkin v.71 päästötodistuksen, jolla oli mukava hakea työpaikkaa.

Ensimmäinen metallialan työpaikka oli Tampella Oy, Tampereella. Aloitin siellä Kurssiopettajani Aution suosituksilla, ne toivat 10 penniä/h lisäpalkkaa kun kerroin työhönottajalle Aution terveiset. Tehdas sijaitsi Tammerkosken rannalla ja oli ns. kanta- Tampella. Työnjohtajalle ilmoittautumisen jälkeen tutustuimme tehtaan eri osastoihin. Siellä oli runsaasti erilaisia työstökoneita, sorveja, jyrsinkoneita, erilaisia porakoneita ja aarporia sekä hiomakoneita. Kokoonpano-osasto oli vielä erikseen.

Ensimmäinen työkoneeni oli iso aarpora ja toisessa vuorossa teki töitä jo kokenut ammattimies. Työ oli kaksivuorotyötä ja ensi alkuun tein tuntitöitä jotta opin koneen ja talon erilaiset koneistustyöt. Tehtaassa oli lattiana pystyyn asetetut puupalikat ainakin koneistamossa. Tehdasalue oli ympäröity aidalla ja portilla oli porttivahti. Vanhemmat aarporarit päivittelivät, jotta on työ muuttunut kummalliseksi kun talven aikana ei enää kerkiä tekemään omaa keskimoottoria virapelina veneeseen!

Ensi alkuun asuin Nekalassa kurssiaikaisessa parakkimajoituksessa, mutta sitten sain uudesta kerrostalosta kimppakolmio huoneistosta edullisen oman huoneen, josta käsin kävin työssä vähän aikaa. Sitten kurssikaverilta Matilaiselta vapautui alivuokralaiskämppä lähempää työpaikkaa, joten muutin siihen. Asunto sijaitsi Pyhäjärvenkadulla Hämeenpuiston ja Pispalanharjun välillä ja josta työpaikka sijaitsi n. 20 min kävelymatkan päässä.

Omaan asunnon puute ja töiden vaativuuden lisääntyminen urakkatyön muodossa, josta aloitteleva koneistaja ei kuitenkaan saanut toivomaansa palkkaa herätti ajatuksen muuttaa paikkakuntaa ja työpaikkaa Lahteen jossa Tampellan miehet kehuivat Upon maksavan erityisen hyvää palkkaa. Velimies Matti oli Upolla, ja käydessäni Lahdessa kylässä hänen luonaan rupesin harkitsemaan työpaikkaa Lahdessa.

Lehdessä oli sitten aarporaajan paikka avoinna Lahteen Enwe Oy:lle, lähetin hakemuksen sinne –71 syksyllä ja sain kutsun haastatteluun. Kävin sitten Enwellä haastattelussa ja ylityönjohtaja Tuominen oli kiinnostunut hakemuksestani sekä lupasi soittaa, kun ajankohta on selvillä milloin voisin aloittaa heillä. Palkkaakin Tuominen lupasi n.1,5 mk/h enemmän kun mitä sain Tampellassa. Niinpä sanoin itseni irti Tampellasta vaikka Lahden työstä ei kuulunut vielä mitään. Tässä vaiheessa palasin vähäksi ajaksi takaisin kotiin Viekijärvelle.

Kun Marjatta ja Jouko sitten alkoivat myöskin puhumaan lähdöstä Lahteen työnhakuun, niin minäkin hetken mietittyäni lupasin lähteä myöskin. Niinpä jo parin kuukauden päästä olin matkalla Marjatan ja Joukon kanssa Lahteen.Matti oli ollut töissä Upolla tuolloin jo pari vuotta. Seuraavana päivänä Marjatta ja Jouko kävi kysymässä töitä Askolta ja he saivat molemmat töitä samana päivänä. Minä menin kysymään Enweltä miten asia on edennyt jo aikaa sitten käyntini jälkeen? Tuominen sanoi koettaneensa soittaa minulle Tampellaan, mutta ei ollut saanut minua kiinni. Niinpä kirjoitin työsopimuksen samana päivänä ja työ alkaisi saman tien.

Martti veli oli myös kiinnostunut muuttamaan Turun keikkatöistä Lahteen ja niinpä haimme sitten sisarusten kanssa yhteisen asunnon Mukkulasta neljän huoneen ja keittiön rivitaloasunnon. Pienempiä asuntoja ei ollut saman tien saatavilla, joten siihen hätään se oli ainoa keino. Muutimme vapaana olleeseen asuntoon parin päivän kuluessa Marjatta ja Jouko, Martti ja Seija ja minä silloin vielä poikamiehenä. Jouduimme tekemään vuoden vuokrasitoumuksen jotta saimme sen asunnon ja vuokra oli siihen aikaan 840 mk/kk.

Martti sai hitsaajan töitä Hollolasta Murskauskoneelta. Muutimme siis Lahteen 9.12.1971. Työni Enwellä oli alusta asti aarporaajan työtä mihin tuli lisäksi varsin pian kokoonpanotöitä, kun muut eivät halunneet tehdä ylitöitä niin minä sitten tein ylityönä kokoonpanotöitä päivän aarporaustyön päälle. Saman talven aikana teimme Joukon kanssa yhdessä enweläisen työkaverin Renkomäellä sijaitsevan omakotitalon alakerrassa vanerista meille moottoriveneen. Vene oli 6 mm mahonkivaneria ja oli 4 m pitkä ja 1, 4 m leveä ja tarkoitettu n. max 15 hv moottorille. Työt sujuivat kaikilla hienosti ja harrastimme Martin ja Joukon kanssa lenkkeilyä Mukkulasta käsin ja joskus kävimme myös urheilukeskuksessa lenkillä.

Vielä vuonna –72 kesäksi otin työstä lopputilin sillä puheelle, että tulen syksyllä takaisin, jotta sain olla auttelemassa Viekijärvellä äitiä nuorinta veljeä Karia Suotorpan heinä- ja viljankorjuutöissä. Syksyllä sitten palasin Lahteen ja takaisin Enwelle töihin. Syksyllä menin sitten joku viikonloppu tansseihin Lahdessa, paikka oli siihen aikaan ns. osake. Siellä sitten tapasin Tohmajärveltä kotoisin olevan nykyisen vaimoni Eilan. Hän oli käymässä lahdessa kylässä ja päätti käydä myöskin osakkeella. Siitä sitten alkoi seurustelu ja 73 tammikuussa menimme kihloihin ja heinäkuussa meidät vihittiin Viekijärven kirkossa. Yhteisasunnosta Mukkulassa ja Martti ja Seija muutti vuokralle Kukkilaan, (myöhemmin omaan asuntoon). Marjatta ja Jouko saivat Askon työsuhdeasunnon Kolkankadulta (myöhemmin muutto Forssaan ) ja minä ja Eila menimme alivuokralle Mukkulaan Reppurin kadulle.

Seuraavana kesänä olimme häiden jälkeen sitä mieltä jotta pitää päästä kokonaan omaan asuntoon. Lahdessa oli asunnot erittäin tiukassa hyvän työtilanteen vuoksi, joten mietimme lähtöä Helsinkiin. Keskustelin asiasta työpaikalla Tuomisen kanssa ja hän lupasi hankkia meille työsuhdeasunnon. Olimme hyvillämme Enwen vastaantulosta työsuhdekaksion muodossa, kun vuokra oli vain n.300 mk/kk. Saman tien kävimme pankissa ilmoittautumassa asuntosäästäjiksi. Työ siis jatkui Enwellä ja asetuimme paikoillemme sillä mielellä, että asutaan ja eletään sitten Lahdessa. Pirjo tytär syntyi meille 1975 asuessamme vielä Metsäpellossa.

Edellisenä vuoden keväällä tuli jo pankista kysely koskien asuntosäästökohdetta Saksalassa, n. 2 km keskustasta, että siellä aloitetaan rakentaa kerrostaloa Pyökkipolulle, jotta teemmekö jo varauksen siihen taloyhtiöön? Mietittyämme asiaa päätimme tehdä varauksen 3-huonetta ja keittiön asuntoon. Kesäkuun 13 päivä 1975 pääsimme muuttamaan uuteen asuntoomme Pyökkipolulle. Muuttoa oli auttamassa sisaruksia ja Jouko, Eila oli tuonut pyörän kanssa jo aiemmin kevyempiä astioita hänen äitinsä ollessa hoitamassa Pirjoa. Minulla oli samana päivänä tentti Helsingissä ja tulin Pyökkipolulle, kun viimeisiä tavaroita kannettiin sisälle. Eilan äiti Aino sanoi, että otitte liian ison asunnon, niin vastasin hänelle leikilläni, jotta pitää sitten ruveta” täyttämään” asuntoa!

Kesälomalle menimme auttamaan heinätöissä ensin Eilan kotiin Tohmajärven Petravaaraan ja sitten minun kotiin Viekijärvelle. Vuoden –73 paras tienestini oli, kun kävin metsäpalstalla mustikassa. Pari vuotta aiemmin myyty leimikko metsäpalstalla oli edelleen pystyssä, mutta leimikkoa oli huomattavasti laajennettu yli sovitun määrän. Saimme vielä neuvoteltua myyntisopimuksen ylimenevälle osalle parissa vuodessa kolminkertaiseksi nousseen puun kantohinnan.

Suotorpalle tehtiin –70-luvulla porakaivo, joka oli oikea ihme! Aamulla porari laittoi vanhan kaivon pohjalta poran käyntiin ja meni työn alettua tupaan kahville. Kahvilta palattuaan porari ihmetteli, kun pora vaan pyörii tyhjää paikallaan porattuaan vasta 1,5 m ja nosti poran ylös. Pora oli osunut suoraan vesisuoneen kalliossa ja poranreiästä lensi vesi puolipäivää puiden latvojen korkeuteen. Tämän jälkeen ei vielä ole vesi loppunut.

Seuraavaksi rakennettiin –70-luvun loppupuolella vesijohdot ja sisävessa. Vesijohdot ja viemärityöt tehtiin myös kesäloman aikaan ja muut sisarukset hoiti putkien kaivannon teon kaivinkoneen avulla asennukset ja minulle jäi kaivannon käsin täyttö lapiolla, kun ei enää siihen raskittu ottaa kaivinkonetta. Kaivannon täyttö kesti varmaan yli viikon, mutta oli hieno juttu, että viimein saatiin vesijohto ja viemäri Suotorpalle.

Vuosi 1976 toi tullessaan meille toisen tytön, joka sai nimen Paula. Teimme silloin sellaisen päätöksen, että Eila jää kotiin hoitamaan lapsia. Samana vuonna Enwe ajautui vaikeuksiin ja se myytiin Raute Oy:lle sekä Enwe Oy lakkautettiin kokonaan. Osa meistä työntekijöistä siirtyi ns. vanhoina työntekijöinä kaupan mukana Rautelle minä muiden mukana. Sikäli muutos oli hyvä että työmatka lyheni puolella, koska silloin Raute sijaitsi keskellä Lahtea ( nykyisen euromarketin paikalla). Kävin töissä pyörällä tai kävellen. Työni oli tuolloin kaksivuorotyötä.

Tauno syntyi 1980 toukokuussa ja touhua riitti pienen pojan ja kahden jo isomman tytön kanssa yllin kyllin. Leikkipaikat oli kuitenkin taloyhtiömme pihapiirissä. Päivät täyttyivät työssä käynnistä ja Eilalla lasten hoidosta.

Vuonna 1979 muutin työpaikkaa Kone Oy:lle Hollolan Salpakankaalle. Työni oli silloin myös aarporausta. Kone Oy oli ostanut iskukonetehtaan juuri Roxon Oy:ltä ja tarvitsivat lisää koneistajia. Tässä vaiheessa manuaalityönä aarporalla tehtynä iskukoneiden koneistusajat olivat aivan liian pitkiä. Niinpä tuotantopäällikkö Björklund pyysi työnjohtaja Liikkasta ja minua asiantuntijaksi mukaansa Ruotsiin katsomaan Sajon työstökeskusta. Menimme pienlentokoneella Seutulasta ensin Hudiskvall:iin, jonne sumun vuoksi teimme välilaskun ja sitten Örnsköldsvik:iin. Sieltä menimme vuokra-autolla n. 100km päässä olevalle konepajalle. Siellä tutustuimme ruotsalaiseen Sajon työstökeskukseen ja sitä käytti Suomen Lapista muuttaneet koneistajat, joten kommunikointi heidän kanssaan oli helppoa. Palasimme samana päivänä Suomeen, mutta kävimme vielä paluumatkalla Atlas Copcon tehtaalla tutustumiskäynnillä.

Seuraavalla viikolla kävimme Tanskassa katsomassa Pederssenin tehtaalla heidän pystykaraiseen työstökeskukseen. Kumpikaan edellä mainituista työstökeskuksista ei kuitenkaan ollut oikein sovelias iskukoneiden valmistukseen. Niinpä valinta osui japanilaiseen Makino vaakakaraiseen työstökeskuksen. CNC- ohjelmointikurssin kävimme Saksassa. Työstökeskus tuli sitten Salpakankaalle 1980. Ohjelmoin ja käytin sitä n. kolme vuotta. Kun työstökeskuksia tuli sitten tuotantomäärien noustessa lisää sain paikan ensin ohjelmoijana ja myöhemmin menetelmäsuunnittelijana. Vuonna 1986 Kone myi iskukonevalmistuksen silloiselle Rammer Oy:lle, joka oli jo tuolloin Outokummun tytäryhtiö. Menimme mukana ns. vanhoina työntekijöinä.

Lapset olivat tässä vaiheessa kasvaneet jo harrastustoimintaa kaipaaviksi ja kysyivät mitä me voisimme harrastaa kesällä, kun koulu loppuu? Parista kolmesta vaihtoehdosta yleisurheilukentällä käynti sai Pirjon ja Paulan hyväksymään harrastuksen heti omakseen ja Tauno tuli mukaan hieman myöhemmin.Vähitellen valmentaja kurssien myötä siirryin itsekin lasten yleisurheiluohjaajaksi ja toimintaan mukaan Lahden Kalevaan. Kävimme harjoituksissa 3-5 kertaa viikossa ja kesällä kilpailumatkat ylsivät myös Ruotsiin ja Viroon kotimaan lisäksi.

Omiin harrastuksiini on myös kuulunut mm. liikunta (kävely, pyöräily, hiihto), shakki, marjastus, sienestys ja vähäisessä määrin metsästys ja kalastus.Eila kävi vielä lasten vartuttua kodinhoitajaksi ja valmistui v. 1992. Eilan harrastus on koostunut mm.käsitöistä ja viitotun kuoron toimintaan osallistuminen harjoituksineen ja konserttikiertueineen eri puolilla Suomea.

Vuonna 1989 muutin vielä työpaikkaa Oilon Oy:lle. Tehtäväni on tuotannonkehitysteknikko( oto ) työsuojelupäällikkö). Oilon valmistaa öljy- ja kaasupolttimia omakoteihin teollisuuteen ja voimalaitoksiin.Nykyisin valikoimiin kuuluu tytäryhtiön Geopro Oy:n tuote maalämpöpumppu.

Vuonna 2001 Pirjo aloitti sukututkimuksen ensin kokeneen sukututkijan avustuksella. Vähitellen oma kiinnostukseni alkoi viritä, kun Pirjo kysyi minua kaverikseen tutkimaan mikrofilmeiltä sukuun kuuluvien tietoja. Pielisjärven paikallistuntemukseni (vaikkakin jo rapistunut),. oli hyödyksi etsittäessä aina taaksepäin olevia perhetietoja. Varsinainen yllätys tuli eteen, kun kanta esi-isä päätyi Viekijärvelle! Olinhan viettänyt lapsuuteni ja käynyt kansakouluni Viekijärvellä ”uudisasukkaana” vanhempieni mukana.

Joka kesäloma vaisto kutsuu täältä Lahdesta lomalle Lieksaan ja entiselle kotipaikalle Viekijärvelle ja usein myös pidemmillä vapaina.

11.12.2005 Seppo Pyykkö

www.dlc.fi/~microlit/lieksa/lieksa1.htm nro: Lieksa 132 Suotorppa

Suotorppa

Tila on sodan jälkeen rakennettu ns. rintamamiestila ja sijaitsee Sulkaisessa n. 3 km Viekin kirkonkylältä.Sulkaisen alue oli tarkoitettu sodan jälkeen luovutetun alueen Karjalaisten asuttamiseen, mutta osan tiloista saivat rintamamiehet asuinpaikoikseen. Saimi ja Tauno Pyykkö saivat itse valita mihin sitten asettuvat.

Tarjolla oli Taunon isän Matin entinen asuinpaikka Sokojärvellä, viljelystilat oli tarjolla kuitenkin syrjäseudulla mihin Saimi ei halunnut lähteä. Parin viikon etsiskelyn jälkeen Saimi oli mennyt pienen poikansa kanssa asutustoimistoon ja sanonut: Ellei nyt tilasta tule päätöstä hän jättää pojan tänne teille, kun ei ole omaa asuntoa. Suotorpan pienviljelystila tuli heille sitten jo seuraavana päivänä

Valtio oli rakennuttanut tilalle saunarakennuksen, jossa asuttiin ennen talon valmistumista ja kaadattanut peltoalalta talonrakennuspuut valmiiksi. Muutimme Suotorpalle Jaakonvaarasta 16.09.1949 kuorma-autolla. Ensin piti rakentaa väliaikainen navetta ja savusauna. Isä pyysi veljensä Einarin avuksi tilan rakennus- ja pellonraivaustöihin. Amerikkalaiset opiskelijat olivat myös auttamassa pellonraivaustöissä meidänkin pellolla. Seuraavana vuonna valmistui navettarakennus sis. navetan, tallin, kalustovajan, aitat, puuliiterin ja vintillä oli tilat heinien talvisäilytykseen.

Asuinrakennuksen teko oli vuorossa v. 1950 mallia: ” rintamamiestalo”, lämmitys puulla ja valaistuksena oli öljylamppu. Peltotyöt tehtiin kaikki aluksi hevosella niin kyntö, muokkaus, heinänniitto ja haravointi. Heinä kuivattiin seipäillä ja ajettiin hevoskärryllä yliselle ja puimalaan Vilja niitettiin viikatteella, ja kuivattiin seipäillä, mutta ruis leikattiin alkuun vielä sirpillä ja kuivattiin kuhilailla mutta myöhemmin leikattiin jo viikatteella ja kuivattiin seipäillä. Alkuun viljelimme myös vähän pellavaa.

Hankimme naapureiden Peiposen ja Haukan kanssa yhteiset: Esa puimakoneen, Olympia maamoottorin voimanlähteeksi ja puhaltimen, jolla oljet puhallettiin puimalaan. Jyvät laitettiin talveksi aittaan laariin, josta ne jauhettiin tarpeen mukaan Viekin myllyssä. Ruuat, leivät, kukot, piirakat ja pullat ym. valmistui omasta takaa. Navetassa oli lehmiä 3-4, vasikoita, possu, kanoja, joskus lammas sekä hevonen . Ensimäinen hevonen oli Viri, joka oli Nurmelan kuulua hevossukua.

Saimi-äiti ompeli lapsille vaatteet, teki villalangat lampaasta keritystä villasta asti, valmisti kotona sukat, matot ja seinävaatteet. Pyykit hän pesi puukorvossa pyykkilaudalla. Tauno ja Einari-setä kävivät sivuansiossa metsätöissä aina, kun tilan omilta töiltä oli mahdollista ja he olivat talvella usein savottakämpillä viikot.

Pelloilla kasvatettiin heinää, ohraa, kauraa ja ruista. Peruna menestyi tilalla huonosti hallanarkuuden vuoksi niinpä sitä viljeltiin vuokrapellossa ensin Jokivaaralla ja myöhemmin Turulanvaaralla. Naapurit auttoivat toisiaan kesän kiireisinä aikoina myös talkootöissä.

Puutarhassa oli viinimarjapensaita ja saran päässä joka kesä myös kasvimaa, jossa kasvoi lanttua, naurista, porkkanaa, hernettä ja joskus sokerijuurikasta lehmille. Kesällä kerättiin metsästä yhdessä silloin kun niitä ei halla vienyt, mustikoita, lakkoja ja vadelmia joskus mesikoita sekä syksyllä puolukoita ja sieniä.

Ongella kävimme kesäisin Viekijoella ja myöhemmin Sulkaispuron suulla Viekijärvellä, jossa on myös yhteisvenevalkama. Kuljimme matkan Viekin kirkolle aluksi kävellen ja hevosella ns. paukkupyörärattailla. Myöhemmin jo polkupyörällä .Lieksaan tai Nurmekseen pääsi linja-autolla tai junalla. Henkilöauto oli harvinaisuus -50-luvulla mutta moottoripyöriä ja henkilöautoja alkoi vähitellen tulla kaupan. Samoin traktorit mm. Ferguson ja Valmet alkoi saada jalansijaa työkoneena isommissa taloissa.

Saimi ja Tauno olivat mukana innolla monissa yhteiskunnallisissa tehtävissä mm. osuuskauppatoiminnassa, koulun johtokunnassa, Viekin reservin aliupseerien toiminnassa ja Saimi vielä Viekin kirkkokuorossa ja martoissa.

Seuraavassa lyhyt lainaus Onni Palasteen kirjoittamasta kirjasta Raappanan miehet.

Partiointia Ontajärven suunnalla ”Kuusiniemessä oli tavattu Partisen osaston miehiä ja sieltä palattiin takaisin Rukajärven kylän laidassa oleviin telttoihin. Puhkiväsyneille miehille uni heinävuoteessa maistui vuorokauden läpi”, kertoi helsinkiläinen Reino Rintala, III/JR 10, ja jatkaa: ” Loka-marraskuun vaihteessa minut ja Erik Sundbäk siirrettiin Ontajärvelle, kuopiolaisen vänrikki Niilo Korhosen joukkueeseen.

Samana päivänä ylikersantti Korhonen oli ylennetty vänrikiksi. Huhupuheena kerrottiin, että Korhonen oli ollut reservinupseerikoulussa, mutta lähetetty kesken kurssin pois. Oli tuo asia kunka hyvänsä tulimme toteamaan, että korpisoturina Korhonen oli valioluokkaa.

Kuuluimme majuri Erkki Halosen pataljoonan yhdeksänteen komppaniaan, päällikkönä kaaderiupseeri Larmo. Hän oli tummatukkainen, pitkänhuiskea, ryhdikäs ja rohkea sotilas. Korhonen oli lähes täydellisesti Larmon vastakohta: vaaleahko, korkeintaan keskikokoa ja käytökseltään rennonlainen. Usein nämä upseerit riitelivät keskenään.

Muutaman päivän kuluttua Korhonen otti meidät partioon. Hiiviskelimme Ontajärven rannan tuntumassa menossa tuhoamaan vanjan kenttävartiota. Lieksalaista alikessua Tauno Pyykköä minä pidin liian rohkeana sen vuoksi, että hän halusi välttämättä kulkea aina tunnustelijana.

Minun aseenani oli pystykorvakivääri. Veri kohisi suonissani ja vintofka tutisi käsissäni. Rähinän alettua ammuin 30 metristä ohi, mutta niin ampui vanjakin. Pakotimme kenttävartion vanja suolle, missä ammuskelu jatkui. Etummaisena ampuva Pyykkö sai räjähtävän luodin kesälakin ylimpään nappiin. Vetäytymisen aikana tammelalaiselta Jokiselta meni luoti rinnasta läpi. Pyykkö pääsi vetäytymään alueelta pois toisten mukana. JSp:llä ajettiin hänen tukkansa pois ja pienet sirpaleet nypittiin pois hänen päänahastaan. Hän ei huolinut edes lomaa, vaan palasi takaisin joukkueeseen. Seppo Pyykkö

Otteita Urpo Bergin kirjasta: Sanni Virnes:

Taivu, mutta älä katkea

Esipuhe

Ajan kaari 1920‑luvun alusta vuoteen 2001 on huimaavan pitkä, jos sitä mitataan muutoksen määrällä ja kehityksen vauhdilla edellisiin vuosisatoihin verrattuna. Kahdeksankymmentä vuotta sitten Suomi oli juuri itsenäistynyt maatalousvaltainen yhteiskunta. Nyt kuulumme Euroopan Unioniin ja elämme avaruusaikaa kansalliset rajat ylittävässä tietoyhteiskunnassa. Tämän kaaren alle mahtuu paljon, myös kansamme kohtalonvuodet 1939‑45.

Sanni Maria Virnes, o.s. Pyykkö, on nähnyt kaikki nuo päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet. Hän on syntynyt 17. helmikuuta 1921 Lieksan Saarivaarassa. Lapsuutensa hän on elänyt sen ajan suurperheessä Pyykköjen sukutilalla Pielisen rannalla. Nuoruudessaan hän oli Posti‑ ja lennätinlaitoksen palveluksessa Matkaselässä, sodan aikana Kiteellä ja sen jälkeen Tohmajärvellä. Myöhemmin 1950‑luvulla hän toimi K‑kauppiaana Etelä‑Savossa, viimeksi Mikkelin Ihastjärvellä.

Syvä hengellinen murros, uudestisyntymisen kokemus vuodenvaihteessa 1945‑46 ravisteli elämän arvot ja kuviot uuteen järjestykseen. Kutsumus vahvistui, ja 1960‑luvun alussa kauppiaasta tuli päätoiminen evankelista. Sanni Virnes on lähtöisin ev.lut. kirkon piiristä, mutta varsinaisen elämäntyönsä hän on tehnyt vapaakirkollisena sananjulistajana. Tämän kirjan alkuosassa Sanni Virnes kertoo elämästään ja työstään, erityisesti hengellisestä kutsumuksestaan. Kaikki kirjan tapahtumat ovat totta, mutta ne eivät ole tarkasti aikajärjestyksessä. Joissakin tapauksissa on katsottu sopivaksi jättää mainitsematta aika, paikka ja henkilöiden nimet.

Elämäkerrallisessa jaksossa on myös hänen työtoverinsa Eila Tiihosen tekstiä. Eilan tarkat päiväkirjat koko heidän yhteistyönsä ajalta 1950‑luvun lopusta lähtien ovat olleet arvokas apu asiatietojenja päivämäärien tarkistamisessa. Kirjan loppuosa on Sanni Virneksen sananjulistusta, joka on poimittu hänen nauhoitetuista puheistaan 1970‑luvulta alkaen. Lainatut raamatunkohdat ovat vuoden 1938 Kirkkoraamatusta, koska se on Sanni Virneksen käyttämä suomennos. Johdanto ja otsikointi ovat toimittajan tekemiä.

Kesällä 2001

//Urpo BergAlla//

luku: Pyykkölä:

Pyykkölä

Olen elänyt lapsuuteni 1920‑luvulla suurperheessä Lieksan Saarivaarassa Pyykköjen sukutilalla, jota hallitsi ukkimme Junno vaimonsa Marian kanssa. Heillä oli kaksi poikaa, Antti ja Matti, sekä yksi kasvattilapsi, Anni Räysten. Isälläni Matilla ja äidilläni Annalla oli viisi lasta: Lyydia, Emma, Nikolai (Niku), Heikki ja Sanni. Isälläni oli myös renki, Matti Bamberg. Antti‑sedällä oli kuusi lasta: Mari, Antti (hänellä oli jo oma perhe, vaimo Lyyti ja kaksi lasta, Valma ja Valde), Juho, Hilja, Elsa ja Veikko.

Talossa oli iso perhetupa, kooltaan kuusi kertaa yhdeksän metriä. Tuvan nurkassa oli iso leivinuuni ja sen päällä lapsille hyvä leikkipaikka. Uunin edustalla oli hiilitakka ja pitkä hella, jossa koko yhteisen suurperheen ruoka valmistettiin. Leipää leivottiin leivinuunissa joka päiva. Isossa perhetuvassa miehet tekivät reet, kelkat, sukset ja pärevakat, joilla kannettiin eläimille rehut ja kuivikkeet. Talvella tuvassa nähtiin myös hevosten kengittäminen. Se oli lapsista uljas näky.

Päreitä oli kiskottava paljon, sillä niitä tarvittiin valaise­maan pimeitä paikkoja. Perhetuvassa oli kyllä iso öljylamp­pu, mutta se ei riittänyt valaisemaan koko tupaa. Emännillä oli usein päretuli uunin liedellä keittiöpuuhia valaisemassa. Tuvan ja porstuan lattiat oli tehty paksuista, maalaamat­tomista lankuista. Katajaluudalla niitä pestiin ja hangattiin, ja sunnuntaisin lattialle. levitettiin pyhän kunniaksi raidalliset räsymatot. Naisilla oli monta rukkia, joilla villat ja pellavat kehrättiin langoiksi. Talon jossain nurkassa oli aina kangaspuut; milloin kudottiin piikkokangasta, milloin tehtiin erilaisia raanuja ja mattoja. Kaikki tarveaineet oli saatava luonnosta. Pellavaa kasvatettiin itse ja villat kerittiin omista lampaista.

Suuren perhetuvan erotti yksityisten perheiden huoneista porstua, jonka molemmissa päissä oli ulko-ovet. Perheet elivät omaa elämäänsä omissa huoneissaan. Suuressa perheessä oli hyvä sopu. Elämän koettelemukset olivat hioneet luonteensärmiä niin, että kaikki kunnioittivat ja auttoivat toinen toistaan. Veljessota oli takanapäin mutta vanhemmilla hyvin mielessä, pula-aika pettuleipineen ja yleinen lama koetteli koko Suomen kansaa. Äidit opettivat lapsensa rukoilemaan; iltaisin jokainen sai vuorollaan rukoilla oman rukouksensa.

Meillä lapsilla oli hauskaa yhdessä. Kerran leikkiessämme ison tuvan uunin päällä emme huomanneet kaikkia vaaratekijöitä. Uunin vieressä leivontapöydällä liinan alla oli leipätaikina nousemassa. Emma oli liian lähellä reunaa, ja ottaessaan palloa kiinni hän horjahti suoraan taikinapyttyyn. Se oli vakava tilanne, joka ei silloin naurattanut, mutta vuosien saatossa siitä on tullut yhteinen hauska muisto.

Joskus toisella kertaa ruokaettoneen aikana leikimme Veikko-serkun kanssa uunin päällä. Ettoneella lasten piti olla ihan hiljaa. Me täytimme ne pitkän sukanvarren kaikenlaisella tavaralla. Sitten, hiiren hiljaisuuden vallitessa, viskasin sukan keskelle lattiaa ja huusin: ”Yöjalka tulee!” En tiennyt, mitä se merkitsee, mutta olin kuullut sellaisen sanonnan. Tämän jälkeen alkoi takaa-ajo: renki Matti ajoi takaa riihen ympäri ja sanoi: ”Kyllä sinä, tyttö, vielä tiedät!”

Ukki ja mummi pitivät hyvän järjestyksen. Lapset eivät saaneet yleisesti ottaen pitää ääntä, eikä perhetuvassa saanut häiritä. Ulkona juoksimme ja leikimme. Me lapset osasimme kuvailla maailmanlopunkin ja tiesimme, kenet Jeesus taivaaseen ottaa. Ei meidän taivaaseemme kovin paljon ihmisiä mahtunut, kun maailman rajakin oli Lieksassa ja Pieliseen kaikki päättyi. Lapsena meillä oli lapsen mielikuvat ja lapsen uteliaisuus. Vauvojen syntyminen oli meille suuri kysymys, mutta siitä ei puhuttu koskaan. Kun Antin vaimo Lyyti sai lapsen, kysymys nousi taas esille. ”Ne vain löytyvät saunan lattian alta”, meille sanottiin.

Erään kerran menimme Elsan ja Veikon kanssa etsimään pientä vauvaa saunan lauteitten alta. Siellä ei ollut puulattiaa ollenkaan. Teimme paljon työtä kuokalla ja lapiolla. Ruoka ajan tultua meitä huudeltiin ja etsittiin kaikkialta. Huudon kuultuamme vastasimme jo aika syvästä maakuopasta: ”Täällä ollaan!” Kyllä siinä oli meillä selittämistä ja anteeksipyytämistä luvattomasta työstä. Ei silloin näistä asioista kukaan saanut puhua.

Minulla oli onnellinen lapsuus. Vieläkin on syytä kiittää hyvästä isästä ja äidistä, jotka rakastivat lapsiaan. Olin perheemme nuorin ja siksi sain osakseni enemmän rakkautta ja huomaavaisuutta; sain istua äidin sylissä ja isän polvella useammin kuin vanhemmat sisarukseni. Isällä oli tapana pitää käsistä kiinni ja polvella körötellen lausua: ”Körö körö kirkkoon, papin ja lukkarin tupaan, valkoisella varsalla, ruskealla ruunalla, kirjavalla kissalla, kolipäällä koiralla”, kunnes ”reki pani puuskista”, kaatui, ja hangessa oltiin. Kun ”reki pani puuskista”, isä heitti minut kaatumaan jalkojensa varassa. Voi, miten hauskaa se oli! Usein sain jalkoineni polkea isän selkää, kun se oli kipeä. Palkkana oli aina mansikkakaramelleja, joten aika usein kyselin, onko isällä selkä kipeä.

Ensimmäinen joulukirkko

Jouluaatto oli perheiden yhteinen juhla. Lapset leikkivät ison kuusen ympärillä perhetuvassa, joulupukki oli jokavuotinen vieras aattoiltana. Pula-aikanakin lahjoja oli syksystä lähtien valmisteltu öin ja päivin lapsilta salassa. Kaikki suurperheen lahjat olivat samassa korissa. Olimme niistä kiitollisia. Jouluyönä ruokaa oli tarjolla koko yön. Ensimmäinen joulukirkossa käyntini oli juhlien juhlaa. Aamuneljältä alettiin valmistautua lähtöön; hevonen valjaisiin, karhuntalja reen perään, lapset vällyjen alle lämpimään äidin kanssa ja isä ohjastamaan. Kulkunen kilisi, ja aisakello soi, kun ajettiin tähtitaivaan alla. Matkaa oli neljätoista kilometriä.

Juhlan tuntu sydämessä astuimme kynttilöin valaistuun kirkkoon. Urkujen mahtavaa pauhua kuunnellen kirkkoväki yhtyi veisaamaan: ”Oi Jeesus, tänne maailmaan et tullut itses tähden, mua auttamaan sä tulit vaan, mun kurjuuteni nähden.”Oli siinä lapselle miettimistä. Vielä kotonakin täytyi äidiltä kysyä: ”Mitenkä kurja minä sitten olin, kun Jeesuksen piti tulla minua auttamaan? Eikö muita kurjia ollutkaan? Paluumatkalla kulkusten ja aisakellojen helinässä oli toinen sävy. Siihen aikaan isännille oli kunnia-asia, että jouluaamuna kirkkoreen edessä oli talon paras hevonen ja matka kirkosta kotiin ajettiin kilpaa. Oli siinä kavioiden kopsetta! Lumi vain tuprusi, kun isännät jouluaamun hämärässä kokeilivat, kenellä se paras juoksija on. Kotiin tultuamme oli suuren perheen yhteinen, perinteinen jouluateria ja jouluevankeliumin lukeminen. Sitten lapset saivat leikkiä leikkejään joulukuusen ympärillä.

Sukupolvenvaihdos ja Pyykkölän jakaminen

Vanhanisännän, Junnon, rautaiset voimat alkoivat heiketä, ja ikääkin hänellä oli jo 85 vuotta. Pyykkölä oli sukutila, joka siirtyi aina seuraavalle sukupolvelle. Niinpä ukki ja mummi päättivät siirtää tilan hallinnan ja omistuksen pojilleen, Antille ja Matille. Veljekset sopivat, että siirron astuessa voimaan Pyykkölän tila jaetaan kahteen osaan. Niinpä Antti-setä ja isäni Matti vaimoineen menivät Lieksaan tuomarin luo jakosopimusta tekemään. Pellot ja metsät oli jaettava, satoja hehtaareja maata.

Isäni halusi rakennuttaa perheelleen uuden kodin yhteisen talon puista. Antti-setä jäisi perheineen ukin ja mummin kanssa vanhalle paikalle, niin myös Antti-sedän poika Antti, joka oli jo perheellinen. Sopimus oli hyvä. Se mahdollisti pääsemisen eteenpäin pienemmällä rakentamisella. Tähän suuntaan elettiin ja toimittiin kaikessa, keväällä piti maanmittarien tulla suorittamaan jako.

Surullinen Heikinpäivä

Sitten tuli tuo surun päivä, 19. helmikuuta 1926. Äitiä ja isää oli pyydetty heikinpäiville kauppias Kemppaiselle. Isän oli mentävä aamupäivällä metsätyömaalle sopimaan miesten kanssa hakkuista ja ajoista. Kun hän tuli kotiin, keskusteltiin Heikinpäivistä. Äiti sanoi: ”Kun meillä on omakin Heikki? Olen kutonut hänelle sukat ja ommellut paidan, eiköhän me juhlita omaa Heikkiä’ Isä oli samaa mieltä ja sanoi, että lepoakin tarvitaan. Heikinpäiväkahvit juotiin oman perheen kesken, vieraina Elsa ja Veikko. Juhla oli Heikille mieluinen.

Illalla naapurin isäntä tuli kuitenkin houkuttelemaan sinne kauppias Kemppaiselle. Äiti toijui heti: ”Ei tule mieleenkään, että lähtisimme! Isäkin on niin väsynyt.” Mies ei hellittänyt, vaan jatkoi pyytämistään: ”Mennään me miehet, ei minunkaan vaimo lähde, ja siellä on kuulemma oikein ruokapidot. Isä taipui. Hevonen valjastettiin. Isä pukeutui kyläilyvaatteisiin ja pitkään turkkiin. Lähtiessään hän sanoi äidille: ”Älä sammuta ison tuvan lamppua, minä en viivy kauan. On helpompi tulla kotiin, kun valot näkyvät.”

Ilta oli pitkä isää odottaessa – missä hän viipyy? Vanhin sisareni Lyydia lähti suksilla kahden ja puolen kilometrin päähän Kemppaiselle isää etsimään. Pihaan tultuaan hän näki tutun hevosen kiinnitettynä hevospuomiin, heinätukko edessä ja välly selässä. Oli keskitalven pakkanen. Talo oli valaistu, ja hän yritti mennä sisälle. Ulkoeteisessä hän tapasi talon nuoremman pojan, Mikon (josta myöhemmin tuli sisareni Emman mies) ja kysyi isää. Mikko vastasi: ”Äsken ne syömästä pääsivät ja nyt näkyvät olevan kahvilla. Varmaan sen jälkeen lähtevät pois.”

Tämän kuultuaan sisareni hiihteli kotiin ja kertoi mitä oli nähnyt ja kuullut. Pojat Nikolai ja Heikki sanoivat: ”Nyt me lähdemme nukkumaan, kyllä se isä sieltä ajastaan tulee.”Äiti sanoi perään: ”Muistakaa siunata itsenne.” Minä en halunnut mennä nukkumaan, koska äiti, Lyydia ja Emmakin jäivät odottamaan. Mutta uni painoi kovasti, ja Emma sanoi: ”Käy vain tuvan sängyn päälle nukkumaan. Minä herätän sinut, kun isä tulee.”Yö oli pitkä ja tuskainen, poikkeus meidän kodissamme, sillä isä oli kodin ihminen, harvoin kylään lähtevä. Rukous ja kysely vuorottelivat. Miksi?

Aamutunneilla tuli sanantuoja. Isä oli kahvipöydästä kaatunut yhtäkkiä kasvoilleen lattialle hokien: ”Koskee, koskee.”Hänen päänsä nostettiin tyynylle ja lääkäriä lähdettiin hakemaan heti. Lääkäri tulikin, mutta hän ei tehnyt mitään tutkimusta. Lamppu kädessä hän kiersi lattialla makaavan miehen ympärillä, tunnusteli tämän valtimoa ja sanoi: ”Äkillinen, raju sydänkohtaus, ja tulos on näkyvissä: hän on kuollut.”Hirveä uutinen! Käsittämätön! Äiti pyörtyi minun päälleni sänkyyn. Heräsin siihen, kun Emma-sisko veti minua pois tajuttoman äidin alta. Lyydia kävi hakemassa pojat ja vei sedän joukolle tiedon, mitä meille kuuluu.

En heti ymmärtänyt, mitä on tapahtunut. Aloin vain itkeä: ”Äiti, äiti, mitä sinulle on tapahtunut?” Lyydia otti minut syliinsä: ”Voi rakas lapsi, meidän isä on kuollut, ja äiti on tiedon saatuaan pyörtynyt. Kyllä äiti selviää, Emma hoitaa häntä.” Isä kuollut, äiti pyörtynyt, näinköhän me kaikki kuolemme? Samassa neljä miestä kantoi kuolleen isän sängynpeiteraanulla keskelle ison tuvan lattiaa. Kuolemankauhu täytti kaikkien sydämet. Vanha ukki seisoi mykkänä. Antti-setä yritti itkunsekaisella äänellä rukoilla: ”Hyvä Jumala, armahda meitä. Me olemme syntisin suku tässä maassa. Anna anteeksi, hyvä Jumala, meidän syntimme. Vahvista kuolleen veljeni vaimoa ja poista hänen yltään kuoleman henki.”

Isän poismeno murskasi kaikki tulevaisuudenhaaveet. Ihana lapsuus päättyi suureen suruun. Isän maallinen maja siunattiin Pyykköjen sukuhautaan Lieksan Mähkössä. Häntä saattamassa oli suuri joukko, kolmekymmentäkaksi hevoskuntaa.

Työtä ja opiskelua

Elämän oli jatkuttava. Kovimmassa paineessa oli surun ja työn uuvuttama äiti, jonka täytyi viiden lapsensa kanssa viedä läpi niitä suunnitelmia, jotka isä oli tehnyt. Asian hoitamista vaikeutti se, ettei laki sallinut äidin toimia alaikäisten lastensa holhoojana, koska hänellä oli osuus jaettavaan tilaan. Lapsille määrättiin ”virkaholhooja”. Kaikista vaikeuksista huolimatta meillä oli muutamien vuosien kuluttua oma koti noin sadan metrin päässä entisestä. Sinne vähitellen muutimme. Saimme navetan, riihen, saunan, aitan ja kaivon. Elämä alkoi tasaantua. Oli aika katsoa vaikeuksien yli eteenpäin.

Kansakoulu sijaitsi kilometrin päässä kotoa. Kiertokoulun, kansakoulun ja jatkokoulun oppimäärän suoritettuani minun teki kovasti mieli jatkaa opintiellä, ja pääsinkin Joensuun Kansanvalistusseuran kirjeopistoon nuorisolinjalle. Maalaistytön sielussa paloi kova tiedonjano. Syksyllä alkoi kauppakoulu, johon opettajani minua rohkaisi ja innosti hakemaan. Holhoojani ei kuitenkaan päästänyt. Hän sanoi vain: ”Minut on valtuutettu ennen kaikkea alaikäisten lasten taloudenhoitajaksi, enkä jaetussa tilassa voi yhdelle antaa tällaista suositusta.” Opettajanikin yritti vielä vaikuttaa häneen, mutta se ei auttanut.

Samana syksynä sanomalehti Karjalaisessa oli ilmoitus, että Matkaselän valtionpuhelinkeskus hakee henkilöä puhelunvälittäjän virkaan 1.9.1937 alkaen. Hakemukset oli lähetettävä Matkaselän keskuksen hoitajalle Hilja Tikalle. Hain sitä virkaa, teetin jäljennökset todistuksistam, opettaja Leppäkoski antoi suosituksen, ja tulin valituksi. Kiireiset matkavalmistelut alkoivat. Ensin oli tehtävä syystyöt ja hoidettava monenlaisia asioita. Veljeni Niku osti minulle kauniit pikkukengät, äiti muut matkavarusteet. Huolellisesti äiti varusti minut matkalle niin, ettei alkuun mitään puuttunut. Itkien lähdin veljien, sisarusten ja serkkujen keskeltä kohti tuntematonta tulevaisuutta. En ollut aikaisemmin käynyt Lieksaa kauempana, saati että olisin matkustanut junassa.

Äidin katajatikku

Äiti saatteli minua tälle ensimmäiselle junamatkalleni. Lieksan rautatieasemalla hän antoi minulle pienen kauniin käärön ja sanoi: ”Säilytä tämä vertauskuvanasi; taivu, mutta älä katkea. Taivaan Jumala pitäköön sinusta hyvän huolen!” Siinä asemalla kaulakkain äidin kanssa olimme, kunnes tuli kuulutus: ”Juna lähtee.” Nousin vaunun rappusille ja kyynelten läpi katsoin vielä pientä, suloista äitiäni -ja sydämeni pamppaili kiihkeästi. Junaan päästyäni nostelin tavarani hyllyille ja valitsin ikkunapaikan. Istuessani avasin saamani pienen käärön. Siinä oli äidin käsialalla kirjoitettu sanat ”Taivu, mutta älä katkea” ja lyhyt katajatikku. Ikävä valtasi mieleni entistä enemmän. Vedin ikkunaverhon silmilleni ja sen takana itkin.

Matka jatkui hitaasti eteenpäin. Joensuun asemalla ravintolassa käynyt, miellyttävän tuntuinen rouva istui minua vastapäätä. Hän raotti ikkunaverhoa, pyysi anteeksi ja sanoi: ”Tulit Lieksan asemalta ja varmaan erosit äidistäsi. Kun sitä katsoin, ajattelin lohduttaa sinua ja ostin tämän virvokepullon, jos se vähän helpottaisi.” Voi, mikä ihminen, voi mikä punainen limonaadipullo, ja mitä se merkitsikään tuossa tilanteessa! Matkaselän asemalla oli vastassa Arma Tikka. Hänestä tuli minulle hyvä ystävä ja työtoveri. Puhelinkeskustalo oli 800 metrin päässä asemalta. Arma näytti minulle pienen, keittiöstä verholla eristetyn huoneen, jossa oli lipasto, vaatekomero, pieni pöytä, tuoli ja vuode. ”Tässä saat asua, kunnes voit hankkia tilavamman huoneen”, hän sanoi. Sitten vain esimiehen puheille.

Toimistonhoitaja Hilja Tikka oli kookas ja ryhdikäs, hänen katseensa tuntui menevän lävitseni, ja pelkäsin. Tervehdin häntä syvään niiaten. Työpäivä puhelinkeskuksessa alkoi kahdeksalta ja päättyi illalla yhdeksältä. Päivällä oli tunnin mittainen ruokatunti. Työviikko oli maanantaista lauantaihin, ja myös joka kolmas sunnuntai oli työpäivä. ”Ensimmäinen vuosi on harjoitteluaikaa, sitten odotamme Posti- ja lennätinlaitokselta sinulle nimitystä puhelunvälittäjäksi omaan palkkaluokkaasi”, Hilja Tikka sanoi. Sitten hän näytti toimistohuoneen ja siellä tuolini keskuspöydän edessä.

Työvuorot olivat pitkiä ja aluksi työ hankalaakin, sillä monet pyysivät puhelun yhdistämistä kertomalla vain sen henkilön nimen, jonka numeroon halusivat, ja siitä puhelunvälittäjän täytyi tietää, mihin numeroon yhdistetään. Viereisellä tuolilla istuvan työtoverin oli autettava, kunnes pääsin sisälle asiaan. Keskus oli käsivälitteinen. Tein työtäni iloiten ja suoritin samanaikaisesti etäisopiskelijana keskikoulua Sortavalan Tyttökoulun rehtorin Uuno Karttusen valvonnassa. Osan öistäni ja vapaa-aikani käytin opiskeluun ja kaikki meni hyvin.

Opiskelun lisäksi harrastin jonkin verran myös urheilua. Matkaselässä pelasin pesäpalloa, myöhemmin Kiteellä osallistuin hiihtokilpailuihin, aluksi toimitsijana. Kerran puulaakihiihdoissa Posti- ja lennätinlaitoksen joukkueesta puuttui yksi hiihtäjä, eikä vajaata joukkuetta hyväksytty kilpailuun. Jokaisessa joukkueessa piti olla neljä hiihtäjää. Nähdessäni tyttöjen mielipahan siitä, etteivät he pääse mukaan, sanoin, että minä voin hiihtää heidän ryhmässään neljäntenä. Annoin ajanottolistan kaupanhoitajalle, lainasin hänen suksensa, ja ei muuta kuin ladulle.

Olin itsekin yllättynyt, että minulla oli paras aika ja voitin koko kilpailun. Sen jälkeen osallistuin monena talvena kylähiihtoihin Kiteellä, Puhoksessa, Kerimäellä ja Joroisissa. Hyvä menestys teki minusta huonon häviäjän; aina olisi pitänyt voittaa.

Ohessa ote Saarelaisten tarinoita kirjasta. Helgan ja Niilon keskinäinen testamentti löytyy alkuperäisessä muodossaan sivustolta.

Pielisen rantamilla – rajan kiroissa hohtohetkiä ja kurjuutta

Vanhuus, omaisuuden jako, yhtiömies

Vanhuus tuli Pielisen Karjalaan muuttaneille Saarelaisillekin. Silloinen yhteiskunta hoiti asian niin että kotiin jääneet pojat saivat jakaa talon omaisuuden, sitten kun olivat kunnialla hoitaneet hautaan entisen isännän. Kotoa lähtiessään pojat olivat ottaneet osuutensa irtaimesta omaisuudesta pois lähtiessään. Maaomaisuudella ei siihen aikaan katsottu juuri olevan arvoa.

Jos kotiin jääneitä ei ollut, oli hankittava ottopojaksi joku läheinen sukulainen ja jopa ventovieras. Tällaiseksi ottopojaksi tai yhtiömieheksi saattoi päästä myös talon tyttären nainut vävy, ns. kotivävy. Varpasen Saarelassa Eskolle koittivat vanhuuden päivät. Vanhin poika Heikki lähti kotoa 1676 ja otti osuutensa, mitä se lienee ollutkin. Nuoremmat Tapani ja Matti, saivat periä talon myöhemmän omaisuuden.(1)

Kylänlahden Niilo Niilonpoika Pehkosen omaisuus päätyi monien yhtiömieskiemuroiden (2) jälkeen Mikko Saarelaiselle. Koko tarina on seuraava: Pehkonen joutui turvautumaan yhtiömiehiin, mutta huonolla menestyksellä. Hänellä oli ollut 4 poikaa, Heikki, Niilo, Esko ja Matti, jotka kaikki ottivat osansa ja lähtivät talosta 1680-luvulla. Omaisuus jaettiin kuuteen osaan, yksi isälle äidille ja pojille kullekin. Pojat lähtivät ja vanhemmat tekivät keskinäisen avioehdon, jonka mukaan heistä ensin kuolevan omaisuus joutuisi kokonaan toiselle. Emäntä Helga Sigfredintytär Pyykölä kuoli ja Niilo jäi yksin.

Tähän hätään löytyi apu Heikki Honkasen leskestä Kerttu Heinottaresta, jolla oli poika, Mikko nimeltään. Tämä sai nyt pojan aseman perintöoikeuksineen kaikkineen, ja kaikki oli hyvin viisi vuotta. Taas Pehkosen asiat sekosivat, kun Honkanen joko kuoli tai erosi pois talosta. Vuonna 1692 oli otettava uusi yhtiömies, joksi tarjoutui Antti Niskanen Kuopiosta Jännevirran kylästä. Pöytäkirjassa todettiin, ettei Pehkonen enää omista lapsia eikä vaimoa, jotka olisivat omaisuutta perimässä. Niskanen sai tullessaan lupaan puolet omaisuudesta yhtiöveron varalta. Mutta tämäkin tuki petti kun Niskanen kuoli jo vuonna 1693.

Uusi yhtiömies löytyi vielä, kun Mikko Saarelainen nai Niskasen lesken Anna Ryhäsen seuraavana vuonna. Saarelainen ja Pehkonen eivät kuitenkaan tulleet toimeen keskenään, ja niin tuli ero vuonna 1697. Saarelainen sai Niskasen oikeuksien perijänä puolet talon omaisuudesta, sitten kun talon verot ja velat oli maksettu. Tämä todettiin Pielisjärven talvikäräjillä 1697.

lähteet:

1 Pielisjärven talvikäräjät 1692, gg II, s 13. 2 Pielisjärven käräjät 1686, gg 5, s. 6;1687, gg6, s. 20-21;1693,gg 12, s. 9 ja 1697 gg I6, s. 34 Viitteenä sisältöihin alkuperäisten ohella: Kilpeläinen-Hintikka-Saloheimo, Pielisjärven historia I, s. 186-187