www.pyykko.fi

Olavi Pyykkö

Muistelmia nuoruusajoilta Pielisjärven Uudessakylässä 1940 – 1950 luvuilta

Minä olen Olavi Pyykkö, s. 1935 ja minun syntymäpaikkani on Talviaisvaarassa joka on isoisoisäni (Juho Pyykkö s. 1812) perustama maatila Viekijärven Uudellakylällä. Ja sieltä sitten minun isä oli tämän nuoren perheensä kanssa lähtenyt pois ja tullut tänne Viekijärven kirkonkylään ja sen jälkeen muuttivat Savolanvaaraan jossa hän rakensi pienen mökin meille ja purki jostakin Koukokosken Marjovaaran tien varrelta sen mökin ja sitten kasasi sen Uudenkylän tien varteen jossa oli kauppa siihen aikaan.

Sen jälkeen hän osti Porttilan tilan 8 km päästä Savolanvaarasta Uudenkylän maisemista ja muutimme sinne 1939 kesällä. Jonka jälkeen syksyllä, kun alkoi Talvisota. Minä olin 4 v. vanha.ja siellä kun kävimme Savolanvaarassa kaupassa, minä aloin tinkimään äidiltä kun vanhempi veli lähti kauppaan, joka oli 5 v. minua vanhempi että päästä mukaan sinne kauppareissulle ja pääsin kuin pääsinkin. Äiti teki meille matkaeväiksi leipäpalasia ja muistini mukaan söimme ne eväät menomatkalla ja sitten kun siellä oli se meidän vanha mökki siellä kaupan vieressä, niin isän äiti eli mummomme oli muuttanut siihen Talviaisvaarasta asumaan ja me käytiin mummon luona lähtiessään ja hän laittoi meille ruuat ja niin siitä kauppareissusta selvittiin.

Palatessamme kaupasta n. 4 km ennen Porttilaa, isä tuli vastaan ja halasi meitä ja sanoi Herran haltuun rakkaat lapset, minä menen nyt sotaan. Liikekannallepano oli julistettu. Tämä oli niin kova määräys, että kaikki ne miehet jotka oli pitkien matkojen vuoksi asioillansa, heidät käännytettiin siitä paikasta takaisin. Sen paikan muistan vieläkin missä isä meidät hyvästeli. Sota alkoi siitä. Evakkoon lähtö alkoi välittömästi, kodit jätettiin tyhjiksi kylmilleen.

Jatkosodan aikana asuimme Porttilassa, joka mökissä oli verhot ikkunoissa, ettei pimeinä aikoina pienen öljytuikun valo paljastaisi taloa asutuksi. Pelkäsimme lentokoneitten jyrinää yö aikana. Tämä oli meidän, äidin ja sisarusten lapsuusaikaa. Meille sota oli kovaa puutteessa elämistä, ruokaa ei ollut. Meille kerrottiin että Ruotsiin haluttaisiin meidät viedä. Äiti kysyi kuitenkin että haluatteko lapset lähteä? Siellä on ruokaa ja me sanottiin äidille että ei, myö kuolemme ennemmin nälkään sinun kanssa äiti.

1941 talvesta jolloin talvisota oli jo täydessä käynnissä (olin täyttänyt kesällä 1940 5v) s talvi 1941. Asuimme Porttivaarassa, oli kylmää ja pimeää. Porttivaaran talo oli tuolloin savupirtti. Savupiippua ei ollut joten lämmittäessä savut tuli uuninsuusta sisälle. Seinässä ylhäällä lähellä laipiota, oli n. 25 cm luukku josta savut meni ulos kun ehti, samoin kuin savusaunasta ikään. Kun isä oli sodassa, äiti hakkasi talvella metsästä jäisiä koivuja polttopuiksi ja niillä lämmitti ison ahokivistä kyhätyn uunin.

Uunissa oli sentään sen verran tasaista arinaa että pystyi paistamaan leipää jos vain milloin sai jauhoja taikinatarpeiksi. Kaikki sotavuodet meillä oli kotona pula jauhoista joten kun kerran kuussa äiti sai taikinan verran jauhoja ja kun meitä oli 7 henkeä (nuorin oli tosin pieni 1940 syntynyt). Tehtyään leivät äiti paloitteli jokaisen leivän kuukausien päivien lukumäärän perusteella jakaen, jokaiselle jäi siis 1 pala leipää päivää kohden. Lihaa ei saanut kuin sattumalta mutta en muista enkä myöskään tiedä mistä sai jos sai.

Sodan loppuvuosilta muistan äidin kauppareissulta palattuaan (oli myös talvi) kun hänellä oli repussa tavallista runsaammin tavaraa! Kaikki olimme iloisia ja kyselimme että kuinka se oli mahdollista? Äiti kertoi että hän sai kauppiaan kanssa sopimuksen, että menee kesällä heinätöihin. Kauppiaalla oli siihen aikaan myös karjatila Viekissä joten työvoima oli tarpeen.

Viekiin on Porttivaarasta 10 km. Jalkaisin kuljettava koska ei ollut pyörää eikä pyörätietä muuta kuin 3 km. Viekin puolipäästä. Kesällä heinäaikana tuli maksun aika. Me lapset pärjäsimme päivät hyvin porttivaarassa, söimme mustikoita ym. muuta marjaa mitä heinäkuussa jo on kypsynyt. Lähtiessään kauppaan ym. asioilleen äiti neuvoi meitä, jos tulee tuntemattomia sotilaita tai muita miehiä joita emme tunne (kesäaikana) menkää ulos ”muina miehinään” ja metsään piiloon jokainen eripaikkaan. Hän perusteli näitä neuvojaan sanoen., Että kun hän palaa kotiin, jos koti on tyhjillään. Alkaa huudella toivoen, että edes yksi meistä olisi elossa.

Sodan aikana meillä käytiin kotona kiertokoulua, opettaja oli Katri Oinonen Pielisjärven Hattuvaarasta. Sellainen pieni silmävammainen nainen, toinen silmä hänellä oli kunnossa. Hän oli uskovainen ihminen ja hän piti joka ilta ja aamu hartaushetken. Se oli hyvin lämminhenkinen tilaisuus, hän osasi asettaa rukouksen sanat oikeaan järjestykseen. Levollisena jokainen kävi iltaisin nukkumaan ja aamuisin jokainen lähti rauhassa ja huojentuneena päivän askareilleen. Myöhemmällä iällä nuo sota-ajan muistot ovat selkiytyneet itsellenikin. Ei niitä lapsuusvuosina kukaan meistä olisi osannut eikä käsittänyt sanoiksi ja lauseiksi pukea. Puutteesta ja kaikesta sodanajasta selvisimme kuitenkin jotenkin. Isän palattua sodasta 1944, alkoi ilmestyä vähin erin metsätöitä. Kesäisin olimme isän apuna kuorimassa pöllejä, minä olin 9 v. sisko 11 ja vanhin veli 15 vuotias, näin meni kesät ja osittain talvet. Sota ja sen jälkeinen puute kaikesta kävi varmasti miesten hermoille. Siitä sai varmaan kokea kovia useammat perheet.

Muistan kun juuri sodan jälkeen vielä pelkäsin sotaa. Kerran kun äiti oli laittanut perunamaitoa joka on kyllä hyvää ruokaa, mutta pelko oli vain minussa enkä voinut syödä. Silloin isä hermostui, juoksin ulos ja isä perästä. Pääsin n.20 m. kun isä tavoitti minut. Hän oli tempaissut rapunpielestä koiranriimun (rautakettinkiä), sillä isä veteli pitkin poikin persuksia. Kun isä oli retuuttanut minut takaisin pöydän ääreen, sitten minä itkin ja nielin ja nielin ja itkin. Kettingin jäljet olivat kauan pakaroissani tummina juovina. Tämän tapauksen jälkeen ei meillä isän kanssa ollut vakavia erimielisyyksiä. Aikuistuttuani olimme isän kanssa ylimmät ystävykset. Hän alkoi rauhoittua sodan kokemuksistaan, saimme huomata kuinka hän välitti äidistä ja meistä jälkikasvusta yhä enenevissä määrin ja opasti meitä kaikessa.

Kiertokoulu kesti yleensä 3 viikkoa kylässä ja sen jälkeen Katri Oinonen haettiin toiseen kylään. Koulussa meillä oli tietenkin myös välitunti ja se oli suurta voimainkoitosta naapurin poikien kanssa. Jos lumi oli kuivaa, ei voinut olla lumisotaa tms. Niin suurimmat pojat kiipesivät katolle ja heittivät lumilapiolla lunta pienempien penskojen niskaan, lumipaakut oli varmaan lähes kymmenkiloisia joten siinäkin on tuuria ollut ettei kenenkään niskat nyrjähtänyt tai osunut kohdalle…

Ollessani 14 v. kerran talvella isällä ja äidillä tuli asiaa Lieksaan jonne pääsi junalla Mätäsvaaran kautta. Aamulla meni ja illalla tulo jo pimeässä illassa. Kotona oli aloitettu ns. liistereen teko joka oli alkuvaiheessa. Isä määräsi että tee tuo reki valmiiksi päivän aikana. Sanoin että en minä tee, se ei onnistu, mutta isän ainut ehto oli että reki on oltava valmis raudoitettavaksi kun he tulevat kotiin. Heidän lähdettyään ja päivän valjettua, homma alkoi kiinnostaa minua ja yritin parhaani. Sisko Kerttu seurasi innolla ja auttoi pajujen taivuttelussa ja kehui välillä että tästähän tulee kunnon reki.

Kun sitten ilta tuli ja vanhemmat kotiin niin sen muistan kun äiti kääntyi hieman ja hymyili salaa, sekä ihaili näkemäänsä ja huomasin isän tyytyväisen ilmeen. Kyllä hän myös sanoi että osasithan sinä tehdä sen. Olihan isä opettanut meille kelkan ja suksien tekoa, sekä tuiki tarkkaan neuvonut miten tehdään kenkälesti ja piirtänyt ja leikannut kuinka tehdään lestiin hösti ja miten sahataan lestistä irti, myöhemmin 17-18 vuoden ikäisenä sain tehdä ensimmäiset länget ja ne ennen talvisavotan alkua hevoselle sopiviksi.

Nuoruusvuosien 13 – 15 väliin (1948 -1950) väliin meillä uudenkylän pojilla oli jännittäviä seikkailuluontoisia asioita. Omatekoisen tussarin takia eräs kaverimme menetti henkensä 15 v. Tapaus oli hyvin raskas asia ja meistä tuli varovaisia tussarien kanssa. Mutta vielä vanhimman veljeni kanssa teimme yhden 2 piippuisen tussarin kahdesta kiväärin hylsystä, jotka laitoimme vinkkeliin sahattuun kelopuun palaan rinnakkain rautalangalla kiinni, tulitikku sytyttimeksi ja vetäisy rasialla sai ruudilla täytetyt hylsyt räjähtämään. Räjähdys oli niin voimakas että veljeltä lensi hattu kauas kuusikkoon, itse hän lensi myös nurin ja tussari hävisi sen tien kokonaan, hylsyt kuin piipun alusta n. 3 cm pala perä osaa jäi käteen sekä savustunut käsi ranteeseen saakka, siihen jäi meilläkin tussari harrastus.

Osmon tussari ja sen seuraukset: Osmo teki tussarin kiväärin hylsystä, täytti piipun puoliksi ruudilla ja kallisti aseen vaaka asentoon. Tasasi piipussa olevan ruudin siten että ilma-aukko jäi koko piipun pituudelle. Eräänä helteisenä kevätpäivänä menimme kuivalle kankaalle jossa oli naavaisia kuusia ja juuri erään naavaisen kuusen juurella, tussarin piipun osoittaessa kuusta kohti, Osmo vetäisi tikkuaskin ”passilla” tulitikut tuleen. Seurasi n. 2 – 3 metriä pitkä liekki ja samassa kuusi oli tulessa naavojen ansiosta latvaan asti, kävi vain humaus ja palo oli ohi. Sen seurauksena opetus ettei kannata mennä kuivalle kankaalle edes tussaria ampumista.

1949 sain kuitenkin käydä yhden talven uudenvuoden pyhien jälkeen kansakoulua 14. v ikäisenä, koulu meni vauhdilla sillä kävin tuon vajaan puolen vuoden aikana 4 luokkaa. Sen jälkeen ei ole ollut aikaa istua koulun penkillä. Halut olivat kyllä kovat, mutta täytettyäni 15 v. 1950 kesällä isä sanoi että nyt lähdetään metsätöihin ja siinä meni minun kouluhalut sekä lukuhalut vuosikymmeniksi, jäljelle jäi vain työhalut ja hyvä näinkin.

Joskus 1952 – 53 satuin kyllä kyläreissulla harvinaislaatuiseen sian teurastus tilaisuuteen. Tämä tapahtui Saarvavaarassa. Lunta oli n. 30 cm. Isännällä oli sankko täynnä pontikkaa ja kyläilemään oli tullut isännän siskon mies ja kaksi muuta tuttua. Kun isäntä tarjoili vesikauhalla kierroksen pari pontikkaa, sanoi emäntä. että laittaisin vieraille ruuan vaan kun ei oo lihoo. Siitä paikasta hyvässä humalan vireessä isäntä ja vieraat päättivät lähteä teurastamaan sikaa.

Niinpä kirveet ja puukot esille teurastuslava valmiiksi, emäntä laittoi veden lämpiämään 200 l pataan. Leka oli suurin työkalu millä sika aiottiin teloa hengiltä. Nyt meni kuitenkin lähes tunti ennen kuin vesi oli kuumaa, joten isäntä ja vieraat kävivät välillä paukulla. Kun sitten sika raahattiin ulos ja ensimmäinen isku kirveellä raapaisi sian korvallista, se karkasi pitelijän käsistä. Neljä humalan tahmeaa ukkoa yritti iskeä sikaa, osuen milloin selkään ja kylkeen. Joku vieraista keksi ettei se kirveellä kuole ja halusi kokeilla lekalla. Mutta ohi meni sekin yritys. Emäntä hääri lähettyvillä sangon ja kauhan kanssa, että saisi verta jotta pääsisi paistamaan verilettuja.

Minä laskin sivusta että sika oli saanut jo kuusi iskua ja mustelmat näkyi selvästi. Sanoin emännälle kun kirves oli joutilaana lumella että minä autan. Otin kirveen sain sikaa korvasta tukevasti kiinni, kopautus otsaan ja toinen varmuuden vuoksi. Laskimme emännän kanssa veret. Nostimme sian lavan päälle ja jätin ukkoporukan tekemään lopun siitä hommasta. Olin kotona isän mukana jo viisitoista vuotiaasta lähtien teurastamassa joten osasin kyllä homman. Osaan sen vieläkin, nyt kun eletään vuotta 2005. Noista tapahtumista on kulunut yli puolivuosisataa, mutta ne ovat yhä kirkkaasti muistissa.

Vuoden 1948 tapahtumista tärkeimmiksi on jäänyt isä mukana metsätöissä käynti, innostuimme veli Heinon kanssa kuorimaan pöllejä niin paljon kun vain isä ehti hakata, kaataa ja katkoa pokasahalla. Vahvempana ja 5 v. vanhempana Heino teki valtauksia kun minä olin keskeneräisen pöllin kimpussa ja isä oli saanut kuusen nurin, Heino veti tyvestä kuorta irti ja huusi että tästä tulee hänen pölli tai kaksi niin pitkälle kuin ehti kuorta rungosta nylkeä. Meillä oli kappale maksu, isä määräsi hinnan, mikä oli 1 tai 2 penniä pölliltä. Kun tilipäivä koitti minä sain 300 mk.

Äidillä oli tilipäivänä iso pullataikina, hänen tekemät pullapitkot olivat vähintään 50 cm. pitkiä ja 15 – 18 cm levyisiä. Kun minulla oli nyt rahaa, päätin ostaa äidiltä yhden pitkon, kun huomasin että se ärsytti Heinoa, ostin kiusallani. Kun kauppa oli tehty ja hälinä loppui ja porukka hajaantui, sanoin äidilleni että vie pitko komeroon toisten pitkojen joukkoon. Rahat äiti olisi antanut takaisin, mutta ymmärsin jo silloin että äiti ja isä tietävät käyttää ne paremmin.

1949, kun olin täyttänyt 13 v. (1935.28.7). Pääsin siis tammikuun alusta kansakouluun eka luokalle. Kouluun oli matkaa 13 km. ja se sijaitsi Issaanvaaran talossa Uudenkylän luoteispäässä. Talon omistivat Kainulaiset, Nestori ja Leo sekä heidän äitinsä vanha emäntä. Iso tupa oli oppilaita täysi n. 20 – 25. Ikäjakauman takia käytiin yhtä aikaa useampaa luokkaa. Minä kävin talven aikana neljän luokan oppimäärän, serkkuni Teuvo kävi kuuden luokan ja kaikki 1933 syntyneet samoin. Kun kesä tuli ja saatiin todistukset, minun todistuksessa luki että siirretään 5. luokalle.

Koulumatkan ollessa 13 km. Pääsin koulukortteeriin Talviaisvaaraan Otto sedän perheeseen, johon kuului vaimo Eeva ja Pojat: Timo Einari, Toivo Armas ja Teuvo Ilmari. Molemmat nimet siksi ettei sekaannu muihin. Talviaisvaarasta oli 3 km. hiihtomatka kouluun. Meitä oli koulumatkalla Teuvo, minä, Ilmari, Lahja ja Valma. 3 viimeistä asui Talviaisvaaran pääpaikalla vajaa 100m. päässä Otto sedän talosta.

Lähdimme kouluun aina yhtenä letkana hiihtäen, n. 1 km. Talviaisvaarasta on Mustakangas niminen talo. Talon pojat Allan oli metsätyönjohtaja, Otto ja Martti isännöi vanhan äitinsä kanssa taloa ja he olivat Meriläisiä. Heillä oli koulukortteeria n. 5 km. päästä Lappalaisen veljeksiä, neljä poikaa. Kun pojissa ilmeni täitä paljon, lämmitti Otto ja Martti Meriläinen savusaunan, vei pojat saunaan. Saunanpäälle he olivat ottaneet poikien villapaidat, villahousut, pipot ja sukat. Kastaneet ne läpimäräksi valopetrooliin ja heittäneet kaikki tamineet saunan kiukaan päälle että täit lähtee ja kyllä ne lähtivät. Mutta kun aamulla mentiin kouluun, kysyi opettaja (Heikki Lipponen, ankara mies), että mistä tuo haju tulee? Kiertäen tuvassa jokaisen oppilaan päätyen Lappalaisten pulpettien kohdalle, nosti hän vanhinta veljeä puseronkauluksesta pystyyn ja totesi että mitä oli tapahtunut? Pojat kertoivat ja opettaja rauhoittui keskittymään koulutehtäviin. Mutta veljesten villapaidat tuoksuivat monta päivää valopetrolille ja olivat nokilaikukkaita.

Keväällä hankien aikaan 1949 kerättiin käpyjä ja minäkin sain siitä rahaa, olihan minulla kaksi n. 50 kg säkillistä käpyjä, rahat säilytin kevättä ja kesää varten. Ei sitä ollut montaa markkaa, mutta oma hankkimaa. Kun tuli toukokuun loppupuoli tiet oli jo sulat, joitakin lumipälviä oli metsissä. Koulussa oli myös Lähdeaho nimisestä talosta minun ikäinen poika, talon omisti Pekka Schroderus. Veli oli kouluajan minun hyvä koulukaveri niinpä kun hänellä oli polkupyörä, hän pyysi toukokuun lopulla eräänä koulupäivänä että käydään illalla Viekissä. Minulla ei ollut pyörää, enkä osannut ajaakaan, kun Talviaisvaarasta pyörätien päähän oli lähes 4 km. Sovimme että tulen jos pääsen sovittuun aikaan Otto sedän kärrivajalle. Velillä oli kotoa vajalle n. 4 – 5 km. Tämän matkan voi ajaa pyörällä. Sain Eeva tädiltä luvan jotta sain lähteä Viekin reissulle. Veli polki hikipäässä ja minä istuin tangolla ja välillä tarakalla.´

Niin sitä päästiin Viekin kaupalle, se oli Jaakko Pajulan perustama kyläkauppa. Ostimme Velin kanssa kaikilla käpy ansioilla Tanskan kuninkaan rintapastilleja, ne olivat tosi hyviä, sekä lisäksi vähän kotimaisia porkkanakarkkeja. Sitten takaisin, matkaa kertyi Viekiin Talviaisvaarasta n. 15 km. Kun pääsin takaisin Talviaiseen, ei minulla ollut enää karkkeja eikä rahaa, olipahan kiva reissu.

Koulun loputtua kesä meni kotona ja syksyllä tuli Ahmovaaraan Niilo Nevalaisen taloon toinen kansakoulu n. 6 km. Porttivaarasta. Minulla oli kova hinku mennä kouluun koska se oli lähelläkin. Mutta isä vei minut 1949 – 1950 vuodenvaihteen jälkeen yli 30 km. Valamanvaaraan metsätöihin. Kansakoulu jäi siis n. 5 kk jaksoon jonka ajan sisällä suoritin nuo 4 luokkaa. Talvi 1950 oli kova pakkanen n. 40 astetta, koko tammikuun ajan, siinä oli kestämistä kun Valamavaaran talosta oli palstalle jossa hakkasimme n. 2 km. Sen jälkeen tein yhtä jaksoisesti metsätöitä n. 7 vuotta pokasahalla. Tuohon aikaan metsäyhtiöillä oli tosin alkukeväästä hakkuu seisokki 1 kk. Puutavaraa ei saanut hakata homehtumisvaaran takia.

1950 syksyllä aloitin rippikoulun 2 viikkoa ja keväällä 1951, 2 viikkoa. Rippikoulun jälkeen tehtiin normaalit kesätyöt, painettiin reenjalaksia. Etsittiin luokki tarpeiksi oksattomia tuomipuita metsäpurojen varsilta, sekä länkipuuksi sopivia koivun mutkia ja juuri osia. Jos onnistui löytämään sopivan juurimutkan, siitä sai lujemmat länget. Rippikoulun käytyäni alkoi Viekissä, Ruosmassa ja Varpasen seurantalolla tanssit samana kesänä, mutta talvisin ei ollut muita huvituksia kuin 1 tai 2 kertaa elokuvat Viekin seurantalolla. Koska metsätyö oli raskasta, ei enää edes viikonloppuisin kaivannut lähteä mihinkään, toisaalta meillä oli myös välinehuolto. Paikattiin itse rikkinäiset vaatteet, teroitettiin työkalut jne. (ommeltiin rukkaset).

1952 rakensimme isän kanssa saunan metsäkämpälle ns. Muntsurinlaaksoon. Savotan hakkuualue oli sen ajan tietojen mukaan 400 ha. En tiedä pitääkö paikkansa, mutta kämpän miesvahvuus oli 62 miestä, josta hevosmiehiä oli yli 10. Rakensimme isän kanssa kotikylälle saunoja hirrestä, pari ehkä 3 saunaa. Olin hyvin mielelläni näillä rakennustyömailla mukana.

Tuon savotan alkamissyksynä olimme veli Heinon kanssa siellä kämpällä ajatuksena viettää siellä koko talvi 1952, koska kotiin oli matkaa 6-7 km, joka on liian pitkä matka hevoselle ja miehille työpäivän jälkeen. Syksyn tukinajot oli jo alkaneet, oli joulukuun alkupuolta ja pakkasta -30 C. Kun eräänä yönä Heino herätti minut ja sanoi että lähdetään kuselle, sen hän kuiskasi korvaani. Sanoin että ei kuseta, lähde nyt vaan, hänellä on asiaakin. Niin mentiin pakkasyöhön, heti ulospäästyä Heino sanoi että meille vielä tuntematon jätkä pyysi tuntia aiemmin että rupea kaveriksi niin tapetaan kaikki nämä miehet, saat 20 mk / kpl! Siinä meni myös minun yöunet ja siihen loppui minun kortteeri sillä kämpällä. Hiihtelin kotiin talvisin koko savotan kestoajan 1954 kevääseen. Heino sen sijaan oli koko talven hevosen kanssa ko. kämpällä, kuin myös seuraavan talven. Sodan käyneiden miesten keskuudessa ei kuullut juuri huumoria.

Meillä oli työnjohtajana eräs Mikko Heikkinen joka kiertäessään palstoilla huusi että: huomenta perkele tai päivää perkele. Kerran iltapäivällä, syyspuolella kun teimme pöllejä ns. puolipuhtaaksi, hän tuli palstallemme ja kertoi että naapuripalstan mies lymysi mättäältä mättäälle nelinkontin ja kun hän huusi sille päivää perkele! Mies sanoi että: älä huuvva, no mitä sinä konttaat? Ettei tuo pukki nää, kun hän menee kämpille ja osoitti Heikkiselle vuolupukkia, minkä päällä pöllit kuorittiin vuoluraudalla.

Myös 1947 – 48 vuosiin mahtuu mielenkiintoisia asioita. Silloin kun olin 12 v. alkoi kotikylällä savotta oikein todenteolla. Tehtiin koivurankaa 2.2m ja 4.4 m pituisia. Naapuri talot oli miehitetty täyteen metsätyömiehiä. Meillä pojilla oli kova uteliaisuus seurata savottamiesten puuhia aina tilanteen mukaan talvisin ja keväät uittosavotan alkaessa oli tosi kiireistä aikaa. Olin 12 v. juoksupoikana, se tarkoitti että keräsin (uittopäällikön käskystä) kylältä kananmunia, leipää, perunoita sekä isän takomia uittokeksejä, teroitettuja kirveitä ja mitä vaan ko. työmaalla tarvittiin. Tuntipalkka oli 20 p / h.

Jonkun ehkä viikon kuluttua, uittopomo otti minut uittoon, mutta edellytti että piti olla holhooja, joku joka otti vastuun. Jos putoan jokeen, että olen silmänpidon alla. Kesän tultua ja uiton mentyä laitoimme kotona juurikasvit maahan ja minä halusin laittaa kasvamaan kessua, kessu kasvoi hyvin. Kuivasin kessun lehdet, sekä rungot myös ja syyskesällä hakkasin ne puupotissa valmiiksi, kun oli tullut tietoon että taas tulee jätkiä kulkemaan meidän mökin kautta savotoille ja tupakasta oli pulaa. Myin kasvattamani kessut ihan tarkkaan muutaman päivän aikana. 17 v. ikäisenä aloin pärjätä metsätöissä omatoimisesti 1952, ammattimetsurina, oli ollut usean vuoden ajan ja 1959 olin Ruunaan Polvijärven kämpällä jonka ympäristössä oli metsätyön kaikki muodot. Kevään aikana tehtiin pöllejä, halkoja, saimme vieretysurakoita. Saimme tehdä työt valintamme mukaan, kun vain kaikki sopi aikatauluun savotanhengessä.

Porttilassa, kaikki ne nuoruusvuodet olivat kuitenkin enimmäkseen puutteessa elämistä, sillä metsätöissä ja pienen peltotilkun ja muutaman lehmän turvin ei kertynyt suuria rahavaroja, joka päiväinen ruoka sekä työvälineet ja varusteet vei palkat sitä mukaa kun kukin hankki. Metsätyö on raskasta ja kuluttavaa, työkalujen kuin vaatteidenkin suhteen. Ja ruokaa tarvittiin 13 henkisen perheen tarpeisiin huomattavan suuria määriä. Esim. 26 kpl 2 kg ruisleipää riitti muutamaksi päiväksi, 40 kg vehnäjauhosäkistä sai vain 2 pullataikinaa. 50 kg ruisjauhosäkki meni myös viikossa jne. Talveksi kerättiin 200 l puolukkaa ja mustikkaa 120 l keitettynä.

Nämä rivit ja asiat ovat tapahtuneita tosi asioita, lopetan tällä kertaa tähän. Toivotan kaikkea hyvää ja mielenkiintoista jatkoa Pyykköjen tulevalle sukuseuralle, sekä tuleville sukupolville. Parhain terveisin: Olavi Pyykkö, KOTKA

Comments are closed.