www.pyykko.fi

Elsan tarina

Olen Elsa Esteri Turunen os. Pyykkö, syntynyt 1917 Lieksan Saarivaarassa., jossa asustan edelleen. mieheni (Otto Turunen) vanhemmilta jo ennen sotia ostamassa paikassa. Saarivaaran kylä on 12 km päässä Lieksan keskustasta. Vielä 50- luvulla oli täällä ”savuja ” liki 50, kun nyt vakinaisia asukkaita on enää viidessä talossa. Lapsuuskotiini on matkaa vain puolitoista kilometriä. Lapsuuteni vietin Pyykköjen suurperheessä, johon kuuluivat isovanhempani Antti Juho Pyykkö ja Maria Pyykkö os. Ikonen ( olivat muuttaneet perheensä kanssa joskus 1800- luvun lopulla Ylivieki 17: sta ensin Keträvaaralle ja sen jälkeen Saarivaaraan ). Lisäksi perheeseeni kuuluivat vanhempani Antti Pyykkö ja Anna Stiina Pyykkö os. Kiiskinen ja heidän lapsensa: Eino Juho, Maria, Antti, Aino, Otto ( k. 3 v.), Mandi ( k. 10 kk ), Hilja, Elsa ja Veikko. Toisessa päässä taloa asui setäni Matti Pyykkö vaimonsa AnnaRiitta Pyykön os. Tolvasen lastensa kanssa. Lapset: Matti ( k. n. 2 vk.), Otto ( k. ½ v. ), Lydia, Emma, Matti Nikolai, Heikki ja Sanni.

Aikuistuttuaan lapsista: Maria, Antti, Elsa, Veikko, Lydia, Emma ja Matti Nikolai perustivat perheensä Saarivaaraan. Antti- veljeni jäi avioiduttuaan asumaan Pyykkölään. Lisäksi isovanhemmillani oli kasvattilapsena Anna Frästen, joka oli Leena- tätini tyttö ja jäänyt orvoksi. Ollessani lapsi lentävä keuhkotauti riehui Suomessa. Pyykkölästäkin tuoni korjasi satoaan runsaalla kädellä. Siskoni Aino kuoli 15 vuotiaana v. 1923, veljeni Eino Juho 23- vuotiaana v. 1924 ja veljeni Antti 26 v. ja vaimonsa Lydia 31 vuotiaana v. 1931. Heiltä jäi kaksi pientä lasta Valde ja Valma, joista äitini piti huolta. Mummoni Maria kuoli myös v. 1931 ja ukkini Antti Juho v.1933. Samana vuonna kuoli myös isäni Antti. Kuoleminen ja kuolleet tulivat pikkutytöllekin niin tutuksi, ettei sitä mitenkään kammoksunut. Sitä mentiin vaan eteenpäin kaikesta huolimatta. Muistan, kun Aino ja Eino Juho sairastivat, äiti nukkui lattialla heidän luonaan valmiina auttamaan, jos sairaat mitä tarvitsivat. Kun sairaus lopulta vei voiton, näin kun äiti pesi Eino Juhon tuvan lattialla ja sitten vainaja vietiin aittaan ja peitettiin lakanalla.

Naapureilla oli tapana tulla katsomaan vainajaa. Juhoakin tultiin katsomaan. Minä, joka olin vajaan seitsemän vuoden vanha menin reippaasti vieraita vastaan, vein heidät aittaan ja leväytin nopealla liikkeellä lakanaan pois Juho vainajan kasvoilta. Naapurit ihmettelivät, että ei tyttö pelkää! Kun Antti- veli oli sairaana ja tulin kylästä kotiin, sanoin Antille, että siellä kyselivät: ”Joko se Antti kuoli?” Antti suutahti ja sanoi: ”Minun kuolemaani ne odottavat, että pääsisivät syömään ja juomaan.” Hautajaiset olivatkin aina suurelliset. Eläin (joskus lehmäkin) teurastettiin, josta tehtiin paistit, perunoita keitettiin suuressa muuripadassa. Tehtiin riisipuurot, rusinasopat ja keitettiin pullakahvit. Hautajaisvieraita oli paljon. Pitkä hevosletka kulki kirkolle ja takaisin. Ihmiset sanoivat minustakin, ettei tuo tyttö kauan elä. Erehtyivät sillä olen elänyt jo yli 90 vuotta! Minulla nimittäin oli kaulallani suuri märkivä ”luomi” syntymästäni saakka, joka haisi pahalle ja peitettiin huivilla. Lääkärissäkin käytiin kaulaa näyttämässä, mutta ei siitä ollut apua. Sitten meille tuli käymään ”uunisuinari” (palotarkastaja) Kilpeläinen. Äiti näytti hänelle kaulaani. ”Uunisuinari” antoi seuraavan neuvon: Vie tyttö Vänskälän purolle. Katso missä vesi virtaa etelään päin. Ota joen pohjasta hiekkaa ja hankaa sillä märkivää kohtaa kaulalta ja huuhtele lopuksi joen vedellä. Näin alettiin käydä päivittäin purolla. En suostunut, että muutamaa vuotta vanhempi Hilja- siskoni suorittaa kyseisen hoidon, sillä se oli aika kivuliasta. Äidin täytyi ehtiä kiireiltään noin kilometrin päähän hoitotoimenpidettä tekemään. Ja ihme ja kumma kaula parani täydellisesti, kiitos ”uunisuinarille”. Olen myöhemmin tiedustellut hoitohenkilökunnalta, että mikähän taika joen vedessä oli? Vastaukseksi olen saanut, että tödennäköisesti kysymyksessä oli PUHTAUS, joka auttoi paranemisessa. Maria- mummon kanssa pääsin kirkkomatkalle Lieksaan. Avojaloin käveltiin Merilään saakka ( n.8,5 km.) ja sitten vasta laitettiin kengät jalkaan. Yö vietettiin Lieksassa Saarelassa. Sitten seuraavana päivänä käveltiin taas kotiin.

Lapsuudessani ruumiillinen kuritus oli yleisesti käytössä. Samana päivänä sain piiskaa useamman kerran. Äiti meillä oli ankarampi, kuin isä. Kerrankin, kun äiti ja isä olivat kirkossa käymässä, pyysin Hiljaa leikkaamaan hiukseni. Hilja teki työtä käskettyä. Kun vanhempani tulivat kirkosta ja äiti näki hiukseni, oli hän sen näköinen, että kohta ”koivuniemen herra” tanssii takamuksillani. Silloin isä katsoi minua ja sanoi: ”Paremman näköisethän hiukset ovat kuin ennen”. Voi, miten se lämmitti sydäntäni ja näin säästyin sillä kertaa selkäsaunalta. Lapsiltakin vaadittiin työntekoa: ”Ensin työ ja sitten huvi”. Talvella oli esim. puiden kantamista ja perunoiden kuorimista. Sen jälkeen oli lupa mennä mäkeä laskemaan. Kesäaikaan ei ehditty paljon leikkimään. Oli kerättävä ja puhdistettava mustikoita. Sitten laitettiin marjaroppeet vaatenyyttiin ja avojaloin käveltiin Lieksaan ovelta ovelle mustikoita kauppaamaan! Tämä oli kuitenkin mieluista hommaa, sillä marjarahat saimme itse pitää. Niinpä me törsättiin marjarahat Lieksassa limonaadiin ja pullaan! Kerran Heikillä oli pyörä mukana. Hän otti Helmin (Räsänen) marjat pyörän tarakalle, ettei heiveröisen pikkutytön tarvitsisi niitä itse kantaa.

Silloin sattui vahinko, kun pyörä kaatui ja marjat lensivät maahan. Me lapset: Heikki, Veikko,Helmi ja minä keräsimme hiekkaiset mustikat takaisin roppeeseen ja saimme kuin saimmekin nekin myydyksi. Varmaan ostajat ihmettelivät niiden hiekkaisuutta?! Toisen kerran, kun olimme tulossa marjojen myyntimatkalta Veikko astui lasinsirpaleeseen. Silloin Heikki sanoi, että nyt Veikko ei voi kävellä, siis otetaan auto ja mennään sillä kotiin. Niin tehtiinkin ja huristeltiin auton kyydissä kotia kohti, taksa oli 5 mk henkilöltä. Kotiin tultua toruttiin, että rahanne menetitte autolla ajeluun. Hilkulla oli, ettei selkäämme saatu. Myöhemmin kuulimme, että naapurin poika ei säästynyt sillä kertaa piiskaamiselta. Minä en surrut rahojeni menetystä, vaan iloitsin ensimmäisestä autokyydistäni! Vähän isompana ei jouten saanut olla. Jos ei muuta, niin ainakin neule täytyi olla käsissä.

Olin jo toisella kymmenellä, kun pääsin aloittamaan kansakoulun, koska Saarivaaran koulu silloin vasta rakennettiin (noin v.1930). Kansakoulua kävin 3 vuotta. Joululta siirryin aina seuraavalle luokalle. Sitä ennen olin käynyt kahtena syksynä, kahden viikon ajan kiertokoulua. Koulu olisi kestänyt 4 viikkoa, mutta minun oli oltava perunan nostossa ne toiset 2 viikkoa! Kansakoulun valmistuttua siellä alettiin järjestää erilaisia yhteisiä tilaisuuksia, kuten esimerkiksi: äitienpäivä- ja raittiusjuhlia, seuroja, kerhoja ym. Olin 14- vuotias, kun Antti veljeni kuoli ja 16- vuotias, kun isä kuoli. Samana vuonna kuoli myös Antti Juho-ukkini. Matti setäni oli kuollut jo aiemmin ja heidän perheensä oli muuttanut 100 metrin päähän meistä.

Näin ollen meille ei jäänyt yhtään miestä! Veikko veljeni oli vasta 13-vuotias,kun hän joutui ottamaan miehen paikan perheessämme. Hän teki kaikki hevoshommat. (Veikko perusti aikuistuttuaan perheensä Pyykköjen kantapaikalle). Minulle kuului talvella puitten teko. Se oli jokapäiväistä hommaa. Rangat täytyi sahata ensin pölleiksi ja sen jälkeen pilkkoa sopivan kokoisiksi. Puut olivat märkiä ja raskaita käsiteltäviä. Siitä seurasi kipua rinnassa. Luulin jo,että nyt se keuhkotauti on minuunkin iskenyt! Lääkärissä käynti varmisti, että kysymyksessä oli vain lihaspistos. Alle 21- vuotiaana olin myös savotassa ropseja kuorimassa monta kuukautta. Kokkojoella olin uitossa. Myös savotan kokkina olen ollut.

Seuraava tapahtuma muistuu mieleeni kesältä 1935. Pyykössä peruna oli juuri noussut taimelle. Pekka Nykäsen sika pääsi irti ja juoksi suoraan meidän perunapellolle. Lähdin avojaloin ajamaan sikaa pois. Silloin 2 cm pitkä koivun varpu pisti nilkkaani. Ei siihen aikaan tuon takia menty lääkäriin. Jalka turposi, eikä sillä kärsinyt astua kuin vasta noin viikon päästä. Silti joka polkaisulla siihen koski. Kaikesta huolimatta piti lähteä heinä- töihin Mieronkorven niitylle, joka on lähes Viekijärven rannalla. Sinne on matkaa suoraa tietä noin 15 km. Matka tehtiin jalkaisin. Perille päästyä Veikko Makkonen otti puukon kärjellä koivunvarvun jalastani vihdoin pois!

Sitten syttyi talvisota v.1939 ja Pyyköstäkin jouduttiin lähtemään evakkoon. Ensin mentiin Nilsiään. Oltiin vähissä vaatteissa. Siskollani Hiljalla oli vuoden ikäiset kaksoset Osmo ja Mirja. Talon väki itki kun näki kylmissään olevat pienet lapset. He laittoivat sukat lasten käsien lämmikkeeksi. Meille osoitettiin paikka Siilinjärven Toivalasta. Sieltä kuljin jalkaisin Kasurilan kylässä töissä. Matkaa oli yhteen suuntaan 8 km. Päivittäin kuljin sen matkan edestakaisin, eikä se silloin tuntunut missään! Töihini kuului lumipukujen ompeleminen sotilaille ja vaatteiden ompeleminen evakoille. Ompelemassa olivaat myös Saarivaarasta Lydia- serkku ja Tyyne Tirronen. Evakossa ollessa menin vihille Otto Turusen kanssa Lapinlahden kirkossa 06.04.1940. Otto oli talvisodassa: Inarissa, Kitsissä ja Hattuvaarassa. Jatkosodassa hän oli Rukajärven ja Paateneen suunnalla.

Sodan jälkeen asetuttiin tähän asumaan.(Eikä ole sen jälkeen minun tarvinnut puita tehdä ). Meillä oli aluksi 10 hehtaarin tila, myöhemmin ostettiin saman verran lisää. Lehmiä oli kaksi ja sitten neljä, lisäksi nuorta karjaa ja hevonen, jolla Otto teki maatyöt ja kävi savotalla. Siihen aikaan lapset synnytettiin enimmäkseen kotona, joko huoneessa tai saunassa. Kun ensimmäistä lasta odotin, menin aina polttojen ajaksi komeroon piiloon, etteivät toiset sitä huomaisi. Sitten sanoin anopille, että menen Pyykkölään synnyttämään. Hän kysyi, että selviänkö yksin ja myönsin selviäväni. Niinpä läksin maaliskuisessa tuulessa ja tuiskussa, mekko päällä lumessa tarpoen puolentoista kilometrin matkalle lapsuuskotiini. Aina, kun synnytyspoltot tulivat, ”valssasin” tiellä ympyrää ja sitten taas jatkoin matkaani. En pelännyt silloin yhtään! Näin jälkeenpäin olen ajatellut, että mitä, jos olisin jäänyt siihen lumihankeen?! Kun pääsin perille, äiti katsoi minua kummissaan ja kysyi: ”Mitä sinä tänne tulit?” Menin suoraan huoneeseen. Kello oli puoli viisi ja viittätoista vaille yhdeksän illalla oli asia selvä ja tyttö syntynyt maailmaan! Kätilö ei koskaan ehtinyt paikalle, kun minulla oli synnyttämisen aika. Hän oli usein toisessa kylässä synnytystä hoitamassa, kun Otto kätilöä haki. Minua avusti synnytyksessä milloin äiti, milloin Turusen Anna tai Oton sisko, tai joku naapurin emännistä.

Lapsia minulle on siunaantunut kuusi: Irja ( kuoli 3v. 8kk ikäisenä), Seija, Oiva, Sinikka, Olavi ja Tuula. Syntymänsä jälkeen Seija itki aina kahden ja puolen kuukauden ikään asti. Todennäköisesti hänellä oli riisitauti, kun sota-aika vitamiineista oli puutetta. Pyysin Helmi Turusta käymään parantamisen taidoistaan kuuluisaksi tulleen ”Viekin mummon” luona. Maksoin Helmille päivä palkan ja niin hän lähti apua hakemaan. ”Viekin mummo” antoi sellaiset lääkkeet, kun niillä voitelin lapsen, hän nukkui heti ensimmäisestä yöstä lähtien! Irja- tyttäreni sairastui kovaan yskään. Olin silloin lavantautisairaalassa. Lasta käytettiin lääkärissä ja hän määräsi lääkkeeksi tärpättihöyryä?! Kivi piti kuumentaa ja siihen sivellä tärpättiä. Tärpättikivi käärittiin pyyheliinaan ja laitettiin lapsen sänkyyn ja viltti korviin. Tämän hoidon seurauksena Irja kuoli.

Myöhemmin kerroin tästä toiselle lääkärille ( Piiroinen ). Hän sanoi, että siihen hoitoon on moni muukin kuollut. Saarivaaran koululla oli seurat. Otin Seijan mukaani, kun hänellä oli ikävä, kun leikkikaveri oli kuollut. Pappi luki: ”Isä meidän, joka olet taivaassa..”. Silloin Seija sanoi kirkkaalla lapsen äänellä: ”Meidän isä on savotassa.” Kun lapset kasvoivat, he olivat suureksi avuksi vanhemmilleen. Kaikki vaatteet ompelin lapsille ja itselleni. Miehelle ompelin paitoja. Käsitöiden tekeminen on ollut mieleistä puuhaa. Kävin martoissa ja ompeluseuroissa. Ne antoivat piristystä töiden lomassa. Maailma on paljon muuttunut 90 vuodessa. Ennen ei ollut edes sähköjä.Öljylampun valossa pimeät talvet on pitänyt selvitä. Ja pesu on nykyisin myös helppoa, kun ennen piti joka päivä kaivosta vesi kantaa myös pyykin pesua varten.

Seuraavanlainen haaveri sattui helluntain jälkeisenä päivänä vuonna 1965. Olin pesemässä mattoja Tuulan kanssa läheisellä Tervalammella. Lähdimme kantamaan pestyä mattoa kuivumaan. Tuula kehoitti minua minua riisumaan kumikengät jaloistani, kun oli niin hyvä sää. Sen teinkin ja heti upposin polvea myöten suohon! Suossa oli joku terävä esine, joka pisti jalkaani. Vielä tänäkään päivänä ei tiedetä mikä se oli. Tuula lähti hakemaan miestäni apuun, joka oli muiden remonttimiesten kanssa rakentamassa meille uutta taloa. Otto tuli nopeasti ja talutti minut pihaan. Sitten hän soitti taksin, joka vei minut lääkäriin. Olavi lähti seurakseni Lieksaan. (Saarivaarassa oli silloin kaksi puhelinta, toinen Oinosessa ja meillä toinen. Puhelimet olivat kylän yhteisiä.) Lääkäri ompeli haavaan 14 tikkiä. Jopa koko kantapää oli meinannut lähteä irti?! 2 viikkoa jouduin kulkemaan keppien kanssa ja sitä kautta Tuula (14v.) oppi lehmiä lypsämään, kun minä en pystynyt. Sinikka oli aiemmin lypsyapuna.Vanhin tytär Seija oli muuttanut Vuolijoelle ja vihitty juuri edellisenä päivänä.

Talo, jossa alkuaikoina toista puolta asusti miehen veli, on purettu ja uusi asumus on rakennettu lähemmäs Saarivaaran tietä (300 m). Samassa talossa asuvat alakerrassa Oiva- poikani vaimonsa Raijan ja poikansa Antin kanssa. Minä asustelen yläkerrassa. Leskenä olen ollut 30 vuotta. Lapsenlapsia on 11 ja neljättäkin polvea jo 12. Lähinnä sukulaisia kutsuttiin 90 v.juhliin (v. 2007), jotka olivat metsästysmaja Erä- Eerolla. Vieraita oli noin 70 henkeä. Tämä eläkeikä on mielestäni parasta aikaa elämässä – ei ole työn hoppua, kuten ennen. Lueskelen paljon ja sitten tykkään leipoa piimään tehtyä ohraleipää ja lanttukukkoa. Tuolla ohraleivällä minä usein herkuttelen. Kuntoa tulee ylläpidettyä jokapäiväisellä postin haku- reissulla.

Puoli kilometriä päivässä kuljen potkurilla, jossa on pyörät alla. Joka perjantai käyn pojan perheen kanssa autolla Lieksassa ruokaostoksilla. Ruokani valmistan itse. Oiva hoitaa piha- työt, myös ulkokukkaset ja siivoaa minulla. Nuorena kokoonnuttiin läheiselle kalliolle tanssimaan ja piiriä pyörimään. Paljon oli myös iltamia ja nimipäivätansseja. Oli sosiaalista elämää enemmän, kuin näinä päivinä. Nyt pidän yhteyttä sukulaisiin ja ystäviin kännykällä. Hyvä on olla tämmöisessä kunnossa. Onhan niitä huonompiakin päiviä välillä, mutta silloin täytyy levätä. Sitten on vuorostaan taas virkeämpiä päiviä. Sellaistahan se elämä on. Elsa Pyykkö. Muistiin merkitsi: Anna-Liisa Faler os. Pyykkö, 30.3.08

Comments are closed.