www.pyykko.fi

Mikko Pyykkö

Mikko Pyykkö haavoittui

Kontiovaaran Lakiaholta oli kolme poikaa Mikko, Ville ja Yrjö savotassa 1938 syksyllä kolme kilometriä kotoa Suomuun päin. Matka palstalle tehtiin jalkaisin kävellen tai hiihtäen. Pojilla oli mukana haulikko siltä varalta että matkalla sattuisi teeriparvi istumaan koivun latvassa. Päivä oli tehty töitä ja iltahämärissä lähdettiin kävellen kotia kohti. Mikko asteli edellä, Ville perässä haulikko olalla. Polku oli hieman epätasainen ja niinpä Villen jalka tarttui puunjuureen ja hän kaatui mahalleen. Samalla selässä ollut haulikko lensi maahan ja laukesi. Panos osui edellä kulkeneen Mikon reiteen. Veljet yritti taluttaa Mikkoa eteenpäin, mutta se ei tuntunut onnistuvan.

Matkaa oli vielä kaksi ja puoli kilometriä. Yrjö lähti hakemaan hevosta kotoa. Hevosella vietiin potilas kotia, jossa todettiin että lääkäriin on päästävä, vamma on niin iso ja syvä. Lähin puhelin oli viidentoista kilometrin päässä Räpsyssä. Yrjö jatkoi matkaa hevosella puhelimen luo, josta voi tilata pirssin hakemaan Mikon sairaalaan. Matka kesti kolme tuntia, kun Yrjö palasi kotia. Hän sanoi pirssin tulevan tunnin kuluttua Erkkalaan, kuuden kilometrin päähän Lakiahosta. Mikko rekeen ja kohti Erkkalaa. Lähellä puolta yötä oli potilas sairaalassa. Tohtori Mäkinen tutki ja otti puuduttamatta haavasta löytyneet haulit ja housun palat. Lähde: ”Kylä nousee tuhkasta”. Toimittanut Hattuvaaran kylätoimikunta. Haastatellut ja jutun kirjoittanut Erkki Mustonen

Mikko Pyykkö vankina

Hattuvaaralaisia oli venäjällä vankina. Heitä edustakoon Mikko Pyykön tarina, Mikon itsensä kertomana. Maaliskuun 15 päivänä ‑43 lähdettiin partioreissulle Rukajärven suunnalla, Ontajärvelle. Siellä tapeltiin pari päivää ja osa porukasta kaatui tai haavoittui. Me terveet jatkoimme matkaa Kuutsjärveä pitkin. Hiihdettiin avojonossa, jos vihollinen avaa tulen, niin ei kaikki kuolla heti. Mentiin saarta kohti ja oltiin jo rannassa, kun alkoi tulitus. Venäläinen oli saanut viestin, että me ollaan tulossa. Osa porukastamme ehti maihin metsän suojaan, mutta meitä jäi vielä seitsemän miestä j äälle. Kolme haavoittui vaikeasti ja kaatuivat lumeen. Me neljä jäljellä olevaa yritimme ryömiä rantaa kohti. Ei ehditty. Tuli komento seis ja ylös. Riisuivat aseista, taskut tyhjäksi, käsineet pois. Komentaja alkoi huitoa käsillään ylös ja alas. Minä en ensin tajunna mitä se tahtoo. Sitten arvelin että maahan ylös se tahtoo. Niin alkoi liikesarja ja joka kerta kun nousin ylös, sojotti venäläisen pistin rintaani kiinni. Kymmeniä kertoja tekivät tämän liikkeen, ennen kuin lähtivät viemään kilometrin päässä rannalla olevaan korsuun kuulusteltavaksi.

Korsulle toivat ahkiolla myös ne kolme vaikeasti haavoittunutta suomalaista. Yksi heistä oli vielä tajuissaan, vaikka luoti oli mennyt silmien alapuolelta niin, että toinen silmä oli puhki ja toinen roikkui poskella viisi senttiä pitkässä kantimessa. Vähän ajan kuluttua se kaveri sekosi ja vaipui. Sitten alkoi kuulustelu. Kuulustelija oli Viipurissa syntynyt luutnantti, joka osasi suomea. Hän sanoi, että nyt kun ette valehtele ja kerrotte kaiken minkä tiijätte, niin teillä saattaa olla elinpäiviä. Laittoi pöydälle pistoolin, raplasi liipasinta ja sanoi että patruunoita hällä on riittävästi. Kyseli kaikkea, mistä olet kotoisin, mikä on sotilasarvo, kuka oli joukkueen johtaja ja kuka komppanian päällikkö? Hän jatkoi kysymyksiään ja tiedusteli mistä joukoista olet? Sanoin että Majewskista. Hän kirosi ja sanoi että olette pahasta porukasta, se on tehnyt paljon haittaa meille. Kuulustellessaan hän merkkasi kaikki sanat muistiin.

Sitten tuli ulkoa eräs sotilas iso posliinimuki kädessä. Mukissa oli vodkaa ja sitä tadottiin mulle juotavaksi. Minä kieltäydyin. En ota tippaakaan. Sanoin etten ole ikinä ottanut viinaa enkä ota nytkään. Minä haluan katsella selvin päin tämän kuulustelun loppuun. Ei maha olla elinpäiviä paljon jäljellä. Sitten luutnantti ryyppäsi itse siitä mukista ja sanoi: Sinä luulit että tämä on myrkkyä etkä uskalla ottaa, nyt näet ei se tapa. Minä sanoin, kun en ota niin en ota. Arveli varmaan, että kun saisi minut humalaan, niin kertoisin kaikki salat. Kuulustelu viimein loppui ja muistioksi tuli ihan iso lanketti täyteen kirjoituksia. Iltapäivällä komensivat meijät neljä tervettä miestä ulos ja lähtivät kuljettamaan kapeaa polkua pitkin, konepistoolimies edessä ja kaksi pistoolimiestä takana. Matkaa kertyi ehkä viisitoista kilometriä kun saavuimme lepokotiin. Siellä meijän piti levätä kaksi viikkoa ja sitten takaisin rintamalle uutena miehenä.

Kolme päivää kuulustelivat monta kertaa päivässä. Yöt nukuttiin puuriksillä ja keskellä yötäkin saattoivat vetäistä riksiltä alas ja pistoolimies komensi ulos. Mentiin korsulle kuulusteltavaksi, joka kerran oli sama lanketti edessä ja tarkasti seurasivat sana sanalta, että kerronko aina samalla tavalla. Siinä piti olla tarkkana, mitä oli puhunut edellisellä kerralla, ettei lipsaha muuta kertomaan. Sitä ois ollut lirissä. Kolmen vuorokauden kuluttua loppui kuulustelu ja sitten tuli sisälle mies jolla oli metrin mittaiset narunpätkät kädessä, sellaista sormenpaksuista narua. Narulla sitoivat kädet selän taakse tiukasti yhteen ja hatun laittoivat päähän takaperin, niin ettei nähnyt eteensä. Ulkona kuljettiin kapeaa polkua pitkin parisataa metriä, missä ootti kuorma-auto. Auton lavalle ois pitänyt nousta mutta mitenkä sitä kun käsillä ei saa mistään kiinni ja hattu silmillä ei näe mittään. Ne miehet otti persauksista kiinni ja heittivät lavalle. Sinne mentiin kolikolia. Autolla oli ajettu vettä koko talven ja sinne lavalle oli jäätynyt ainakin kaksikymmentä senttiä paksu kerros. Siinä istuttiin iltaan asti koko päivä, ennen kuin päästiin Sorokan asemalle.

Radan varressa päästettiin meidät ulos autosta, niin siviilit hyökkäsi meijän kimppuun. Syljeksivät silmille ja potkivat meitä. Silloin vartiomies pisti kovat piippuun ja huusi sille väkijoukolle. Meistä vaikutti siltä, että hän olisi ampunut jos porukka ei ois luovuttanut. Meijät siirrettiin junavaunuun. Vaunu oli tyhjennetty ensin venäläisistä. Meiltä päästettiin kädet vapaiksi naruista ja hattu laitettiin oikein päin päähän. Kädet oli aivan tunnottomat ja kesti kauan ennen kuin saatiin veri kiertämään. Jalat oli aivan märkinä ja kolotti kun koko päivä istuttiin, siinä jään päällä. Vartiomiehet vahtasi koko ajan. Sitten meidät vietiin junalla Sorokkaan. Siellä oltiin viikkoja tutkintovankina. Koko ajan kuulusteltiin yötä päivää. Suolta olivat nostaneet juurikoita ja meijän piti päivisin sahata justeerilla pätkiksi ja pilkkoa kirveellä polttopuiksi.

Ruokana oli leipäpalasia. Se heijän leipä oli kovaa kuin tiiliskivi, siitä oli leikattu palasia. Kostukkeeksi annettiin hapankaalilientä johon oli laitettu annosta kohti 2 grammaa kookosöljyä. Tällaista ruokaa annettiin kaksi kertaa päivässä. Päivät piti tehä töitä aamu seitsemästä ilta neljään joka arkipäivä. Pyhänä ei tehty töitä. Kuukausi oltiin Sorokassa ja sitten meijät komennettiin junaan härkävaunuun. Vaunussa oli pimeää, eikä tietty minne meitä viijään. Junamatka kesti melko kauan. Viimein saavuttiin vankileirille. Siellä leirillä käytiin heinätöissä ja tutustuttiin yhteen vanginvahtiin joka osasi puhua suomea. Kun upseeriloihen silmä vältti niin me kysyttiin tältä mieheltä, jotta missä myö ollaan. Hän sano jotta tästä on yli seitsemänsataa kilometriä Viipuriin ja paikan nimi on Sorbovitsin kaupunki, laitakaupunkia. Siellä oltiin töissä sitten koko loppuaika. Kesällä tehtiin heinätöitä. Viikatteet oli ainakin viisisenttiä leveät ja suorassa varressa jossa oli tapit kädensijoiksi. Viikatteen teroittamiseen ei ollut kovasinta. Oli kolmekymmentä senttiä pitkä tanakka päreen palanen ja siihen oli tervalla liimattu hiekkaa.

Heinätöihen loputtua ne kysy jotta, onko teistä kukkaa sahanna käsisahalla lautaa. Minä olin yksi joka oli suomessa poekasena sahanna lautaa ja niin pääsin sinne sahaamaan. Osa porukasta kuori puut ja sitten nokilangalla rimpsautettiin suora viiva ja sitä viivaa pitkin sahattiin. Tätä sahausta tehtiin vuonpäivät. Joka kuukausi piettiin kuulusteluja sitä sammaa paperia tutkivat jotta muuttuuko puhheet. Ruoka oli kokoajan leipää ja hapankaalilientä. Sittä kun tuli rauha niin kysyvät, onko teissä kettää joka ossoo tehä pärekattoo. Minä tuas ilmottaavun heti ja piäsin porukkaan. Palkkioksi luvattiin parempaa ruokaa ja oikea sauna. Se tuntu ihan uskomattomalta. Koko leirin ajan oli kerran viikossa mahollisuus käyvä pesulla saunassa, joka oli parakissa. Nurkassa oli pikkunen kamina joka sen verran anto lämpöö jotta tarkeni pesseytyä, mutta lämmittelemään ei pystynyt. Siellä sai kaksi litraa lämmintä vettä ja kylmää vettä rajattomasti ja sokeripalan kokoinen saippua. Kukapa sitä kylmällä veellä tarkeni peseytyä, niin siinä oppi käyttämään pesuvettä taloudellisesti, jos mieli pestä koko ropan.

Pärekaton tiennissä oli päreet ja naulat valmiina ja komennettiin jotta eikun katolle vaan. Seihtemeltä alotettiin työpäivä, välillä käytiin syömässä ja puoli neljältä piästiin saunaan. Sen jälkeen syömään. Illat suatiin olla vappaasti leirialueella. Rauhan tultua majuri piti puhuttelun ja sano että kolmen kuukauden sisällä tehdään vankien vaihto. Suomalaiset viedään Suomeen ja venäläiset tuodaan Venäjälle. Tämä toteutuikin. Tuhatkahdeksansataa suomalaista vankia ootteli kotiin pääsyä. Osa vangeista oli kuollut leirin aikana. Joka päivä kuoli 1-3 vankia. Venäläiset laitto ne yhteishautaan. Oli syvä monttu ja sinne vain entisten päälle uusi vainaa. Viidensadan miehen ryhmissä päästiin lähtemään Suomeen. Minä olin toisessa ryhmässä. Ilmoittivat jotta suapi sinne jäähä asumaankin, ei ole pakko lähteä. Kapteeni sano että käsi ylös kuka haluaa jäädä venäjälle. Ei noussut kättä. Jokaisella oli haave että kun nyt eläisi niin kauan että pääsis Suomeen ja näkis omaisiaan.

Vihdoin Vainikkalassa sitten astuttiin junaan. Junassa lotat toivat vaunuun semmoisen puoltoistametriä korkean vanikka paketin. Kun he rupes sitä aukaisemaan, niin silmänräpäyksessä oli paketti tyhjä. Jokainen hamusi niin paljon kun kerkisi. Lotat ihmetteli, jotta kyllä on pojilla kova nälkä. Junalla meijät tuotiin Hankoon, kaheksi viikkoo karantteeniin. Hangossa olivat antaneet sitten hernekeittoa niin paljon kun jaksoi syödä. Muutamat söi kolome pakillista ja kuolivat. Meijän porukasta ei sairastunut kukaan. Antoivat vähitelle annoksittain voimakkaampaa ruokaa kolmena ensimmäisenä päivänä. Meillä oli lääkärin tarkastukset ja siellä kuntoututtiin. Hankoon tultua olis pitänyt huoltomiesten ilmoittaa joka seurakuntaan mistä kukin on, että mies tulossa kottiin. Minusta ei ollut tehnyt kukaan ilmoitusta ja niin minut oli merkitty kuolleeksi ja Lieksan sankarihaudalla oli minun hautakivi jossa oli syntymäajat, nimet ja kuolinpäivä.

Suomeen tultua seuraavana kesänä löysin itse sen muistomerkin. Pyysin viemään kiven pois ja niin se vietiin. Hangosta päästiin pois kahden viikon kuluttua. Isä oli mennyt jo hevosella Lieksaan minua vastaan kun Hangosta ilmoitin kirjeellä jotta sillon tulen. Isä oli Lieksassa mennyt tätini luokse yöksi ja iltasella kuunnelleet radiosta uutisia ja siellä oli luettu kaikkien vankien nimet jotka tänään kotiutuvat. Viisisataa nimeä, ja minun nimi ollut viimeisenä. Täti oli hypännyt ilosta korkealle että tuleehan se Mikko terveenä kotia. Isä oli asemalla vastassa ja vei minut kotia Lakiaholle. Erkki Mustosen kirjoittama kertomus Hattuvaaran kylätoimikunnan toimittamasta kirjasta: ”Kylä nousee tuhkasta”

Comments are closed.