www.pyykko.fi

Veikko Pyykön runot

Veikko Pyykkö oli syntynyt Nurmeksessa. Valmistui agrologiksi Kurkijoen maamiesopistossa. Toimi maatalousneuvojana Harlussa talvisodan syttymiseen saakka. Sotien jälkeen hän oli Pohjos-Karjalan maanviljelysseuran asutustooimikunnassa. Harrastuksina hänellä oli mm. kuorolaulu (Joensuun mieskuoro), hänen jäämistöstään löytyi joukko runoja.

Joki ja kansa

Jänisjoki, uras piirrät halki kauniin laaksomaan. Jänisjärven vedet siirrät uomaas pitkin Laatokkaan. Suur on kuohu virrassasi, voimat suuret koskissasi, vyöryy aaltos uhkeasti alas, meren rantaan asti.

Palvelukseen teollisuuden virta voimaa pusertaa. Tehtaat suuret rannoilla sen Sammon lailla ahertaa. Vilkas aina työn on tahti, uljas Läskelän on mahti, Leppäkoski huminoipi Hämeenkosken hyrskeet soipi.

Rantamillas kylät uljaat kaunihina kohoaa Häyskynvaaran ylväät kunnaat mielen herkäksi niin saa. Paussunseljän pellot laajat, Vehkalahden rannat aavat, Pätsönvaaran näköalat kauneutta kuvastavat.

Täällä karjalainen kansa ahkerana ahertaa. Pirteissä ja pelloillansa työnsä hyvin toimittaa. Jokaisella ihmisellä luonne herkkä, mieli hellä. Täällä usko, toivo elää, laulu, sekä kannel helää.

Yli seudun haltioittaa työn ja toimen mahtavuus. Siksi vielä kerran koittaa onnellinen aika uus. Vierii virta uljahasti rantaan suuren Laatokan, soittain aina ihanasti virttä vapaan Kajalan.

Harlussa 7.8.1939. Veikko Pyykkö

Kesäkuussa 1941

Kylmä toteamus: Nyt on sota, ja miksi, miksi, kun jota, minä nuori mies nyt en oisi tarvinnut, kun elämä juuri on parhainta tarjonnut.

Sieluni turtana pukeudun taas sotisopaan ja mukaudun komentoon karuun, kylmään ja kovaan. On leikattu pois nyt minusta jotakin. En muuta voi, valan tehnyt mies, kuin ottaa ylleni rautainen ies. Konsa putoat takka, sen kukaties, mutta seison, kuin seisoo Suomen mies.

23.6.1941 Veikko Pyykkö. Nurmeksen Salmenkylästä.

Äänisen rannalla

Lyö laineet rantaan Vepsänmaan, kun itätuuli raivoissaan nyt vihurina purkautuu ylitse Äänisen. Mut rantatöyryt rauhaiset masentaa kuohut vaahtoiset, huojuu vain hento rantapuu tuulessa väristen.

Kohina ulapalla käy, ei tänne toinen ranta näy vain siniaallot kuohuten luo laulun Äänisen. Sen pinta harvoin tyyni on, useimmin raju, rauhaton, kuin tuskaa suurta raivoten lyö rantaan ärjyen.

Ah heimorannat Vepsänmaan kuin paljon tietäis kertookaan nää seudut asuinsijojes miss elät kärsien. Oi laula järvi kuohuisa nyt heimolaulu riemuisa. Tuo aallot hiljaa keinuen ylitse Äänisen.

28.6.1942. Veikko Pyykkö

Ystävälleni

Sinä minua olet vaatinut sulle jotakin kirjoittamaan ja siksi olen tähän nyt laatinut, nämä muutamat asiat vaan. En laulua voi ma laatia nyt siihen taitoa ei ole mulla. En laulajaksi ole syntynyt, ja tuskinpa siksi voin tulla. Siks kuuntele tuulen huminaa ja keväisten virtojen kohinaa, sinä kuuntele aaltojen loiskintaa ne kertovat sen, jot en kertoa saa. Käy lujasti uskoen elämään, ällös eksy yöhön pimeään. Luota toivoen uuteen kevääseen, ja korkean auringon kirkkauteen. Ain elosi olkoon onnellinen, tiesi kulkekohon yli kukkasien. Jos suruistas virtaa kyynelten vuo, ne ilon ja naurun paisteen suo.

”- ”

On kultaa suurten runoilijain sanat, ne avaa eteen toisen maailman. Salaiset näyt silmiin kuvastavat, kauneuden suuren, jalon, ihanan. Siks ihminen, rakasta runoutta ja poista verho sielus tumman yön. Ymmärrät silloin elon kauneutta, keskellä raskaan aherruksen, työn.

16.3.1946. klo 23.10.

Elämäni päiväkirjan lehdiltä on tässä hetkellisen inspiration vallitessa tekeleitä yhteen koottuina

Veikko Pyykkö

Ohhoh tyttö naurusuu miksi poskes punastuu. Onko rauhallinen rinta, kun noin hehkuu poskes pinta?

Onko Sulla salaisuus joku uusi tuttavuus joku suuta muiskasi soopaa korvaan kuiskasi?

Tiedä se ett rakkaus on vaarallinen pakkaus Räjähtää voi sydämesi särkeä voit itseäsi.

Miehiin älä ihastu mut älä myöskään vihastu hellä heille olla koita kestä, kärsi, kaikki voita.

Sinä tyttö naurusuu ole ain kuin toukokuu Antelias, iloinen laula kuni leivonen.

__Veikko Pyykkö 1947__

Aalloilla

Aalloilla elämän keinuu mun purteni pieni, peräsimessä oon itse ja ohjaan tieni. Laineet ne loiskivat, rauhaton on veden pinta, oon onnellinen, sillä mulla on rauhaisa rinta. Paljon on aalloilla muitakin kulkijoita keinuvi purret ja hauska on katsella noita. Laaja on meri, suunnan voi ottaa vaik minne satama jossain, purteni ohjaan mä sinne. Peräsimessä nyt tarkkana seison ja ohjaan, karit mä kierrän, jotka vois viedä mun pohjaan. Ah, kuinka onnellinen minä voin nyt olla, kun ohjailen purttani syyskuun kuutamolla.

__ 4.9.1947. Veikko Pyykkö__

Yksinäinen muisto

Nyt taasen yksin tietäni mä kuljen ja luonnossa on kaunis kevätyö. Oi onnen hetki ’ – silmäni mä suljen kun muistoissa ny sydän lujaa lyö. Nuo hetket jotka kanssas viettää sain ne oli mulle keidas erämaassa. Muistojen kanssa yksin kulkiessain nyt olen nirvanassa, onnekkaassa.

Niin, – tietäni taas kuljen yksinäinen vaan paljon mulla rinnassani on. On sulanut mun sydän kova, jäinen, siell lämmön aalto loiskii loputon. Nyt käsittää voin elon ihanuuden ja kevätluonnon suuren kauneuden Mä sydämessä kuulen laulun uuden, se ompi laulu – laulu rakkauden.

25.5.1947. Veikko Pyykkö

Oodi

Runotar mun luokse saapui kerran vierailulle. Sanoi: ”Ota minut luokses lahjat annan sulle. Laula elon ihanuutta, laula luonnon kauneutta, lemmi mua, autan sua, elämääs tuon vaihtelua.”

Kynään tartuin silloin heti Runotarta kuulin, Laulun pian kirjoitan sen helpoksi näet luulin. Vaikeaksi huomasin sen siks jätän laulun kesken.

Poikaparka, runon sarka, synny ei jos olet arka. Puuttuu multa, innon tulta, Runotar pois läksi, kulta.

Veikko Pyykkö

Kotiseudulle

Sulle suuri Salmenkylä vienon virteni viritän Sulle soma Salmenkylä tämän lauluni lahjoitan Kunniaksesi kohotan ylistykseksi ylennän.

Kylä kaunis Karjalassa paikka Pielisen perillä vieressä Vuokon vihannan Savikylä on sivussa siinä seisot sijoillasi autereisna aloillasi.

Yläilmoihin ylennät vaarojesi varjorinteet ylhäällä Ylisenvaara kohoo korpien keskellä Sivuilla salot siintävät Komia on Korihvaara kuin kukkanen kedolla vierellänsä Verkkojärvi salon synkeän sisällä

Nuorekkaasti Nurkkavaara nostaa vaaran lakea halaellen Huttusuota Sama vaara Suomalassa vienon Viemenen vierellä Köröttääpi Kökönvaara siinä somasti sivulla.

Nostaa ylös korkealle huipun vaara Kejolan näköalan Pieliselle antaa ihmeen ihanan Vaaran alla kaunihisti läikkyy lampi Tiikkajan

Kylän halki kapeana kulkee uoma Viemenen rauhallisna hiljaisena lyöpi rantaan aallot sen Järven takaa saloseutu jatkuu Petranlahteen päin Särkivaaran pellot laajat Verkkojärvi Louhilampi

Veikko Pyykkö

Jatkuvuuden laki

Elon ihmislapsi on lahjaksi saanut solu jatkuvuuden sen hälle antoi, maan pinnalle, auringon alle kantoi hyvä haltiatar, jonka sylissä maannut jo oli hän tuhannen tuhatta vuotta vain odottaen, koska vuoronsa oisi. Näin saapui hän piiriin ihmiskunnan, ett hoitaa jatkuvuutta näin voisi.

Samat tehtävät siis täällä kaikilla on, omat leiviskät, taakkansa jokaisella ja elämän taistojen tanterella ne hoidettavana vain hänellä on. Kuka saanut on elon ihanuuden, ja täällä parhaat kykynsä käyttää hänen osalta silloin voitu on täyttää jatkuvaisuus iankaikkisuuden.

Veikko Pyykkö

Arkielämää Soutjärvellä

Suuri ompi seurakunta meidän alueessa tässä. Siinä naista, miestä nuorta kovassa on höpinässä. Töissä ovat ahkerasti, läpi yönkin useasti.

Aamuin hurja vauhti alkaa kaikki töihin juoksujalkaa. Kuningas se kruunun kantaa lomat, sekä tyrmän antaa. Vinski ompi apulainen puhkua lyö kuin paholainen. Montonen ei paljon pinnaa usein matkaa Äänislinnaan.

Pappa kiroo muonittaapi jakaa myöskin ostoviinan. Mäki polkan suorittaapi, nyt saa kestää surun piinan. Kaunisto se kortit antaa, Viikari vain puhuu lantaa – Tuomivaara suuri mahti isättömäin lasten vahti.

Helini on rakentaja, Klemetti taas asentaja. Siinä ompi näkemystä katsot Jyrän temmellystä. Kaikki paikat piukkaa, paukkaa, kun hän painaa täyttä laukkaa. Kanslioissa apulaiset, neidot sievät, kaunokaiset:

Runko pitkä Reijosella, samanlainen Salmisella, ruokahalut Tikkasella, kaiho katse Ukkosella. Aalto hoitaa hengenpuolen, pitää vatsastansa huolen. Rainio ei turhaa haasta, ottaa eukon Vepsänmaasta.

Vielä ovat opettajat uuden polven kasvattajat: A.J.V. On Laihialainen Tuovinen taas nauravainen Makkonen on kainonlainen Naukkarinen Laulavainen. Leskensänky Heikkisellä yksin saapi kellistellä.

Tervamaa se rätit jakaa, kaikki rikki eestä takaa. Paanilu on pajattaja salavihkaa kapurtaja. Merinen on kalastaja oman akan rakastaja. Agronomi Jussilainen

Civili on apulainen, hiehonpassit Juvosella kaasukaappi Korpisella. Ruokalassahöyryy padat siellä täyttyy tyhjät mahat. Kosonen siell´ päänä häärää reseptit hän tarkoin määrää, apunaan on hällä Leena Nastja, Anna, Paapo, Veera.

Vielä ompi Paanas-Essu sekä akuserkku ressu bolnitsassa ahertavat rotivia aputtavat. Tuolla postitoimistossa Jeremiston posatassa Liesto, taitava ja vakaa paketit ja kirjeet jakaa, Totokrapit taitavasti jutsaa usein aamuun asti.

Jos on jano sisuksissa poikkee silloin kanttiinissa korviketta kuppi tuodaan josku vielä pusu suodaan.

Entä sitten vielä tuolla Papinkylän takapuolla Leppänen on komennossa siellä lotat vartiossa katolla he kiikaroivat polsuin lennot radioivat.

Valtakuntaan Matinselän Kyllästinen teki pesän. Nyt on siellä sopu, rauha korttipelin hoitaa Pauha. Mäkikylän asemalla Köykkä ajaa resinalla.

Vielä sitten miestä monta, joilla oma piirikunta: Rovialla riuska tahti Koskisella karhujahti. Anttonen on aikamoinen Rissanenkaan ei oo loinen vanha jermu Kaasalainen tunnontarkka Martikainen

Härkönen on härkäpäinen rauhallinen Lipiäinen.

Täällä laineet Äänisjärven laulaa meille laulujansa täällä kansa vepsäläinen tekee työtä innoissansa. Ahkerasti aina raataa viljeleepi omaa maataan juhlii kovin praasniekoissa tanhuaapi karkeloissa.

Muistelen teitä nyt monia Soutjärven tyttöjä somia, Ruosmäeltä Isotovia Vehkaojan Mäkisovia Soksun neitoi suloisia Krikunselän prihaisia Isakan isäntämiehiä Matinselän Masteria Mäen muikeita muijia Hinjoen hilpeitä muoreja Ruoppaojan rotnikoita Toisenojan torikoita Koskesojan kassapäitä.

Kaikki ovat naurusuulla pakinoitaan hauska kuulla pajattavat pajojansa munittavat kanojansa. Samovaaris kiehuu tsaikka valmistuupi käsipaikka. Tuolla akka kirveen kanssa hakkaileepi halkojansa tuolla ukko kessujansa leikkaa, lataa piippuansa eräs ajaa pellonlansa hoputtapi hevostansa toiset työssä dorokalla kiire kova kaikkialla.

1.5.1944. Veikko Pyykkö

Taistelun miehelle

Jo valhetta määkinyt tarpeeksi on maassamme konnien kuoro. Nyt puhalla Hentunen torveesi, nyt on Sinun laulusi vuoro. Anna totuuden kansaa valaista, poista henkinen pimennys maasta. Koita mätäpaiseita halkaista, että loppuisi tuo haiseva saasta.

Olet Ernesti rohkea, tiedän sen, et pässien sarvia pelkää. Sinä kukista kiukut lurjusten, anna kaikille potku selkään. Oi julista totuuden torvellas, että kuuluu se korviin kansan. Kun kaikille annat ohjeitas, voivat välttää he valheiden ansan.

13.2.1947

Kärsivälle miehelle

Ei totuutta tulessa palamaan saa, vaikka konnat niin luulla voivat. Nyt viisauttas tarvitsis isänmaa, kun helvetin pasuunat soivat. On kansamme pohjakerrokset, nyt kaiikki sun puolellasi. Meidän kaikkien hellimmät aatokset, ovat sairasvuoteellasi.

Suomen kansa huutaa nyt hartaana, että:”Totuuden torvi jo soimaan.” Sinut valtaan miehenä parhaana, ja sun ihanat oppisi voimaan. Oi konsa nouset Sa voiman mies valoks synkkään pimeyteemme, että putoaisi konnain ies ikiainiaaks harteiltamme.

Syyskuussa anno domino 1947. Veikko Pyykkö

Kesän muistoja 1947

Kuvakirjaan siirtynyt muistojen kesän ihanuudet jo on. Poissa nautinto uimarantojen luonto käy pian lepohon. Niin paljon muistoja matkamies kesä mennyt jälkeesi antoi …

On saapunut taasen luoksemme syys
mukanaan autius ja hämäryys
kuvakirjaan siirtynyt muistojen
riemut kesän mennehen.

Muistoja täältä matkalla saa jokainen ihmislapsi on niitä hauska selailla kun on vanha ja harmaahapsi.

4.9.1947. Veikko Pyykkö

Sodan jälkeen

Käy ryske, roiske pikin itärajaa on aivan kuin suuri sota ois. Siell rakennetaan uutta asuinsijaa ja leivän puute lähtee myöskin pois, kun korvet synkät pelloks raivataan, ja iskee kuokka, kirves salamoiden. On siellä työssä kansa karjalainen, mi saanut ompi kovan kohtalon.

Vakaana tyynnä väki työhön käy, ei huuliltansa kuule valitusta. Vaik tulevaisuus valoisalt ei näytä, niin silti ompi lujaa uskallusta. On sentään jalkain alla isänmaata, hallintasopimuksen kautta omaks tullut. Se korvata saa kodin menetetyn, ei tässä valitukset mitään auta.

On uhri jalo, suuri isänmaalle, luovuttaa oma rakas kontu pois. Viel suurempaa on korven raivaajalle, jos sijaan saada samanlaista vois. Lujalle joutuu luonto karjalaisen, kun voima, sisu kaikki tarvitaan.

Vahvasti uskoen uuteen huomiseen, ahertaa jalo karjalainen kansa. Usko ja työ saavat aikaan sen, ett jokainen viel omal konnullansa, niin huoletonna, rauhallisna elää, vaikk muistot kaipauksen seuraa, ett laulut sekä kannel yhä elää.

Veikko Pyykkö

Kirkkokatu

Kirkkokatu, yksitoista siellä sakkia on moista, joka hoitaa noita asutuksen asioita. Siell on kiire hitonmoinen ees taas juoksee yks ja toinen, silloin kun on virka-aika kaikilla on märkä paita.

Nytpä tässä ajattelin, vallitessa hyvän kelin, sinne hiukan kurkistella, kutka siellä töissä pelaa.

Ikola on johtajana pöydän takaa ahkerana, koko lauman kaitsijana löytää hänet sieltä aina.

Veikko Pyykön vihkosta kopioitu

Soi nyt kanteleeni, murhe poista pois ’ Ilon sydämeeni etkö tuoda vois ? Ainut ystäväni varmaan ymmärrät, että elämäni on päivät synkeät, siksi iloisesti soios ainiaan, kunnes sulta kielet poikki katkeaa.

Elämän markkinamies jokainen kulkija on, Ostaa ja myy, kenties on voitosta osaton. Onni voi olla myös myötä. Tappiot varmimmin saat sieltä useinkin. Torilla elämän tään, kauppa käy vikkelään.

Veikko Pyykön vihkosta kopioituja yksittäisiä säkeitä

Puhelimessa

Luurin pistän liki korvaa sieltä sanaa sievää, sorjaa, selvään puhuttuna kuulen lausumana sievän huulen.

Viimeinkin tää hetki koitti, kiltti tyttö mulle soitti, vaikk jo luulin kertaan moneen kokonaan jo unhoittaneen.

Pitkin lankaa vierii viesti, sydän hakkaa tulisesti, päästä kantapäähän asti läikkyy veret raivoisasti.

Olen aivan hurmiossa suuren onnen nautinnossa. Painuu maa jo alla kauas lähellä on yllä taivas.

Ah jos elo ain näin oisi korvaan suloääni soisi. Mitä enää oisin vailla täällä mustanpörssin mailla ?

Pisteetkin ne kyllä riittäis, kun vain aina yhteen liittäis, keskuslangat sieltä tänne, oisi yhteys välillämme.

Rikkaaksi kun päästä voisi, oma keskus meillä oisi. Kuumana ain langat soisi meille onnen hetket toisi.

Todellisuuteen taas palaan, pianhan mä Sinut tapaan. Hyvä että muistit mua siitä kiitän vielä Sua.

10.6.1947. klo 18.35 Veikko Pyykkö

Yksin kuutamolla

Ah niin on hyvä yksinäin minulla ei kukaan haavoita ei pahaa tee. Ympäröi rauha illan kuutamolla ja tunnen kuinka hellin hyväilee mua yksinäistä öinen hämy, rauha pois karkoittaen melun maailman. On rinnassani tunne hellä, lauha, niin lumoaa mun öisen kulkijan.

Niin monta kertaa useasti ennen, on yksinäisyys mua kalvanut. Mut nyt kun vuodet, vuotten perään mennen, on sudämeni lujaks takonut, niin aattelen; voisiko toisin olla, parmpi yksinäisen ihmisen. Nyt kulkeissani illan kuutamolla, tajuan onnen ylenpalttisen.

4.9.1946 Veikko Pyykkö

Kesäyölle

Niin kaunis olet kesäyö, on rauha, hiljaisuus. Jo kello puoltayötä lyö ja alkaa päivä uus. Tään hetken ihmeen ihanan nyt valvon yksinäin. Kauneutta kukkamaailman ihailen mietteissäin.

Salattu tenho ylläs on jot käsittää en saa. Sun eessäs sydän levoton nyt rauhan saavuttaa. Onnellisena, hartaana oon lumossasi sun. Nyt päivänkoiton noustessa lepohon kallistun.

7.6.1947 Veikko Pyykkö

Äänisjärvi

Äänisjärven rannalla staabu eräs on siellä ovat suuret herrat sotahallinnon. Kuningas ja komentandit, kansanhuolto sekä papit, sosiaalihuolto ja maaherra juu. Siellä on myös naisia on komioita, silmille kaunis on katsella noita, kaikki lujast raatavat, siellä velat saatavat kirjoissa ja kansissa ovat harasoo.

Rauhallinen rintama se täällä ollut on. Kaikilla on ollut olo aivan huoleton. Töitä ompi toimitettu, välillä on kopurrettu, ruoka-ajat muistaa kyllä joka iikka juu. Kaksi vuotta kulunut kuin ihanata unta, aina ompi suuremmaksi tullut kuppikunta. Toisille on käynyt niin, saanut passit siviliin tilalle on uusi tullut vot harasoo.

Seppä Heiskanen se oli optimisti mies, joka kyllä järjestellä asioita ties. Laitto tänne sähkövalot, pimeänä pysy talot, laittoi vielä pontikkatehtaan juu. Mutta kun oli valmiina piiput ja tankit ja happanemassa oli hiton hyvät rankit, niin kuningas kun kuuli että seppä tekee ilvettä, plörinäksi meni koko vot harasoo.

Levohisen Nastjan ankka joen pinnalla ui, siitäkin se Jussilaisen Heikki innostui, veti tykin asemiin, latasi ja laukesi niin, heti ankka oikaisi veivinsä juu. Siitä tuli Nastjalle paha mieli suuri, mutta keinot keksittynä siihen oli juuri, pannaan Heikki munimaan, uudet ankat hautumaan, silloinhan se kaikki on vot harasoo.

Syksy taas on saapunut ja pimeätä on, Vepsillekin iltaisin on elo valoton, mutta Saksu, Ruoppaaja saivat kyllä valoa, kun ”musta pörssi” möi siellä karassia juu. Rosala ja Hmpilä ne rupes auringoksi, niin kohta oli valoisana monen ukon boksi. Mutta esivalta pisti tapin kiinni tynnyristä, tyrmässä on liikemiehet, vot harasoo.

Monen täällä rinnassa on lempi syttynyt, monet tääll on ikuisesti yhteen kytketyt. Nainut on jo Tiikkainen, Saastamoinen, Häyhönen, ulosotto-Inkku ja Valistus juu. Ukkomiehet myöskin ne kapartaa ja hohkaa, ikävä on olla kun Suomessa on akka, liian pitkä lomaväli pitäs saada lyhemmäksi, siilloin lapsiakin vot harasoo.

Vanhatpojat, leskimiehet kaikki naimisiin, pian nousee väkiluku kymmenmiljooniin. Kysyä vois kuninkaalta, sekä myöskin Tervamaalta, kuinka niitä kaksosia saadaan juu. Kun töpinäksi pannaan ja kukaan ei nuku, niin pianhan se nousee pikkulasten luku. Nyt on aika tipalla, kohta joka likalla kätkyessä pikkuinen on vot harasoo.

Kotiin täältä lähtisi kun saisi litterat, toiset eivät lähde vaikka ensin aikovat. Luulevat kai joutuvansa puutteeseen ja kuolevansa, siellä kun on miehetkin kortilla juu. Täällä kyllä notmat ja kaiket hyvät riittää, kun Olga-tyttö keittiössä pöperöt nyt keittää. Viime vuonna oli moskaa, känttyä ei ollut koskaan, nyt on meillä Kolitatkin vot harasoo.

Jos heila sulta lähtee täältä kauas korpehen, niin älä ole huolissasi, äänen kuulet sen. Vaihda hyvät puhelimet, illoin sinne kuhertelet, pusutkin kulkee pitkin lankoja juu. Sukat sekä päällyskengät hankkia voit kyllä, nehän ovat talven tullen lämpimät sun yllä. Kun mä olen suuri herra paikan hankin sullen kerran neljänneksi kanslistiksi vot harasoo.

Kyllä tätä laulua jo riittää kerraksi, loppu vaikka jätetään toiseksi illaksi. Vielä oisi laulamista, monestakin luikurista, jotka täällä tuhertavat pimeässä juu. Kaikilla on sentään vielä säilynyt maine, kun tarpeeksi vain osannut on olla varovainen. Jatkot hyvät toivotan sekä laulun lopetan. Kaikki tässä alueessa ovat vot harasoo.

Muistojen maa

Sinne, missä laineet Laatokalta lyövät rannan paateen vaahtoisasti, missä Jänisjoki vaarain alta, virtaa kiirein alas mereen asti, sinne herkät aatokset nyt halaa, luokse laaksoin, vuorten, kyläin johtaa. Virvatulten lailla muistot palaa, menneisyyden kuvat sielun kohtaa.

Rakas maa ’ Sä muistoin pyhä lehto, syöpynyt oot mieliin valamalla. Siellä esi-isäin lapsuuskehto, keinui savupirtin orren alla. Siellä uskoin, toivoin tehtiin työtä, pellot, tehtaat laajenivat hiljaa. Ahkeruuden kanssa onni myötä, antoi siunauksen kultaviljaa.

Sinne seudun ylle aatos lentää, Pötsönvaaran jylhän laelle kiitää. Sieltä näköalat eteen entää, katse kauas taivaanrantaan liitää. Häysky, Niinisyrjä pohjoisessa, niin kuin siskot Hämekosken kohtaa. Uinuu Lähteenselkä auteressa, Viisonsalon rinne, tumma hohtaa,

Tuolla Leppäkosken kuohut pauhaa, alas Läskelään käy virran vesi. Kumpikin ne Sammon lailla jauhaa, työn ja leivän antoi kansallesi. Haukkajärvi siintää siimeksessä, tuolla aukee Paussun pellot laajat. Vehkalahden vienon välkkyessä, mistä alkaa ulapat nuo aavat,

Näkymät nuo meille silmäin eteen, hohtaa usein elämämme tiellä. Niin kuin katsoissamme tyyneen veteen, oman varjokuvan näemme siellä. Huokaus käy siellä, täällä suusta, mieli oudon värähdyksen saapi. Kuin reväistyä oksaa, emäpuusta, elon virta hiljaa tuudittaapi.

Kohtalon tuon kovan kouran alla, kulkee täällä elon matkamiesi. Hajallaan on heimo maailmalla, lämmön antaa uusi kotiliesi. Häviää pois tuska, kaiho, kaipuu, ajan Hengetär luo kudelmiaan. Unhon mereen, tummaan, kaikki vaipuu, siirtyy hiljaa muistoin historiaan.

Veikko Pyykkö

Vierivi ajast aika, niinkuin vierivi virta, tiuhassa tahdissa helskää elämän kultainen pirta, Kudoksen kutoo se meihin, ihmeellisen ja niin kumman, muistoksi kevään ja kesän ja syksyn, hämärän tumman. Muistoja matkalla elämän saa joka ihmislapsi, niitä saa selailla sitten kun on vanha ja harmaahapsi.

14.10.1947 Veikko Pyykkö

Comments are closed.