www.pyykko.fi

Archive for the ‘Kansanrunot, Pyykköjen tarinat’ Category

Mikko Pyykkö

Mikko Pyykkö haavoittui

Kontiovaaran Lakiaholta oli kolme poikaa Mikko, Ville ja Yrjö savotassa 1938 syksyllä kolme kilometriä kotoa Suomuun päin. Matka palstalle tehtiin jalkaisin kävellen tai hiihtäen. Pojilla oli mukana haulikko siltä varalta että matkalla sattuisi teeriparvi istumaan koivun latvassa. Päivä oli tehty töitä ja iltahämärissä lähdettiin kävellen kotia kohti. Mikko asteli edellä, Ville perässä haulikko olalla. Polku oli hieman epätasainen ja niinpä Villen jalka tarttui puunjuureen ja hän kaatui mahalleen. Samalla selässä ollut haulikko lensi maahan ja laukesi. Panos osui edellä kulkeneen Mikon reiteen. Veljet yritti taluttaa Mikkoa eteenpäin, mutta se ei tuntunut onnistuvan.

Matkaa oli vielä kaksi ja puoli kilometriä. Yrjö lähti hakemaan hevosta kotoa. Hevosella vietiin potilas kotia, jossa todettiin että lääkäriin on päästävä, vamma on niin iso ja syvä. Lähin puhelin oli viidentoista kilometrin päässä Räpsyssä. Yrjö jatkoi matkaa hevosella puhelimen luo, josta voi tilata pirssin hakemaan Mikon sairaalaan. Matka kesti kolme tuntia, kun Yrjö palasi kotia. Hän sanoi pirssin tulevan tunnin kuluttua Erkkalaan, kuuden kilometrin päähän Lakiahosta. Mikko rekeen ja kohti Erkkalaa. Lähellä puolta yötä oli potilas sairaalassa. Tohtori Mäkinen tutki ja otti puuduttamatta haavasta löytyneet haulit ja housun palat. Lähde: ”Kylä nousee tuhkasta”. Toimittanut Hattuvaaran kylätoimikunta. Haastatellut ja jutun kirjoittanut Erkki Mustonen

Mikko Pyykkö vankina

Hattuvaaralaisia oli venäjällä vankina. Heitä edustakoon Mikko Pyykön tarina, Mikon itsensä kertomana. Maaliskuun 15 päivänä ‑43 lähdettiin partioreissulle Rukajärven suunnalla, Ontajärvelle. Siellä tapeltiin pari päivää ja osa porukasta kaatui tai haavoittui. Me terveet jatkoimme matkaa Kuutsjärveä pitkin. Hiihdettiin avojonossa, jos vihollinen avaa tulen, niin ei kaikki kuolla heti. Mentiin saarta kohti ja oltiin jo rannassa, kun alkoi tulitus. Venäläinen oli saanut viestin, että me ollaan tulossa. Osa porukastamme ehti maihin metsän suojaan, mutta meitä jäi vielä seitsemän miestä j äälle. Kolme haavoittui vaikeasti ja kaatuivat lumeen. Me neljä jäljellä olevaa yritimme ryömiä rantaa kohti. Ei ehditty. Tuli komento seis ja ylös. Riisuivat aseista, taskut tyhjäksi, käsineet pois. Komentaja alkoi huitoa käsillään ylös ja alas. Minä en ensin tajunna mitä se tahtoo. Sitten arvelin että maahan ylös se tahtoo. Niin alkoi liikesarja ja joka kerta kun nousin ylös, sojotti venäläisen pistin rintaani kiinni. Kymmeniä kertoja tekivät tämän liikkeen, ennen kuin lähtivät viemään kilometrin päässä rannalla olevaan korsuun kuulusteltavaksi.

Korsulle toivat ahkiolla myös ne kolme vaikeasti haavoittunutta suomalaista. Yksi heistä oli vielä tajuissaan, vaikka luoti oli mennyt silmien alapuolelta niin, että toinen silmä oli puhki ja toinen roikkui poskella viisi senttiä pitkässä kantimessa. Vähän ajan kuluttua se kaveri sekosi ja vaipui. Sitten alkoi kuulustelu. Kuulustelija oli Viipurissa syntynyt luutnantti, joka osasi suomea. Hän sanoi, että nyt kun ette valehtele ja kerrotte kaiken minkä tiijätte, niin teillä saattaa olla elinpäiviä. Laittoi pöydälle pistoolin, raplasi liipasinta ja sanoi että patruunoita hällä on riittävästi. Kyseli kaikkea, mistä olet kotoisin, mikä on sotilasarvo, kuka oli joukkueen johtaja ja kuka komppanian päällikkö? Hän jatkoi kysymyksiään ja tiedusteli mistä joukoista olet? Sanoin että Majewskista. Hän kirosi ja sanoi että olette pahasta porukasta, se on tehnyt paljon haittaa meille. Kuulustellessaan hän merkkasi kaikki sanat muistiin.

Sitten tuli ulkoa eräs sotilas iso posliinimuki kädessä. Mukissa oli vodkaa ja sitä tadottiin mulle juotavaksi. Minä kieltäydyin. En ota tippaakaan. Sanoin etten ole ikinä ottanut viinaa enkä ota nytkään. Minä haluan katsella selvin päin tämän kuulustelun loppuun. Ei maha olla elinpäiviä paljon jäljellä. Sitten luutnantti ryyppäsi itse siitä mukista ja sanoi: Sinä luulit että tämä on myrkkyä etkä uskalla ottaa, nyt näet ei se tapa. Minä sanoin, kun en ota niin en ota. Arveli varmaan, että kun saisi minut humalaan, niin kertoisin kaikki salat. Kuulustelu viimein loppui ja muistioksi tuli ihan iso lanketti täyteen kirjoituksia. Iltapäivällä komensivat meijät neljä tervettä miestä ulos ja lähtivät kuljettamaan kapeaa polkua pitkin, konepistoolimies edessä ja kaksi pistoolimiestä takana. Matkaa kertyi ehkä viisitoista kilometriä kun saavuimme lepokotiin. Siellä meijän piti levätä kaksi viikkoa ja sitten takaisin rintamalle uutena miehenä.

Kolme päivää kuulustelivat monta kertaa päivässä. Yöt nukuttiin puuriksillä ja keskellä yötäkin saattoivat vetäistä riksiltä alas ja pistoolimies komensi ulos. Mentiin korsulle kuulusteltavaksi, joka kerran oli sama lanketti edessä ja tarkasti seurasivat sana sanalta, että kerronko aina samalla tavalla. Siinä piti olla tarkkana, mitä oli puhunut edellisellä kerralla, ettei lipsaha muuta kertomaan. Sitä ois ollut lirissä. Kolmen vuorokauden kuluttua loppui kuulustelu ja sitten tuli sisälle mies jolla oli metrin mittaiset narunpätkät kädessä, sellaista sormenpaksuista narua. Narulla sitoivat kädet selän taakse tiukasti yhteen ja hatun laittoivat päähän takaperin, niin ettei nähnyt eteensä. Ulkona kuljettiin kapeaa polkua pitkin parisataa metriä, missä ootti kuorma-auto. Auton lavalle ois pitänyt nousta mutta mitenkä sitä kun käsillä ei saa mistään kiinni ja hattu silmillä ei näe mittään. Ne miehet otti persauksista kiinni ja heittivät lavalle. Sinne mentiin kolikolia. Autolla oli ajettu vettä koko talven ja sinne lavalle oli jäätynyt ainakin kaksikymmentä senttiä paksu kerros. Siinä istuttiin iltaan asti koko päivä, ennen kuin päästiin Sorokan asemalle.

Radan varressa päästettiin meidät ulos autosta, niin siviilit hyökkäsi meijän kimppuun. Syljeksivät silmille ja potkivat meitä. Silloin vartiomies pisti kovat piippuun ja huusi sille väkijoukolle. Meistä vaikutti siltä, että hän olisi ampunut jos porukka ei ois luovuttanut. Meijät siirrettiin junavaunuun. Vaunu oli tyhjennetty ensin venäläisistä. Meiltä päästettiin kädet vapaiksi naruista ja hattu laitettiin oikein päin päähän. Kädet oli aivan tunnottomat ja kesti kauan ennen kuin saatiin veri kiertämään. Jalat oli aivan märkinä ja kolotti kun koko päivä istuttiin, siinä jään päällä. Vartiomiehet vahtasi koko ajan. Sitten meidät vietiin junalla Sorokkaan. Siellä oltiin viikkoja tutkintovankina. Koko ajan kuulusteltiin yötä päivää. Suolta olivat nostaneet juurikoita ja meijän piti päivisin sahata justeerilla pätkiksi ja pilkkoa kirveellä polttopuiksi.

Ruokana oli leipäpalasia. Se heijän leipä oli kovaa kuin tiiliskivi, siitä oli leikattu palasia. Kostukkeeksi annettiin hapankaalilientä johon oli laitettu annosta kohti 2 grammaa kookosöljyä. Tällaista ruokaa annettiin kaksi kertaa päivässä. Päivät piti tehä töitä aamu seitsemästä ilta neljään joka arkipäivä. Pyhänä ei tehty töitä. Kuukausi oltiin Sorokassa ja sitten meijät komennettiin junaan härkävaunuun. Vaunussa oli pimeää, eikä tietty minne meitä viijään. Junamatka kesti melko kauan. Viimein saavuttiin vankileirille. Siellä leirillä käytiin heinätöissä ja tutustuttiin yhteen vanginvahtiin joka osasi puhua suomea. Kun upseeriloihen silmä vältti niin me kysyttiin tältä mieheltä, jotta missä myö ollaan. Hän sano jotta tästä on yli seitsemänsataa kilometriä Viipuriin ja paikan nimi on Sorbovitsin kaupunki, laitakaupunkia. Siellä oltiin töissä sitten koko loppuaika. Kesällä tehtiin heinätöitä. Viikatteet oli ainakin viisisenttiä leveät ja suorassa varressa jossa oli tapit kädensijoiksi. Viikatteen teroittamiseen ei ollut kovasinta. Oli kolmekymmentä senttiä pitkä tanakka päreen palanen ja siihen oli tervalla liimattu hiekkaa.

Heinätöihen loputtua ne kysy jotta, onko teistä kukkaa sahanna käsisahalla lautaa. Minä olin yksi joka oli suomessa poekasena sahanna lautaa ja niin pääsin sinne sahaamaan. Osa porukasta kuori puut ja sitten nokilangalla rimpsautettiin suora viiva ja sitä viivaa pitkin sahattiin. Tätä sahausta tehtiin vuonpäivät. Joka kuukausi piettiin kuulusteluja sitä sammaa paperia tutkivat jotta muuttuuko puhheet. Ruoka oli kokoajan leipää ja hapankaalilientä. Sittä kun tuli rauha niin kysyvät, onko teissä kettää joka ossoo tehä pärekattoo. Minä tuas ilmottaavun heti ja piäsin porukkaan. Palkkioksi luvattiin parempaa ruokaa ja oikea sauna. Se tuntu ihan uskomattomalta. Koko leirin ajan oli kerran viikossa mahollisuus käyvä pesulla saunassa, joka oli parakissa. Nurkassa oli pikkunen kamina joka sen verran anto lämpöö jotta tarkeni pesseytyä, mutta lämmittelemään ei pystynyt. Siellä sai kaksi litraa lämmintä vettä ja kylmää vettä rajattomasti ja sokeripalan kokoinen saippua. Kukapa sitä kylmällä veellä tarkeni peseytyä, niin siinä oppi käyttämään pesuvettä taloudellisesti, jos mieli pestä koko ropan.

Pärekaton tiennissä oli päreet ja naulat valmiina ja komennettiin jotta eikun katolle vaan. Seihtemeltä alotettiin työpäivä, välillä käytiin syömässä ja puoli neljältä piästiin saunaan. Sen jälkeen syömään. Illat suatiin olla vappaasti leirialueella. Rauhan tultua majuri piti puhuttelun ja sano että kolmen kuukauden sisällä tehdään vankien vaihto. Suomalaiset viedään Suomeen ja venäläiset tuodaan Venäjälle. Tämä toteutuikin. Tuhatkahdeksansataa suomalaista vankia ootteli kotiin pääsyä. Osa vangeista oli kuollut leirin aikana. Joka päivä kuoli 1-3 vankia. Venäläiset laitto ne yhteishautaan. Oli syvä monttu ja sinne vain entisten päälle uusi vainaa. Viidensadan miehen ryhmissä päästiin lähtemään Suomeen. Minä olin toisessa ryhmässä. Ilmoittivat jotta suapi sinne jäähä asumaankin, ei ole pakko lähteä. Kapteeni sano että käsi ylös kuka haluaa jäädä venäjälle. Ei noussut kättä. Jokaisella oli haave että kun nyt eläisi niin kauan että pääsis Suomeen ja näkis omaisiaan.

Vihdoin Vainikkalassa sitten astuttiin junaan. Junassa lotat toivat vaunuun semmoisen puoltoistametriä korkean vanikka paketin. Kun he rupes sitä aukaisemaan, niin silmänräpäyksessä oli paketti tyhjä. Jokainen hamusi niin paljon kun kerkisi. Lotat ihmetteli, jotta kyllä on pojilla kova nälkä. Junalla meijät tuotiin Hankoon, kaheksi viikkoo karantteeniin. Hangossa olivat antaneet sitten hernekeittoa niin paljon kun jaksoi syödä. Muutamat söi kolome pakillista ja kuolivat. Meijän porukasta ei sairastunut kukaan. Antoivat vähitelle annoksittain voimakkaampaa ruokaa kolmena ensimmäisenä päivänä. Meillä oli lääkärin tarkastukset ja siellä kuntoututtiin. Hankoon tultua olis pitänyt huoltomiesten ilmoittaa joka seurakuntaan mistä kukin on, että mies tulossa kottiin. Minusta ei ollut tehnyt kukaan ilmoitusta ja niin minut oli merkitty kuolleeksi ja Lieksan sankarihaudalla oli minun hautakivi jossa oli syntymäajat, nimet ja kuolinpäivä.

Suomeen tultua seuraavana kesänä löysin itse sen muistomerkin. Pyysin viemään kiven pois ja niin se vietiin. Hangosta päästiin pois kahden viikon kuluttua. Isä oli mennyt jo hevosella Lieksaan minua vastaan kun Hangosta ilmoitin kirjeellä jotta sillon tulen. Isä oli Lieksassa mennyt tätini luokse yöksi ja iltasella kuunnelleet radiosta uutisia ja siellä oli luettu kaikkien vankien nimet jotka tänään kotiutuvat. Viisisataa nimeä, ja minun nimi ollut viimeisenä. Täti oli hypännyt ilosta korkealle että tuleehan se Mikko terveenä kotia. Isä oli asemalla vastassa ja vei minut kotia Lakiaholle. Erkki Mustosen kirjoittama kertomus Hattuvaaran kylätoimikunnan toimittamasta kirjasta: ”Kylä nousee tuhkasta”

Olavi Pyykkö

Muistelmia nuoruusajoilta Pielisjärven Uudessakylässä 1940 – 1950 luvuilta

Minä olen Olavi Pyykkö, s. 1935 ja minun syntymäpaikkani on Talviaisvaarassa joka on isoisoisäni (Juho Pyykkö s. 1812) perustama maatila Viekijärven Uudellakylällä. Ja sieltä sitten minun isä oli tämän nuoren perheensä kanssa lähtenyt pois ja tullut tänne Viekijärven kirkonkylään ja sen jälkeen muuttivat Savolanvaaraan jossa hän rakensi pienen mökin meille ja purki jostakin Koukokosken Marjovaaran tien varrelta sen mökin ja sitten kasasi sen Uudenkylän tien varteen jossa oli kauppa siihen aikaan.

Sen jälkeen hän osti Porttilan tilan 8 km päästä Savolanvaarasta Uudenkylän maisemista ja muutimme sinne 1939 kesällä. Jonka jälkeen syksyllä, kun alkoi Talvisota. Minä olin 4 v. vanha.ja siellä kun kävimme Savolanvaarassa kaupassa, minä aloin tinkimään äidiltä kun vanhempi veli lähti kauppaan, joka oli 5 v. minua vanhempi että päästä mukaan sinne kauppareissulle ja pääsin kuin pääsinkin. Äiti teki meille matkaeväiksi leipäpalasia ja muistini mukaan söimme ne eväät menomatkalla ja sitten kun siellä oli se meidän vanha mökki siellä kaupan vieressä, niin isän äiti eli mummomme oli muuttanut siihen Talviaisvaarasta asumaan ja me käytiin mummon luona lähtiessään ja hän laittoi meille ruuat ja niin siitä kauppareissusta selvittiin.

Palatessamme kaupasta n. 4 km ennen Porttilaa, isä tuli vastaan ja halasi meitä ja sanoi Herran haltuun rakkaat lapset, minä menen nyt sotaan. Liikekannallepano oli julistettu. Tämä oli niin kova määräys, että kaikki ne miehet jotka oli pitkien matkojen vuoksi asioillansa, heidät käännytettiin siitä paikasta takaisin. Sen paikan muistan vieläkin missä isä meidät hyvästeli. Sota alkoi siitä. Evakkoon lähtö alkoi välittömästi, kodit jätettiin tyhjiksi kylmilleen.

Jatkosodan aikana asuimme Porttilassa, joka mökissä oli verhot ikkunoissa, ettei pimeinä aikoina pienen öljytuikun valo paljastaisi taloa asutuksi. Pelkäsimme lentokoneitten jyrinää yö aikana. Tämä oli meidän, äidin ja sisarusten lapsuusaikaa. Meille sota oli kovaa puutteessa elämistä, ruokaa ei ollut. Meille kerrottiin että Ruotsiin haluttaisiin meidät viedä. Äiti kysyi kuitenkin että haluatteko lapset lähteä? Siellä on ruokaa ja me sanottiin äidille että ei, myö kuolemme ennemmin nälkään sinun kanssa äiti.

1941 talvesta jolloin talvisota oli jo täydessä käynnissä (olin täyttänyt kesällä 1940 5v) s talvi 1941. Asuimme Porttivaarassa, oli kylmää ja pimeää. Porttivaaran talo oli tuolloin savupirtti. Savupiippua ei ollut joten lämmittäessä savut tuli uuninsuusta sisälle. Seinässä ylhäällä lähellä laipiota, oli n. 25 cm luukku josta savut meni ulos kun ehti, samoin kuin savusaunasta ikään. Kun isä oli sodassa, äiti hakkasi talvella metsästä jäisiä koivuja polttopuiksi ja niillä lämmitti ison ahokivistä kyhätyn uunin.

Uunissa oli sentään sen verran tasaista arinaa että pystyi paistamaan leipää jos vain milloin sai jauhoja taikinatarpeiksi. Kaikki sotavuodet meillä oli kotona pula jauhoista joten kun kerran kuussa äiti sai taikinan verran jauhoja ja kun meitä oli 7 henkeä (nuorin oli tosin pieni 1940 syntynyt). Tehtyään leivät äiti paloitteli jokaisen leivän kuukausien päivien lukumäärän perusteella jakaen, jokaiselle jäi siis 1 pala leipää päivää kohden. Lihaa ei saanut kuin sattumalta mutta en muista enkä myöskään tiedä mistä sai jos sai.

Sodan loppuvuosilta muistan äidin kauppareissulta palattuaan (oli myös talvi) kun hänellä oli repussa tavallista runsaammin tavaraa! Kaikki olimme iloisia ja kyselimme että kuinka se oli mahdollista? Äiti kertoi että hän sai kauppiaan kanssa sopimuksen, että menee kesällä heinätöihin. Kauppiaalla oli siihen aikaan myös karjatila Viekissä joten työvoima oli tarpeen.

Viekiin on Porttivaarasta 10 km. Jalkaisin kuljettava koska ei ollut pyörää eikä pyörätietä muuta kuin 3 km. Viekin puolipäästä. Kesällä heinäaikana tuli maksun aika. Me lapset pärjäsimme päivät hyvin porttivaarassa, söimme mustikoita ym. muuta marjaa mitä heinäkuussa jo on kypsynyt. Lähtiessään kauppaan ym. asioilleen äiti neuvoi meitä, jos tulee tuntemattomia sotilaita tai muita miehiä joita emme tunne (kesäaikana) menkää ulos ”muina miehinään” ja metsään piiloon jokainen eripaikkaan. Hän perusteli näitä neuvojaan sanoen., Että kun hän palaa kotiin, jos koti on tyhjillään. Alkaa huudella toivoen, että edes yksi meistä olisi elossa.

Sodan aikana meillä käytiin kotona kiertokoulua, opettaja oli Katri Oinonen Pielisjärven Hattuvaarasta. Sellainen pieni silmävammainen nainen, toinen silmä hänellä oli kunnossa. Hän oli uskovainen ihminen ja hän piti joka ilta ja aamu hartaushetken. Se oli hyvin lämminhenkinen tilaisuus, hän osasi asettaa rukouksen sanat oikeaan järjestykseen. Levollisena jokainen kävi iltaisin nukkumaan ja aamuisin jokainen lähti rauhassa ja huojentuneena päivän askareilleen. Myöhemmällä iällä nuo sota-ajan muistot ovat selkiytyneet itsellenikin. Ei niitä lapsuusvuosina kukaan meistä olisi osannut eikä käsittänyt sanoiksi ja lauseiksi pukea. Puutteesta ja kaikesta sodanajasta selvisimme kuitenkin jotenkin. Isän palattua sodasta 1944, alkoi ilmestyä vähin erin metsätöitä. Kesäisin olimme isän apuna kuorimassa pöllejä, minä olin 9 v. sisko 11 ja vanhin veli 15 vuotias, näin meni kesät ja osittain talvet. Sota ja sen jälkeinen puute kaikesta kävi varmasti miesten hermoille. Siitä sai varmaan kokea kovia useammat perheet.

Muistan kun juuri sodan jälkeen vielä pelkäsin sotaa. Kerran kun äiti oli laittanut perunamaitoa joka on kyllä hyvää ruokaa, mutta pelko oli vain minussa enkä voinut syödä. Silloin isä hermostui, juoksin ulos ja isä perästä. Pääsin n.20 m. kun isä tavoitti minut. Hän oli tempaissut rapunpielestä koiranriimun (rautakettinkiä), sillä isä veteli pitkin poikin persuksia. Kun isä oli retuuttanut minut takaisin pöydän ääreen, sitten minä itkin ja nielin ja nielin ja itkin. Kettingin jäljet olivat kauan pakaroissani tummina juovina. Tämän tapauksen jälkeen ei meillä isän kanssa ollut vakavia erimielisyyksiä. Aikuistuttuani olimme isän kanssa ylimmät ystävykset. Hän alkoi rauhoittua sodan kokemuksistaan, saimme huomata kuinka hän välitti äidistä ja meistä jälkikasvusta yhä enenevissä määrin ja opasti meitä kaikessa.

Kiertokoulu kesti yleensä 3 viikkoa kylässä ja sen jälkeen Katri Oinonen haettiin toiseen kylään. Koulussa meillä oli tietenkin myös välitunti ja se oli suurta voimainkoitosta naapurin poikien kanssa. Jos lumi oli kuivaa, ei voinut olla lumisotaa tms. Niin suurimmat pojat kiipesivät katolle ja heittivät lumilapiolla lunta pienempien penskojen niskaan, lumipaakut oli varmaan lähes kymmenkiloisia joten siinäkin on tuuria ollut ettei kenenkään niskat nyrjähtänyt tai osunut kohdalle…

Ollessani 14 v. kerran talvella isällä ja äidillä tuli asiaa Lieksaan jonne pääsi junalla Mätäsvaaran kautta. Aamulla meni ja illalla tulo jo pimeässä illassa. Kotona oli aloitettu ns. liistereen teko joka oli alkuvaiheessa. Isä määräsi että tee tuo reki valmiiksi päivän aikana. Sanoin että en minä tee, se ei onnistu, mutta isän ainut ehto oli että reki on oltava valmis raudoitettavaksi kun he tulevat kotiin. Heidän lähdettyään ja päivän valjettua, homma alkoi kiinnostaa minua ja yritin parhaani. Sisko Kerttu seurasi innolla ja auttoi pajujen taivuttelussa ja kehui välillä että tästähän tulee kunnon reki.

Kun sitten ilta tuli ja vanhemmat kotiin niin sen muistan kun äiti kääntyi hieman ja hymyili salaa, sekä ihaili näkemäänsä ja huomasin isän tyytyväisen ilmeen. Kyllä hän myös sanoi että osasithan sinä tehdä sen. Olihan isä opettanut meille kelkan ja suksien tekoa, sekä tuiki tarkkaan neuvonut miten tehdään kenkälesti ja piirtänyt ja leikannut kuinka tehdään lestiin hösti ja miten sahataan lestistä irti, myöhemmin 17-18 vuoden ikäisenä sain tehdä ensimmäiset länget ja ne ennen talvisavotan alkua hevoselle sopiviksi.

Nuoruusvuosien 13 – 15 väliin (1948 -1950) väliin meillä uudenkylän pojilla oli jännittäviä seikkailuluontoisia asioita. Omatekoisen tussarin takia eräs kaverimme menetti henkensä 15 v. Tapaus oli hyvin raskas asia ja meistä tuli varovaisia tussarien kanssa. Mutta vielä vanhimman veljeni kanssa teimme yhden 2 piippuisen tussarin kahdesta kiväärin hylsystä, jotka laitoimme vinkkeliin sahattuun kelopuun palaan rinnakkain rautalangalla kiinni, tulitikku sytyttimeksi ja vetäisy rasialla sai ruudilla täytetyt hylsyt räjähtämään. Räjähdys oli niin voimakas että veljeltä lensi hattu kauas kuusikkoon, itse hän lensi myös nurin ja tussari hävisi sen tien kokonaan, hylsyt kuin piipun alusta n. 3 cm pala perä osaa jäi käteen sekä savustunut käsi ranteeseen saakka, siihen jäi meilläkin tussari harrastus.

Osmon tussari ja sen seuraukset: Osmo teki tussarin kiväärin hylsystä, täytti piipun puoliksi ruudilla ja kallisti aseen vaaka asentoon. Tasasi piipussa olevan ruudin siten että ilma-aukko jäi koko piipun pituudelle. Eräänä helteisenä kevätpäivänä menimme kuivalle kankaalle jossa oli naavaisia kuusia ja juuri erään naavaisen kuusen juurella, tussarin piipun osoittaessa kuusta kohti, Osmo vetäisi tikkuaskin ”passilla” tulitikut tuleen. Seurasi n. 2 – 3 metriä pitkä liekki ja samassa kuusi oli tulessa naavojen ansiosta latvaan asti, kävi vain humaus ja palo oli ohi. Sen seurauksena opetus ettei kannata mennä kuivalle kankaalle edes tussaria ampumista.

1949 sain kuitenkin käydä yhden talven uudenvuoden pyhien jälkeen kansakoulua 14. v ikäisenä, koulu meni vauhdilla sillä kävin tuon vajaan puolen vuoden aikana 4 luokkaa. Sen jälkeen ei ole ollut aikaa istua koulun penkillä. Halut olivat kyllä kovat, mutta täytettyäni 15 v. 1950 kesällä isä sanoi että nyt lähdetään metsätöihin ja siinä meni minun kouluhalut sekä lukuhalut vuosikymmeniksi, jäljelle jäi vain työhalut ja hyvä näinkin.

Joskus 1952 – 53 satuin kyllä kyläreissulla harvinaislaatuiseen sian teurastus tilaisuuteen. Tämä tapahtui Saarvavaarassa. Lunta oli n. 30 cm. Isännällä oli sankko täynnä pontikkaa ja kyläilemään oli tullut isännän siskon mies ja kaksi muuta tuttua. Kun isäntä tarjoili vesikauhalla kierroksen pari pontikkaa, sanoi emäntä. että laittaisin vieraille ruuan vaan kun ei oo lihoo. Siitä paikasta hyvässä humalan vireessä isäntä ja vieraat päättivät lähteä teurastamaan sikaa.

Niinpä kirveet ja puukot esille teurastuslava valmiiksi, emäntä laittoi veden lämpiämään 200 l pataan. Leka oli suurin työkalu millä sika aiottiin teloa hengiltä. Nyt meni kuitenkin lähes tunti ennen kuin vesi oli kuumaa, joten isäntä ja vieraat kävivät välillä paukulla. Kun sitten sika raahattiin ulos ja ensimmäinen isku kirveellä raapaisi sian korvallista, se karkasi pitelijän käsistä. Neljä humalan tahmeaa ukkoa yritti iskeä sikaa, osuen milloin selkään ja kylkeen. Joku vieraista keksi ettei se kirveellä kuole ja halusi kokeilla lekalla. Mutta ohi meni sekin yritys. Emäntä hääri lähettyvillä sangon ja kauhan kanssa, että saisi verta jotta pääsisi paistamaan verilettuja.

Minä laskin sivusta että sika oli saanut jo kuusi iskua ja mustelmat näkyi selvästi. Sanoin emännälle kun kirves oli joutilaana lumella että minä autan. Otin kirveen sain sikaa korvasta tukevasti kiinni, kopautus otsaan ja toinen varmuuden vuoksi. Laskimme emännän kanssa veret. Nostimme sian lavan päälle ja jätin ukkoporukan tekemään lopun siitä hommasta. Olin kotona isän mukana jo viisitoista vuotiaasta lähtien teurastamassa joten osasin kyllä homman. Osaan sen vieläkin, nyt kun eletään vuotta 2005. Noista tapahtumista on kulunut yli puolivuosisataa, mutta ne ovat yhä kirkkaasti muistissa.

Vuoden 1948 tapahtumista tärkeimmiksi on jäänyt isä mukana metsätöissä käynti, innostuimme veli Heinon kanssa kuorimaan pöllejä niin paljon kun vain isä ehti hakata, kaataa ja katkoa pokasahalla. Vahvempana ja 5 v. vanhempana Heino teki valtauksia kun minä olin keskeneräisen pöllin kimpussa ja isä oli saanut kuusen nurin, Heino veti tyvestä kuorta irti ja huusi että tästä tulee hänen pölli tai kaksi niin pitkälle kuin ehti kuorta rungosta nylkeä. Meillä oli kappale maksu, isä määräsi hinnan, mikä oli 1 tai 2 penniä pölliltä. Kun tilipäivä koitti minä sain 300 mk.

Äidillä oli tilipäivänä iso pullataikina, hänen tekemät pullapitkot olivat vähintään 50 cm. pitkiä ja 15 – 18 cm levyisiä. Kun minulla oli nyt rahaa, päätin ostaa äidiltä yhden pitkon, kun huomasin että se ärsytti Heinoa, ostin kiusallani. Kun kauppa oli tehty ja hälinä loppui ja porukka hajaantui, sanoin äidilleni että vie pitko komeroon toisten pitkojen joukkoon. Rahat äiti olisi antanut takaisin, mutta ymmärsin jo silloin että äiti ja isä tietävät käyttää ne paremmin.

1949, kun olin täyttänyt 13 v. (1935.28.7). Pääsin siis tammikuun alusta kansakouluun eka luokalle. Kouluun oli matkaa 13 km. ja se sijaitsi Issaanvaaran talossa Uudenkylän luoteispäässä. Talon omistivat Kainulaiset, Nestori ja Leo sekä heidän äitinsä vanha emäntä. Iso tupa oli oppilaita täysi n. 20 – 25. Ikäjakauman takia käytiin yhtä aikaa useampaa luokkaa. Minä kävin talven aikana neljän luokan oppimäärän, serkkuni Teuvo kävi kuuden luokan ja kaikki 1933 syntyneet samoin. Kun kesä tuli ja saatiin todistukset, minun todistuksessa luki että siirretään 5. luokalle.

Koulumatkan ollessa 13 km. Pääsin koulukortteeriin Talviaisvaaraan Otto sedän perheeseen, johon kuului vaimo Eeva ja Pojat: Timo Einari, Toivo Armas ja Teuvo Ilmari. Molemmat nimet siksi ettei sekaannu muihin. Talviaisvaarasta oli 3 km. hiihtomatka kouluun. Meitä oli koulumatkalla Teuvo, minä, Ilmari, Lahja ja Valma. 3 viimeistä asui Talviaisvaaran pääpaikalla vajaa 100m. päässä Otto sedän talosta.

Lähdimme kouluun aina yhtenä letkana hiihtäen, n. 1 km. Talviaisvaarasta on Mustakangas niminen talo. Talon pojat Allan oli metsätyönjohtaja, Otto ja Martti isännöi vanhan äitinsä kanssa taloa ja he olivat Meriläisiä. Heillä oli koulukortteeria n. 5 km. päästä Lappalaisen veljeksiä, neljä poikaa. Kun pojissa ilmeni täitä paljon, lämmitti Otto ja Martti Meriläinen savusaunan, vei pojat saunaan. Saunanpäälle he olivat ottaneet poikien villapaidat, villahousut, pipot ja sukat. Kastaneet ne läpimäräksi valopetrooliin ja heittäneet kaikki tamineet saunan kiukaan päälle että täit lähtee ja kyllä ne lähtivät. Mutta kun aamulla mentiin kouluun, kysyi opettaja (Heikki Lipponen, ankara mies), että mistä tuo haju tulee? Kiertäen tuvassa jokaisen oppilaan päätyen Lappalaisten pulpettien kohdalle, nosti hän vanhinta veljeä puseronkauluksesta pystyyn ja totesi että mitä oli tapahtunut? Pojat kertoivat ja opettaja rauhoittui keskittymään koulutehtäviin. Mutta veljesten villapaidat tuoksuivat monta päivää valopetrolille ja olivat nokilaikukkaita.

Keväällä hankien aikaan 1949 kerättiin käpyjä ja minäkin sain siitä rahaa, olihan minulla kaksi n. 50 kg säkillistä käpyjä, rahat säilytin kevättä ja kesää varten. Ei sitä ollut montaa markkaa, mutta oma hankkimaa. Kun tuli toukokuun loppupuoli tiet oli jo sulat, joitakin lumipälviä oli metsissä. Koulussa oli myös Lähdeaho nimisestä talosta minun ikäinen poika, talon omisti Pekka Schroderus. Veli oli kouluajan minun hyvä koulukaveri niinpä kun hänellä oli polkupyörä, hän pyysi toukokuun lopulla eräänä koulupäivänä että käydään illalla Viekissä. Minulla ei ollut pyörää, enkä osannut ajaakaan, kun Talviaisvaarasta pyörätien päähän oli lähes 4 km. Sovimme että tulen jos pääsen sovittuun aikaan Otto sedän kärrivajalle. Velillä oli kotoa vajalle n. 4 – 5 km. Tämän matkan voi ajaa pyörällä. Sain Eeva tädiltä luvan jotta sain lähteä Viekin reissulle. Veli polki hikipäässä ja minä istuin tangolla ja välillä tarakalla.´

Niin sitä päästiin Viekin kaupalle, se oli Jaakko Pajulan perustama kyläkauppa. Ostimme Velin kanssa kaikilla käpy ansioilla Tanskan kuninkaan rintapastilleja, ne olivat tosi hyviä, sekä lisäksi vähän kotimaisia porkkanakarkkeja. Sitten takaisin, matkaa kertyi Viekiin Talviaisvaarasta n. 15 km. Kun pääsin takaisin Talviaiseen, ei minulla ollut enää karkkeja eikä rahaa, olipahan kiva reissu.

Koulun loputtua kesä meni kotona ja syksyllä tuli Ahmovaaraan Niilo Nevalaisen taloon toinen kansakoulu n. 6 km. Porttivaarasta. Minulla oli kova hinku mennä kouluun koska se oli lähelläkin. Mutta isä vei minut 1949 – 1950 vuodenvaihteen jälkeen yli 30 km. Valamanvaaraan metsätöihin. Kansakoulu jäi siis n. 5 kk jaksoon jonka ajan sisällä suoritin nuo 4 luokkaa. Talvi 1950 oli kova pakkanen n. 40 astetta, koko tammikuun ajan, siinä oli kestämistä kun Valamavaaran talosta oli palstalle jossa hakkasimme n. 2 km. Sen jälkeen tein yhtä jaksoisesti metsätöitä n. 7 vuotta pokasahalla. Tuohon aikaan metsäyhtiöillä oli tosin alkukeväästä hakkuu seisokki 1 kk. Puutavaraa ei saanut hakata homehtumisvaaran takia.

1950 syksyllä aloitin rippikoulun 2 viikkoa ja keväällä 1951, 2 viikkoa. Rippikoulun jälkeen tehtiin normaalit kesätyöt, painettiin reenjalaksia. Etsittiin luokki tarpeiksi oksattomia tuomipuita metsäpurojen varsilta, sekä länkipuuksi sopivia koivun mutkia ja juuri osia. Jos onnistui löytämään sopivan juurimutkan, siitä sai lujemmat länget. Rippikoulun käytyäni alkoi Viekissä, Ruosmassa ja Varpasen seurantalolla tanssit samana kesänä, mutta talvisin ei ollut muita huvituksia kuin 1 tai 2 kertaa elokuvat Viekin seurantalolla. Koska metsätyö oli raskasta, ei enää edes viikonloppuisin kaivannut lähteä mihinkään, toisaalta meillä oli myös välinehuolto. Paikattiin itse rikkinäiset vaatteet, teroitettiin työkalut jne. (ommeltiin rukkaset).

1952 rakensimme isän kanssa saunan metsäkämpälle ns. Muntsurinlaaksoon. Savotan hakkuualue oli sen ajan tietojen mukaan 400 ha. En tiedä pitääkö paikkansa, mutta kämpän miesvahvuus oli 62 miestä, josta hevosmiehiä oli yli 10. Rakensimme isän kanssa kotikylälle saunoja hirrestä, pari ehkä 3 saunaa. Olin hyvin mielelläni näillä rakennustyömailla mukana.

Tuon savotan alkamissyksynä olimme veli Heinon kanssa siellä kämpällä ajatuksena viettää siellä koko talvi 1952, koska kotiin oli matkaa 6-7 km, joka on liian pitkä matka hevoselle ja miehille työpäivän jälkeen. Syksyn tukinajot oli jo alkaneet, oli joulukuun alkupuolta ja pakkasta -30 C. Kun eräänä yönä Heino herätti minut ja sanoi että lähdetään kuselle, sen hän kuiskasi korvaani. Sanoin että ei kuseta, lähde nyt vaan, hänellä on asiaakin. Niin mentiin pakkasyöhön, heti ulospäästyä Heino sanoi että meille vielä tuntematon jätkä pyysi tuntia aiemmin että rupea kaveriksi niin tapetaan kaikki nämä miehet, saat 20 mk / kpl! Siinä meni myös minun yöunet ja siihen loppui minun kortteeri sillä kämpällä. Hiihtelin kotiin talvisin koko savotan kestoajan 1954 kevääseen. Heino sen sijaan oli koko talven hevosen kanssa ko. kämpällä, kuin myös seuraavan talven. Sodan käyneiden miesten keskuudessa ei kuullut juuri huumoria.

Meillä oli työnjohtajana eräs Mikko Heikkinen joka kiertäessään palstoilla huusi että: huomenta perkele tai päivää perkele. Kerran iltapäivällä, syyspuolella kun teimme pöllejä ns. puolipuhtaaksi, hän tuli palstallemme ja kertoi että naapuripalstan mies lymysi mättäältä mättäälle nelinkontin ja kun hän huusi sille päivää perkele! Mies sanoi että: älä huuvva, no mitä sinä konttaat? Ettei tuo pukki nää, kun hän menee kämpille ja osoitti Heikkiselle vuolupukkia, minkä päällä pöllit kuorittiin vuoluraudalla.

Myös 1947 – 48 vuosiin mahtuu mielenkiintoisia asioita. Silloin kun olin 12 v. alkoi kotikylällä savotta oikein todenteolla. Tehtiin koivurankaa 2.2m ja 4.4 m pituisia. Naapuri talot oli miehitetty täyteen metsätyömiehiä. Meillä pojilla oli kova uteliaisuus seurata savottamiesten puuhia aina tilanteen mukaan talvisin ja keväät uittosavotan alkaessa oli tosi kiireistä aikaa. Olin 12 v. juoksupoikana, se tarkoitti että keräsin (uittopäällikön käskystä) kylältä kananmunia, leipää, perunoita sekä isän takomia uittokeksejä, teroitettuja kirveitä ja mitä vaan ko. työmaalla tarvittiin. Tuntipalkka oli 20 p / h.

Jonkun ehkä viikon kuluttua, uittopomo otti minut uittoon, mutta edellytti että piti olla holhooja, joku joka otti vastuun. Jos putoan jokeen, että olen silmänpidon alla. Kesän tultua ja uiton mentyä laitoimme kotona juurikasvit maahan ja minä halusin laittaa kasvamaan kessua, kessu kasvoi hyvin. Kuivasin kessun lehdet, sekä rungot myös ja syyskesällä hakkasin ne puupotissa valmiiksi, kun oli tullut tietoon että taas tulee jätkiä kulkemaan meidän mökin kautta savotoille ja tupakasta oli pulaa. Myin kasvattamani kessut ihan tarkkaan muutaman päivän aikana. 17 v. ikäisenä aloin pärjätä metsätöissä omatoimisesti 1952, ammattimetsurina, oli ollut usean vuoden ajan ja 1959 olin Ruunaan Polvijärven kämpällä jonka ympäristössä oli metsätyön kaikki muodot. Kevään aikana tehtiin pöllejä, halkoja, saimme vieretysurakoita. Saimme tehdä työt valintamme mukaan, kun vain kaikki sopi aikatauluun savotanhengessä.

Porttilassa, kaikki ne nuoruusvuodet olivat kuitenkin enimmäkseen puutteessa elämistä, sillä metsätöissä ja pienen peltotilkun ja muutaman lehmän turvin ei kertynyt suuria rahavaroja, joka päiväinen ruoka sekä työvälineet ja varusteet vei palkat sitä mukaa kun kukin hankki. Metsätyö on raskasta ja kuluttavaa, työkalujen kuin vaatteidenkin suhteen. Ja ruokaa tarvittiin 13 henkisen perheen tarpeisiin huomattavan suuria määriä. Esim. 26 kpl 2 kg ruisleipää riitti muutamaksi päiväksi, 40 kg vehnäjauhosäkistä sai vain 2 pullataikinaa. 50 kg ruisjauhosäkki meni myös viikossa jne. Talveksi kerättiin 200 l puolukkaa ja mustikkaa 120 l keitettynä.

Nämä rivit ja asiat ovat tapahtuneita tosi asioita, lopetan tällä kertaa tähän. Toivotan kaikkea hyvää ja mielenkiintoista jatkoa Pyykköjen tulevalle sukuseuralle, sekä tuleville sukupolville. Parhain terveisin: Olavi Pyykkö, KOTKA

Elsan tarina

Olen Elsa Esteri Turunen os. Pyykkö, syntynyt 1917 Lieksan Saarivaarassa., jossa asustan edelleen. mieheni (Otto Turunen) vanhemmilta jo ennen sotia ostamassa paikassa. Saarivaaran kylä on 12 km päässä Lieksan keskustasta. Vielä 50- luvulla oli täällä ”savuja ” liki 50, kun nyt vakinaisia asukkaita on enää viidessä talossa. Lapsuuskotiini on matkaa vain puolitoista kilometriä. Lapsuuteni vietin Pyykköjen suurperheessä, johon kuuluivat isovanhempani Antti Juho Pyykkö ja Maria Pyykkö os. Ikonen ( olivat muuttaneet perheensä kanssa joskus 1800- luvun lopulla Ylivieki 17: sta ensin Keträvaaralle ja sen jälkeen Saarivaaraan ). Lisäksi perheeseeni kuuluivat vanhempani Antti Pyykkö ja Anna Stiina Pyykkö os. Kiiskinen ja heidän lapsensa: Eino Juho, Maria, Antti, Aino, Otto ( k. 3 v.), Mandi ( k. 10 kk ), Hilja, Elsa ja Veikko. Toisessa päässä taloa asui setäni Matti Pyykkö vaimonsa AnnaRiitta Pyykön os. Tolvasen lastensa kanssa. Lapset: Matti ( k. n. 2 vk.), Otto ( k. ½ v. ), Lydia, Emma, Matti Nikolai, Heikki ja Sanni.

Aikuistuttuaan lapsista: Maria, Antti, Elsa, Veikko, Lydia, Emma ja Matti Nikolai perustivat perheensä Saarivaaraan. Antti- veljeni jäi avioiduttuaan asumaan Pyykkölään. Lisäksi isovanhemmillani oli kasvattilapsena Anna Frästen, joka oli Leena- tätini tyttö ja jäänyt orvoksi. Ollessani lapsi lentävä keuhkotauti riehui Suomessa. Pyykkölästäkin tuoni korjasi satoaan runsaalla kädellä. Siskoni Aino kuoli 15 vuotiaana v. 1923, veljeni Eino Juho 23- vuotiaana v. 1924 ja veljeni Antti 26 v. ja vaimonsa Lydia 31 vuotiaana v. 1931. Heiltä jäi kaksi pientä lasta Valde ja Valma, joista äitini piti huolta. Mummoni Maria kuoli myös v. 1931 ja ukkini Antti Juho v.1933. Samana vuonna kuoli myös isäni Antti. Kuoleminen ja kuolleet tulivat pikkutytöllekin niin tutuksi, ettei sitä mitenkään kammoksunut. Sitä mentiin vaan eteenpäin kaikesta huolimatta. Muistan, kun Aino ja Eino Juho sairastivat, äiti nukkui lattialla heidän luonaan valmiina auttamaan, jos sairaat mitä tarvitsivat. Kun sairaus lopulta vei voiton, näin kun äiti pesi Eino Juhon tuvan lattialla ja sitten vainaja vietiin aittaan ja peitettiin lakanalla.

Naapureilla oli tapana tulla katsomaan vainajaa. Juhoakin tultiin katsomaan. Minä, joka olin vajaan seitsemän vuoden vanha menin reippaasti vieraita vastaan, vein heidät aittaan ja leväytin nopealla liikkeellä lakanaan pois Juho vainajan kasvoilta. Naapurit ihmettelivät, että ei tyttö pelkää! Kun Antti- veli oli sairaana ja tulin kylästä kotiin, sanoin Antille, että siellä kyselivät: ”Joko se Antti kuoli?” Antti suutahti ja sanoi: ”Minun kuolemaani ne odottavat, että pääsisivät syömään ja juomaan.” Hautajaiset olivatkin aina suurelliset. Eläin (joskus lehmäkin) teurastettiin, josta tehtiin paistit, perunoita keitettiin suuressa muuripadassa. Tehtiin riisipuurot, rusinasopat ja keitettiin pullakahvit. Hautajaisvieraita oli paljon. Pitkä hevosletka kulki kirkolle ja takaisin. Ihmiset sanoivat minustakin, ettei tuo tyttö kauan elä. Erehtyivät sillä olen elänyt jo yli 90 vuotta! Minulla nimittäin oli kaulallani suuri märkivä ”luomi” syntymästäni saakka, joka haisi pahalle ja peitettiin huivilla. Lääkärissäkin käytiin kaulaa näyttämässä, mutta ei siitä ollut apua. Sitten meille tuli käymään ”uunisuinari” (palotarkastaja) Kilpeläinen. Äiti näytti hänelle kaulaani. ”Uunisuinari” antoi seuraavan neuvon: Vie tyttö Vänskälän purolle. Katso missä vesi virtaa etelään päin. Ota joen pohjasta hiekkaa ja hankaa sillä märkivää kohtaa kaulalta ja huuhtele lopuksi joen vedellä. Näin alettiin käydä päivittäin purolla. En suostunut, että muutamaa vuotta vanhempi Hilja- siskoni suorittaa kyseisen hoidon, sillä se oli aika kivuliasta. Äidin täytyi ehtiä kiireiltään noin kilometrin päähän hoitotoimenpidettä tekemään. Ja ihme ja kumma kaula parani täydellisesti, kiitos ”uunisuinarille”. Olen myöhemmin tiedustellut hoitohenkilökunnalta, että mikähän taika joen vedessä oli? Vastaukseksi olen saanut, että tödennäköisesti kysymyksessä oli PUHTAUS, joka auttoi paranemisessa. Maria- mummon kanssa pääsin kirkkomatkalle Lieksaan. Avojaloin käveltiin Merilään saakka ( n.8,5 km.) ja sitten vasta laitettiin kengät jalkaan. Yö vietettiin Lieksassa Saarelassa. Sitten seuraavana päivänä käveltiin taas kotiin.

Lapsuudessani ruumiillinen kuritus oli yleisesti käytössä. Samana päivänä sain piiskaa useamman kerran. Äiti meillä oli ankarampi, kuin isä. Kerrankin, kun äiti ja isä olivat kirkossa käymässä, pyysin Hiljaa leikkaamaan hiukseni. Hilja teki työtä käskettyä. Kun vanhempani tulivat kirkosta ja äiti näki hiukseni, oli hän sen näköinen, että kohta ”koivuniemen herra” tanssii takamuksillani. Silloin isä katsoi minua ja sanoi: ”Paremman näköisethän hiukset ovat kuin ennen”. Voi, miten se lämmitti sydäntäni ja näin säästyin sillä kertaa selkäsaunalta. Lapsiltakin vaadittiin työntekoa: ”Ensin työ ja sitten huvi”. Talvella oli esim. puiden kantamista ja perunoiden kuorimista. Sen jälkeen oli lupa mennä mäkeä laskemaan. Kesäaikaan ei ehditty paljon leikkimään. Oli kerättävä ja puhdistettava mustikoita. Sitten laitettiin marjaroppeet vaatenyyttiin ja avojaloin käveltiin Lieksaan ovelta ovelle mustikoita kauppaamaan! Tämä oli kuitenkin mieluista hommaa, sillä marjarahat saimme itse pitää. Niinpä me törsättiin marjarahat Lieksassa limonaadiin ja pullaan! Kerran Heikillä oli pyörä mukana. Hän otti Helmin (Räsänen) marjat pyörän tarakalle, ettei heiveröisen pikkutytön tarvitsisi niitä itse kantaa.

Silloin sattui vahinko, kun pyörä kaatui ja marjat lensivät maahan. Me lapset: Heikki, Veikko,Helmi ja minä keräsimme hiekkaiset mustikat takaisin roppeeseen ja saimme kuin saimmekin nekin myydyksi. Varmaan ostajat ihmettelivät niiden hiekkaisuutta?! Toisen kerran, kun olimme tulossa marjojen myyntimatkalta Veikko astui lasinsirpaleeseen. Silloin Heikki sanoi, että nyt Veikko ei voi kävellä, siis otetaan auto ja mennään sillä kotiin. Niin tehtiinkin ja huristeltiin auton kyydissä kotia kohti, taksa oli 5 mk henkilöltä. Kotiin tultua toruttiin, että rahanne menetitte autolla ajeluun. Hilkulla oli, ettei selkäämme saatu. Myöhemmin kuulimme, että naapurin poika ei säästynyt sillä kertaa piiskaamiselta. Minä en surrut rahojeni menetystä, vaan iloitsin ensimmäisestä autokyydistäni! Vähän isompana ei jouten saanut olla. Jos ei muuta, niin ainakin neule täytyi olla käsissä.

Olin jo toisella kymmenellä, kun pääsin aloittamaan kansakoulun, koska Saarivaaran koulu silloin vasta rakennettiin (noin v.1930). Kansakoulua kävin 3 vuotta. Joululta siirryin aina seuraavalle luokalle. Sitä ennen olin käynyt kahtena syksynä, kahden viikon ajan kiertokoulua. Koulu olisi kestänyt 4 viikkoa, mutta minun oli oltava perunan nostossa ne toiset 2 viikkoa! Kansakoulun valmistuttua siellä alettiin järjestää erilaisia yhteisiä tilaisuuksia, kuten esimerkiksi: äitienpäivä- ja raittiusjuhlia, seuroja, kerhoja ym. Olin 14- vuotias, kun Antti veljeni kuoli ja 16- vuotias, kun isä kuoli. Samana vuonna kuoli myös Antti Juho-ukkini. Matti setäni oli kuollut jo aiemmin ja heidän perheensä oli muuttanut 100 metrin päähän meistä.

Näin ollen meille ei jäänyt yhtään miestä! Veikko veljeni oli vasta 13-vuotias,kun hän joutui ottamaan miehen paikan perheessämme. Hän teki kaikki hevoshommat. (Veikko perusti aikuistuttuaan perheensä Pyykköjen kantapaikalle). Minulle kuului talvella puitten teko. Se oli jokapäiväistä hommaa. Rangat täytyi sahata ensin pölleiksi ja sen jälkeen pilkkoa sopivan kokoisiksi. Puut olivat märkiä ja raskaita käsiteltäviä. Siitä seurasi kipua rinnassa. Luulin jo,että nyt se keuhkotauti on minuunkin iskenyt! Lääkärissä käynti varmisti, että kysymyksessä oli vain lihaspistos. Alle 21- vuotiaana olin myös savotassa ropseja kuorimassa monta kuukautta. Kokkojoella olin uitossa. Myös savotan kokkina olen ollut.

Seuraava tapahtuma muistuu mieleeni kesältä 1935. Pyykössä peruna oli juuri noussut taimelle. Pekka Nykäsen sika pääsi irti ja juoksi suoraan meidän perunapellolle. Lähdin avojaloin ajamaan sikaa pois. Silloin 2 cm pitkä koivun varpu pisti nilkkaani. Ei siihen aikaan tuon takia menty lääkäriin. Jalka turposi, eikä sillä kärsinyt astua kuin vasta noin viikon päästä. Silti joka polkaisulla siihen koski. Kaikesta huolimatta piti lähteä heinä- töihin Mieronkorven niitylle, joka on lähes Viekijärven rannalla. Sinne on matkaa suoraa tietä noin 15 km. Matka tehtiin jalkaisin. Perille päästyä Veikko Makkonen otti puukon kärjellä koivunvarvun jalastani vihdoin pois!

Sitten syttyi talvisota v.1939 ja Pyyköstäkin jouduttiin lähtemään evakkoon. Ensin mentiin Nilsiään. Oltiin vähissä vaatteissa. Siskollani Hiljalla oli vuoden ikäiset kaksoset Osmo ja Mirja. Talon väki itki kun näki kylmissään olevat pienet lapset. He laittoivat sukat lasten käsien lämmikkeeksi. Meille osoitettiin paikka Siilinjärven Toivalasta. Sieltä kuljin jalkaisin Kasurilan kylässä töissä. Matkaa oli yhteen suuntaan 8 km. Päivittäin kuljin sen matkan edestakaisin, eikä se silloin tuntunut missään! Töihini kuului lumipukujen ompeleminen sotilaille ja vaatteiden ompeleminen evakoille. Ompelemassa olivaat myös Saarivaarasta Lydia- serkku ja Tyyne Tirronen. Evakossa ollessa menin vihille Otto Turusen kanssa Lapinlahden kirkossa 06.04.1940. Otto oli talvisodassa: Inarissa, Kitsissä ja Hattuvaarassa. Jatkosodassa hän oli Rukajärven ja Paateneen suunnalla.

Sodan jälkeen asetuttiin tähän asumaan.(Eikä ole sen jälkeen minun tarvinnut puita tehdä ). Meillä oli aluksi 10 hehtaarin tila, myöhemmin ostettiin saman verran lisää. Lehmiä oli kaksi ja sitten neljä, lisäksi nuorta karjaa ja hevonen, jolla Otto teki maatyöt ja kävi savotalla. Siihen aikaan lapset synnytettiin enimmäkseen kotona, joko huoneessa tai saunassa. Kun ensimmäistä lasta odotin, menin aina polttojen ajaksi komeroon piiloon, etteivät toiset sitä huomaisi. Sitten sanoin anopille, että menen Pyykkölään synnyttämään. Hän kysyi, että selviänkö yksin ja myönsin selviäväni. Niinpä läksin maaliskuisessa tuulessa ja tuiskussa, mekko päällä lumessa tarpoen puolentoista kilometrin matkalle lapsuuskotiini. Aina, kun synnytyspoltot tulivat, ”valssasin” tiellä ympyrää ja sitten taas jatkoin matkaani. En pelännyt silloin yhtään! Näin jälkeenpäin olen ajatellut, että mitä, jos olisin jäänyt siihen lumihankeen?! Kun pääsin perille, äiti katsoi minua kummissaan ja kysyi: ”Mitä sinä tänne tulit?” Menin suoraan huoneeseen. Kello oli puoli viisi ja viittätoista vaille yhdeksän illalla oli asia selvä ja tyttö syntynyt maailmaan! Kätilö ei koskaan ehtinyt paikalle, kun minulla oli synnyttämisen aika. Hän oli usein toisessa kylässä synnytystä hoitamassa, kun Otto kätilöä haki. Minua avusti synnytyksessä milloin äiti, milloin Turusen Anna tai Oton sisko, tai joku naapurin emännistä.

Lapsia minulle on siunaantunut kuusi: Irja ( kuoli 3v. 8kk ikäisenä), Seija, Oiva, Sinikka, Olavi ja Tuula. Syntymänsä jälkeen Seija itki aina kahden ja puolen kuukauden ikään asti. Todennäköisesti hänellä oli riisitauti, kun sota-aika vitamiineista oli puutetta. Pyysin Helmi Turusta käymään parantamisen taidoistaan kuuluisaksi tulleen ”Viekin mummon” luona. Maksoin Helmille päivä palkan ja niin hän lähti apua hakemaan. ”Viekin mummo” antoi sellaiset lääkkeet, kun niillä voitelin lapsen, hän nukkui heti ensimmäisestä yöstä lähtien! Irja- tyttäreni sairastui kovaan yskään. Olin silloin lavantautisairaalassa. Lasta käytettiin lääkärissä ja hän määräsi lääkkeeksi tärpättihöyryä?! Kivi piti kuumentaa ja siihen sivellä tärpättiä. Tärpättikivi käärittiin pyyheliinaan ja laitettiin lapsen sänkyyn ja viltti korviin. Tämän hoidon seurauksena Irja kuoli.

Myöhemmin kerroin tästä toiselle lääkärille ( Piiroinen ). Hän sanoi, että siihen hoitoon on moni muukin kuollut. Saarivaaran koululla oli seurat. Otin Seijan mukaani, kun hänellä oli ikävä, kun leikkikaveri oli kuollut. Pappi luki: ”Isä meidän, joka olet taivaassa..”. Silloin Seija sanoi kirkkaalla lapsen äänellä: ”Meidän isä on savotassa.” Kun lapset kasvoivat, he olivat suureksi avuksi vanhemmilleen. Kaikki vaatteet ompelin lapsille ja itselleni. Miehelle ompelin paitoja. Käsitöiden tekeminen on ollut mieleistä puuhaa. Kävin martoissa ja ompeluseuroissa. Ne antoivat piristystä töiden lomassa. Maailma on paljon muuttunut 90 vuodessa. Ennen ei ollut edes sähköjä.Öljylampun valossa pimeät talvet on pitänyt selvitä. Ja pesu on nykyisin myös helppoa, kun ennen piti joka päivä kaivosta vesi kantaa myös pyykin pesua varten.

Seuraavanlainen haaveri sattui helluntain jälkeisenä päivänä vuonna 1965. Olin pesemässä mattoja Tuulan kanssa läheisellä Tervalammella. Lähdimme kantamaan pestyä mattoa kuivumaan. Tuula kehoitti minua minua riisumaan kumikengät jaloistani, kun oli niin hyvä sää. Sen teinkin ja heti upposin polvea myöten suohon! Suossa oli joku terävä esine, joka pisti jalkaani. Vielä tänäkään päivänä ei tiedetä mikä se oli. Tuula lähti hakemaan miestäni apuun, joka oli muiden remonttimiesten kanssa rakentamassa meille uutta taloa. Otto tuli nopeasti ja talutti minut pihaan. Sitten hän soitti taksin, joka vei minut lääkäriin. Olavi lähti seurakseni Lieksaan. (Saarivaarassa oli silloin kaksi puhelinta, toinen Oinosessa ja meillä toinen. Puhelimet olivat kylän yhteisiä.) Lääkäri ompeli haavaan 14 tikkiä. Jopa koko kantapää oli meinannut lähteä irti?! 2 viikkoa jouduin kulkemaan keppien kanssa ja sitä kautta Tuula (14v.) oppi lehmiä lypsämään, kun minä en pystynyt. Sinikka oli aiemmin lypsyapuna.Vanhin tytär Seija oli muuttanut Vuolijoelle ja vihitty juuri edellisenä päivänä.

Talo, jossa alkuaikoina toista puolta asusti miehen veli, on purettu ja uusi asumus on rakennettu lähemmäs Saarivaaran tietä (300 m). Samassa talossa asuvat alakerrassa Oiva- poikani vaimonsa Raijan ja poikansa Antin kanssa. Minä asustelen yläkerrassa. Leskenä olen ollut 30 vuotta. Lapsenlapsia on 11 ja neljättäkin polvea jo 12. Lähinnä sukulaisia kutsuttiin 90 v.juhliin (v. 2007), jotka olivat metsästysmaja Erä- Eerolla. Vieraita oli noin 70 henkeä. Tämä eläkeikä on mielestäni parasta aikaa elämässä – ei ole työn hoppua, kuten ennen. Lueskelen paljon ja sitten tykkään leipoa piimään tehtyä ohraleipää ja lanttukukkoa. Tuolla ohraleivällä minä usein herkuttelen. Kuntoa tulee ylläpidettyä jokapäiväisellä postin haku- reissulla.

Puoli kilometriä päivässä kuljen potkurilla, jossa on pyörät alla. Joka perjantai käyn pojan perheen kanssa autolla Lieksassa ruokaostoksilla. Ruokani valmistan itse. Oiva hoitaa piha- työt, myös ulkokukkaset ja siivoaa minulla. Nuorena kokoonnuttiin läheiselle kalliolle tanssimaan ja piiriä pyörimään. Paljon oli myös iltamia ja nimipäivätansseja. Oli sosiaalista elämää enemmän, kuin näinä päivinä. Nyt pidän yhteyttä sukulaisiin ja ystäviin kännykällä. Hyvä on olla tämmöisessä kunnossa. Onhan niitä huonompiakin päiviä välillä, mutta silloin täytyy levätä. Sitten on vuorostaan taas virkeämpiä päiviä. Sellaistahan se elämä on. Elsa Pyykkö. Muistiin merkitsi: Anna-Liisa Faler os. Pyykkö, 30.3.08

Loitsut

Leikkiloitsu

Mehiläinen, iliman lintu, Läheppäs mettä noutamahan, Siimaa (!) tapaamaan, Yheksän meren takoa, Meri puoli kymmenettä! Ota lapio siiveksesi, Vasta purstoksesi! Jopa se tulla tuikuttelee, Käyvä kämpyröittelee: Kuusi on kuppia sylissä, Seitsämän selän takana, Sata muuta moskulata, Kuss_on mettä, kuss_on mettä, Kussa voijetta hyveä. Voija alta, voija päältä, Keskeä kivuttomaksi, Alta nuurumattomaksi. 5382. Utajärvi. Korhonen, A. 8. 1909-14.Pyykön vanhaemäntä.SKVR XII 2, SKS.

Sanat käärmeelle

Käärmeen jälen katonta Hyi! mato musta maan alnen, Toukka Tuonen karvanen, Läpi mättään mänijä, Puun juurten pujottelija. Maanko karva, kanarvankokarva, Vaiko vasken karva, Vaiko musta, vaiko valkee? SKVR, SKS, VII 3. 1211.Nurmes. Krohn n. 9443. 1885 Saramonkylä. Poika Antti Pyykönen

Kummitustarinat:

Kirnuntappajain pitäjä

Niin, kotipitäjäni, Muolaa oli lempinimeltään Surmantappajain pitäjä. Tämä tapahtui Punnuksen kylässä. Emäntä oli päivällä alkanut kirnuta entisajan korkeassa puukirnussa voita. Kävi niin, että hänen oli keskeytettävä työnsä ja mentävä kylään, missä hän viipyi yön. Illalla meni myöhään tytär ottamaan huoneesta jotain ja pimeässä totesi huoneen nurkassa valkean haamun. Kirnun yli oli emäntä heittänyt valkoisen lakanan peitoksi. Tyttö joka oli ukoilta ja emänniltä kuullut kummitusjuttuja tarpeeksi tiesi, että surma esiintyy valkeassa kaavussa ja syöksyi kauhistuneena ulos huutaen, että surma on huoneessa. Niin tuli talon isäntä sekä naapurinmiehet halot käsissä surmaa tappamaan. Naapuritalon rohkein aikamiespoika syöksyi huoneeseen nähtyään ovelta selvän haamun, ja iski halolla voimainsa takaa jolloin kirnu kaatui ja hapan kerma (smetana) pulputti lattialle. Silloin isäntä huusi: Muiraa, Muiraa päähän, jo oksentaa! Toinen muirasi halolla, niin että kirnu halkesi ja silloin totesivat he myös surman laadun ja saivat lähtemättömän lempinimen.Vilho Pyykkö

Lähde: SKS, kansanrunousarkisto

Hengelliset tarinat, ihmetarinat

Ehtoollisleipä.

Eräs jumalaton ollessaan ehtoolliskirkossa, otti salaa suustaan öylätin käteensä ennenkuin se ehti sulaa ja palattuaan kotiinsa meni metsään ja kiinnitti sen puun kylkeen ryhtyäkseen ampumaan tähän tauluun. Heti ensimmäisen laukauksen jälkeen ilmestyi puuhun Kristus kärsimyksineen. Tämän järkyttävän kuvan nähtyään mies vaipui tiedottomana maahan. Selvittyään tapahtumasta hänestä tuli harras kristitty. Äitini kertomus v:lta 1899 Vilho Pyykkö

Jumala leipurina

Alustaessaan maailman luomisen yhteydessä ihmistaikinaa, oli Jumalan tarkoitus tehdä ihmisestä yhtä puhdas ja hyvä kuin Jumala itsekin on. Niinpä oli se tahdas, jota Jumala alusti, vitivalkoisen puhdasta. Mutta kesken tätä toimitusta tuli siihen piru ja alkoi uteliaana tiedustella Jumalalta, mitä hän aikoi tehdä tuosta taikinasta. Luoja ei ollut halukas vastaamaan, mutta piru aavisti jotain erikoista ja kierteli ympäri taikinaa. Jumala oli kuitenkin varuillaan ja siirtyi eteen aina pirun tunkeutuessa lähemmäksi. Näin jatkui leipominen eli alustaminen, kunnes pirulle pälkähti päähän juoni. Äkkiä hän keskeytti Luojan työn kysymällä: Katsoppas, Jumala, miten tuo aurinko on punainen! Jumala vilkaisi ylös ja samassa hetkessä piru tuikkasi taikinaan kourallisen tuhkaa, mitä hän oli tätä varten säilyttänyt. Taikinassa ollut tahdas muuttui heti tästä synkän harmaaksi, mutta Luoja ei ollut paholaisen edessä alentunut vaihtamaan taikinaa, vaan valoi siitä ihmisen, siis Aatamin ja niin jäi ihmiseen riitelemään hyvä ja paha keskenään. Se, mikä on pahaa, on pirusta ja mikä hyvää, Jumalasta. Kertonut isäni Jooseppi Pyykkö, Muolaan Taaperniemessä v. 1910. Vilho Pyykkö

Koiramainen nainen

Kun Jumala rupesi luomaan naista, niin hän otti Aatamilta kylykiluun ja pani sen kivelle. Niin koira tuli ja sieppas sen suuhunsa, lähti juoksemaan. Niin Jumala otti koiran hännästä kiini ja koiralta katkesi häntä ja se jäi maalle kopraan. Hän loi siitä naisen; sillä tuli naisesta niin riäkänen eli niin koiramainen. Nurmes. K R K 169. Pyykönen. Aaro. 9. 1935. – Salmenkylä. Pyykönen, Iida, 54 v. , kot. Salmenk: stä.

Hengen Tuulta Karjalassa Pielisen seudun herännäisyys 1800 luvulla

Liikkuessaan useitten vuosien aikana Pohjois-Karjalassa kristillisen nuorisotyön asialla Kuurne on kirjassaan kuvannut Antti Pyykköä (asunut nro Ylivieki nro 10 ja 4) mm. seuraavasti:

Rosendahl mainitsee historiassaan pienen uskovaisten piirin kokoontuneen Viekin ja Varpasen kylissä hartauskirjojen ääreen. Lukumiehenä toimi tällöin Ruosman kylän Rönkkölästä kotoisin oleva Antti Pyykkö ( s. 31.7.1784 – k.3.11.1832) apulaisenaan Nurmeksen lipinlahtelainen Antti Timonen. (s. 17.5.1786, k.29.11.1863).

Lukemisen ohella he puhuivat parannuksen välttämättömyydestä ja elämän tiestä. Ei ole tiedossa, miten heidän herätyksensä oli tapahtunut, mutta ensimäisiä siteitä Herra oli heittänyt heidän elämäänsä tiettävästi Nurmeksen kirkossa, jossa he jo aikaisin tulivat tunnetuiksi ja jossa he tapasivat herännyttä kansaa Nurmeksen puolelta ja kaukaa Rautavaaralta saakka.

Timosen vuotta nuorempi aseveli, Antti Pyykkö, saavutti sen sijaan tänä herännäisyyden kevätaikana sangen huomatun aseman. Hän oli lahjakas mies, jonka henki janosi elämän syville lähteille. Ei ollut sattuma, että juuri hänet tapasimme Viekin ja Varpasen herännäispiirin keskellä ammentamassa sille elämänsanaa Raamatusta ja saatavissa olevista hartauskirjoista. Antti Pyykkö tapasi Paavo Ruotsalaisen ensi kerran Rautavaaralla Paavo Kuosmasen veljenpojan , Heikki Kuosmasen (s. 1790 ) ja sisarensa Katariinan häissä v. 1818.

Antti Pyykkö luuli tällöin olevansa hyväkin kristitty, mutta keskustellessaan Ruotsalaisen kanssa Jumalan sanasta ja autuuden tiestä hän sai kuulla arvostelun, jossa Paavo osoitti hänen rakentavan kristillisyyttään oman vanhurskautensa varaan. Hän sai kuulla olevansa siivo fariseus, jolta puuttuivat oikeat, armon valossa elävän ihmisen tuntomerkit: nöyryys ja hengen köyhyys.

Arvostelu vaikutti syvästi Antti Pyykköön ja ajoi hänet tutkimaan sielunsa tilaa sekä syventymään entistä vakavammin Raamattuun ja käyttämään ahkerasti sanaa kotipuolessaan. Tuosta kohtauksesta Antti Pyykkö ei näytä milloinkaan täydellisesti sulautuneen Paavo Ruotsalaisen uskonkäsitykseen, vaikka hän ehdottomasti kuuluikin hänen kannattajiinsa. Hän oli omalaatuisensa mies, jonka kristillisyydessä oli herännäisyyden sävelen rinnalla hieman ihmiskeskeistä sävyä.

Hänen kotipaikkansa Viekin herännäisyys voitti hänen kauttansa joka tapauksessa sekä voimaa että laajuutta. Hän oli henkevä ja aloitekykyinen, kuten eräät hänen kirjalliset esityksensäkin osoittavat. Hänen puheistaan ei liioin puuttunut innostusta eikä tartuttavaa voimaa. Pielisjärven ja Nurmeksen heränneitten tiedetään kuunnelleen häntä mielellään.

Antti Pyykön sisaren Katariinan ja Paavo Kuosmasen veljenpojan Heikin herännäishäät Rautavaaran Alakeyrityssä muodostui monessa suhteessa merkittäväksi. Sitä voi pitää Karjalan heränneen kansan ensimäisenä suurena kevätjuhlana. Uusi voima kuljetti ihmisiä pitkien ja hankalien etäisyyksien takaa yhteisen sanan ääreen. Alakeyrityn häissä tunnettiin Jumalan hengen liikkuvan kuin vienon suvisen tuulen.

Sille, että Antti Pyykkö lähti kulkemaan hienokseltaan ehkä omaa tietänsä ja teki työtänsä herännäisyyden vainioilla osittain omaan tiliinsä, oli alkuna näissä häissä käyty keskustelu. Paavo näyttää käyttäneen, paljastaessaan tätä ystäväänsä uhkaavan vaaran, tunnettua kirpeyttään ja suorasukaisuuttaan ja Antti Pyykkö, joka edellisenä vuonna Pielisjärvellä tapahtuneitten suurten joukkoherätysten jälkeen oli kohonnut huomattavan herännäispiirin johtomieheksi, ei osannut ehkä tarpeeksi nöyrtyä totuuden edessä.

Kun Paavo sen huomasi, teki hän syksyllä 1818 Mikkelin tienoilla eri matkan Antti Pyykön luo keskustellakseen hänen kanssaan, sillä hän näyttää kiinnittäneen Antti Pyykköön hyviä toiveita heränneitten johtajana. Kauan he juttelivat ja Antti Pyykkö näyttääkin aika lailla sulautuneen Paavon kantaan, tuskin kuitenkaan aivan täydellisesti. Lähinnä Antti Pyykön henkilössä tapahtunut Pielisen herätysliikkeen kosketus Renqvistin johtamaan Liperin hengelliseen piiriin osoittaa kuitenkin, että Antti Pyykkö oli ilman muuta Paavo Ruotsalaisen miehiä. Juhani Kuurne

Lähde: SKS, kansanrunousarkisto