Pirjon puhe 1. sukukokouksessa
Hyvät ystävät!
Minun nimeni on Pirjo Pyykkö. Olen kotoisin Lahdesta, jossa toimin luokanopettajana. Aloitin sukututkimuksen tekemisen syksyllä 2001, kun palasin opintojeni päätyttyä Jyväskylästä takaisin Lahteen.
Ensiksi haluan kertoa teille, mistä innostukseni sukututkimukseen on saanut alkunsa.
Muistan, että ala-asteella uskonnon työkirjassa oli tehtävä, johon piti piirtää sukupuu ja kirjoittaa vanhempieni avustuksella ylös esivanhempieni nimiä: Ensin oma nimi, sitten vanhempien nimet, sitten mummot ja ukit ja heidän vanhempansa. Näistäkin tiedoista osa jäi puuttumaan ja siitä eteenpäin kenelläkään ei ollut tietoa. Se tietysti hämmästytti. Sukupuunhan pitäisi jatkua loputtomiin. Miksei kukaan muista? Jossakin niiden tietojen on oltava, ajattelin. Silloin oikeastaan syntyi haave, että joskus haluan tutkia sukujuuriani. Sitten kun olen isompi ja viisaampi. =o)
Pyhäkoulussa ja koulussa minulle opetettiin, että olemme Taivaan Isän lapsia ja että Aatami ja Eeva olivat ensimmäiset luodut ihmiset maan päällä. Ajatus siitä, että he olisivat myös minunkin sukua, saivat minut lapsena tajuamaan, miten paljon nimiä siitä sukupuustani oikein puuttuisi! Seuraava innoittava ajatus on ollut saada selvyys, onko osa esivanhemmistani tullut jostakin Suomen rajojen ulkopuolelta esim. Ruotsista tai Venäjältä tai jopa jostain paljon kauempaa. Sekin selvinnee aikanaan. Kari Pyykkö lähetti reilu kuukausi sitten viestin ja kertoi, että National Geographic –lehdessä oli ilmoitus dna-tutkimuksesta, jonka avulla voidaan selvittää esim. minun tai sinun esivanhempien tuloreitti Suomeen n. 10 000 vuotta sitten tai jopa kauemmin. Hurjan mielenkiintoista! Siihen haluaisin osallistua, vaikka se ei ole kovin halpaa lystiä.
Seuraavaksi haluan kertoa, miten sukututkimustyö lähti käyntiin.
Lahden sukututkimuskeskuksessa minua on auttanut tutkimustyössä alkuun sukututkija Heikki Patomo. 1.) Ensimmäisenä tehtävänäni oli kerätä ylös kaikki suullinen tieto, mitä vanhemmilta tai sukulaisilta oli saatavissa. Se käsitti nimet, syntymäajat ja –paikat, puolisot, perheet jne. Se oli todella tylsä vaihe, koska mitään uutta ei löytynyt. Syötin tietoja koneelle ja salaa toivoin mielessäni, että kunpa jossakin päin Suomea olisi muitakin tutkijoita, jotka olisivat tutkisivat samaa sukua. Kuulin useilta muilta tutkijoilta, että he ovat ihmeellisten sattumien kautta saaneet tai löytäneet uutta tietoa muilta tutkijoilta. Luin myös artikkelin eräästä, muistaakseni vanhasta saksalaisesta naisesta, joka löysi kirjaston ylähyllyltä, jonne kukaan tuskin oli koskaan kurkistanut, hyvin vanhan pölyisen kirjapinon. Pölyjen peittämät kirjat osoittautuivat aarteiksi, sillä niistä hän sai lisää hyvin vanhaa tietoa ja pystyi jatkamaan omaa sukututkimustaan. Jatkoin haaveilua, että kunpa jostakin löytyisi jotain oikein vanhoja tietoja omista esivanhemmistakin.
2.) Minun työ ei haaveilemalla edistynyt, joten toisena vaiheena oli lähettää kirjallisia tiedusteluja eri maakunta-arkistoihin, seurakuntayhtymiin ja seurakuntataloihin. Niistä minulle lähetettiin uutta tietoa ja aivan uusia nimiä. Vastausten odottaminen vaati kärsivällisyyttä, sillä se vei jonkin aikaa, ennen kuin vastaus tuli. Näistä tiedoista joutui vähän maksamaankin. Innostukseni kasvoi valtavasti, kun vähä vähältä pääsin eteenpäin. Mielenkiintoisia olivat nimet, joista osa oli ruotsiksi. Lisäksi sukunimien kirjoitustyylin vaihtelu oli kiintoisaa. Esimerkiksi Pyykkö on kirjoitettu välillä Pykö tai Pyykö tai Pyckö.
3.) Kun olin saanut tietoa 1850-luvulle asti, niin sen jälkeen minulle tilattiin mikrofilmejä, joissa oli vanhoja rippikirjoja, syntyneiden ja kuolleiden kirjoja ja vihittyjen kirjoja. Näistä pääsin itse tutkimaan vieläkin taakse päin. Siitä alkoi haastavin osuus ja se on se, mitä voi sukututkimukseksi kutsua. Piti osata lukea vanhaa käsialaa ja löytää oikeita perheitä ja tarkistaa tiedot. Se oli salapoliisityötä. Työ oli paljon hitaampaa, mutta myös paljon mielenkiintoisempaa kuin ikinä olisin osannut kuvitella. Mutta pikku hiljaa nimiä tuli lisää, perheitä löytyi ja tutkimus eteni. Tutkin samanaikaisesti isän ja äidin esivanhempia, sieltä, mistä milloinkin oli mikrofilmejä saatavilla. Aloitin tutkimuksen isäni äidin puolelta, sitten tutkin äitini sukua ja sitten vasta siirryin isäni sukuun eli Pyyköihin. Työni alkutaipaleella halusin käyttää suomenkielisiä nimiä, mutta paremmaksi vaihtoehdoksi osoittautui alkuperäisten ruotsinkielisten nimien käyttö, koska ne oli ruotsiksi kaikkiin vanhoihin kirkon kirjoihin kirjoitettu. Tämä vaihe kesti pari vuotta.
4.) Muistaakseni toisena tai kolmantena tutkimusvuotenani kuvioihin astui ystäväni Rose-Marie Lehti, joka oli myös tutkinut miehensä sukua – Pyykköjä. Vaihdoimme tietojamme.
5.) Viime syksynä isäni kertoi Kari Pyyköstä, joka myös tutkii Pyykköjä. Karilta sain myös lisää tietoja.
6.) Pian tuli tieto Urho Virkkusen, Sirkka Kajon ja Jorma Pyykön olemassaolosta. –Hekin tutkivat Pyykköjä. Tutkijoita löytyi räjähdysmäisesti lisää! Toiveeni oli kuultu… Samalla Kari Pyykön uni Pyykköjen kokoamisesta oli alkanut toteutua. Ehkäpä hän itse kertoo siitä lisää.
Viime vuoden aikana en juurikaan ehtinyt jatkaa tutkimusta. Sen sijaan Kari on tehnyt aivan uskomatonta työtä yhdistelemällä muiden tutkijoiden tietoja. Minusta tuntui moneen otteeseen, että en oikein pysynyt kärryillä mukana, kun tietoa tulvi tulvimistaan. Hänen rinnallaan en koe edes olevani mikään sukututkija, vain pelkkä amatööri harrastelija. Karilla on ilmiömäinen muisti ja tietomäärä Pyyköistä ja niiden historiasta, joten kääntykää kaikissa asioissa ihmeessä hänen puoleensa. Minulla on kanan muisti – hyvä, mutta lyhyt. Kari on myös laatinut upeat Pyykköjen kotisivut, joihin kannattaa tutustua.
Lisäksi hän teki myös sensaatiomaisen kirjalöydön: Hän löysi internetistä tiedon, että minun isän isän isän isän isän isä Andreas Pyykkö eli yksi esivanhemmistani olisi kirjoittanut kirjan vuonna 1820 ja se olisi Helsingin yliopiston kirjastossa! Varasin kirjan ja kävin isäni kanssa sitä katsomassa. Oli huikean jännittävää ottaa kirja pahvirasiasta esille. Se oli todella vanha. Ikää kirjalla oli 185 vuotta. Se haisi vanhalle. Siinä oli vaaleanruskeat, kuluneet nahkakannet. Avasimme kirjan ja selasimme sitä varovaisesti. Se oli käsin kirjoitettu mustekynällä. Kirjan sivut olivat kellastuneet tai kellertävät. Käsiala oli oikein kaunista. Kirjoitettu kieli oli vanhaa suomea, mutta silti ymmärrettävää. Se vasta oli löytö. Ja kuten jo sanoin, sitä ei olisi löytynyt ilman Kari Pyykön systemaattista tutkimusta.
Sain myös kopion kirjasta ja se on oikein mielenkiintoista luettavaa. Kirjan alussa on lyhyt esittely 12 apostolista ja siinä on kerrottu, kuinka ja missä he kokivat marttyyrikuoleman. Kirjassa on maininta Jeesuksen äidistä ja lyhyt maininta 70 apostolista, jotka jatkoivat lähetystyötä. Tämä kirjan alku, n.20 sivua, käsitteli tätä ja se oli lyhennelmä Dryseliuksen kirkkohistorian 4. luvusta. Kirjan loppuosa eli yli 100 sivua onkin hänen omia ajatuksiaan sen hetken kristillisyyden tilasta. Kristillisyyden tila oli surkea ja sitä tilaa hän valittaa. Hän oli täysin tyytymätön papiston ja pappilan toimintaan siihen aikaan, sillä papit opettivat Raamatun oppien vastaisesti ja ihmiset uskoivat pappeja. Papit juopottelivat, kiroilivat elivät kaikin puolin moraalitonta elämää.
Hän itse kirjoitti, että hän ei elä sellaista elämää. Hän oli liittänyt useita lainauksia Raamatusta kirjaansa ja toteaa, että Raamatussa on ennustus, että sellainen aika tulee, jolloin ihmiset luopuvat uskosta. Hän miettii mahtaako koko Suomessa tai edes koko maailmassa olla kovinkaan montaa vanhurskasta ihmistä. Esivanhemmistani Andreas Pyykkö on se, jota tällä hetkellä eniten rakastan ja arvostan hänen esimerkillisestä elämäntavastaan ja ajattelustaan. Hän oli fiksu mies.
Tässäpä sukututkimusvaihteitani lyhyesti esiteltynä tällä kertaa.
Olen kiitollinen teistä kaikista ja toivon, että voin tutustua mahdollisimman moneen teistä.
Mukavaa päivän jatkoa!