Kivennapa ja Juhanla
Kyösti Pulliainen: Alustus Ylentelän Juhanlan Pyykköjen sukuseuran perustavassa kokouksessa Lahdessa 1.10.2006.
Palaute tekstiin ja kuviin: Kyösti Pulliainen, Halla-ahontie 1, 80510 Onttola, 050-3266736,
PYYKÖNMÄKI JA JUHANLA SATA VUOTTA SITTEN
Alustus perustuu äitini Eveliina (Liina) Pulliaisen o.s. Pyykkö (1901-1992) kirjoittamiin kuvauksiin Ylentelästä ”Kivennapa” -kirjaan ja ”Kivennapa kylästä kylään” -kirjaan sekä hänen muihin kirjoituksiinsa ja käsikirjoituksiinsa. Maantie Laatokalta Suomenlahteen kulki Metsäpirtin, Raudun ja Kivennavan läpi. Ylentelä oli Kivennavan pitäjän kaakkoisin kylä, rajana Rautuun oli Vuokseen laskeva Saaenjoki, Valkjärveen rajana olivat Valkiaoja ja siihen laskeva Ratsoja. Laatokan lohi nousi Saaenjokea ainakin Myllykoskeen asti. Koski katkaisi maantien ja käytti sen Raudun puoleisessa sillankorvassa Anttolan veromyllyä ja pärehöylää, myöhemmin myös sahaa. Mylläri sai lohista tervetullutta särvintä perheelleen. Arentimyllärinä oli parikymmentä vuotta, vuoden 1900 molemmin puolin, minun äijäni, äitini isä, Ylentelän Juhana Pyykön Yrjö-poika.
KUVA 1: Ylentelän Pyykönmäki ja Höltänmäki, mitattu 1933, julkaistu 1934 ja 1936. Suurempi versio kartasta täällä. Lähde: Karjalan kartat – Matka sinne mitä ei enää ole, Karjala 2 Kivennapa ympäristöineen, topografiset kartat 1:20 000, karttalehdet 402410 ja 404201.
Pyykönmäki nousi Saaenjoesta jyrkästi länteen, 135 metrin korkeuteen merenpinnasta. Anttolan notkosta Ylentelään ja Kivennavalle päin oli puolen kilometrin verran ylämäkeä, jota kaikki alkuaikojen autot eivät jaksaneet nousta, hevospelillä sentään selvittiin ylös ja alas. Kylään päästyä oli edessä kaksi mäkeä, Pyykönmäen lisäksi myös Höltänmäki.
Monenlaisia tarinoita kerrottiin suvun alkuvaiheista. Kauas Oulunjärven etelärannalle sijoitettiin alkukoti. Sitä tarinaa tuki suvun vilkas ja kiihkeä luonteenlaatu, mikä viittasi pohjalaisiin. Polvesta polveen kulki kertomus pitkästä Pyykön Paavalista, joka koivuisella kangellaan kaatoi kasakoita, kolmekin kerrallaan yhdellä iskulla kotipihallaan talonsa nurkalla Ylentelässä – näiden tullessa kutsumattomille käynneilleen rajan takaa tavantakaa. Pyykköjä asui myös Muolaassa ja pitkin Kivennavan pitäjää. Lahjakkaita, voimakkaita, pitkiä ja itsetietoisia olivat kaikki Pyyköt.
Vaihtoehtoinen sukutarina kertoo, että Mäntyharjulta kaksi ukkoa, Pyykkö ja Hölttä lähtivät reissulle, mikä päättyi Kivennavan kaakkoiskolkkaan, asettuen kaskimailleen kahden korkean mäen päälle. Toisen mäen alla lainehti pieni kaunis Kärpäslampi, josta kyläläiset myöhemmin käyttivät nimeä Höltänjärvi, toisen ohi virtasi vuolas Saaenjoki. Hölttä valitsi järven rannan. Siitä tuli Höltänmäki. Joen jyrkälle törmälle asettui Pyykkö muodostaen Pyykönmäen. Pyykönmäellä oli talvisodan alkaessa 11 taloa, niistä 10 Pyykkö nimistä.
KUVA 2: Ylentelä 1939
Pyykönmäki 1. Juhanla Toivo ja Aino Pyykkö 2. Tuomaala Antti ja Eeva Pyykkö 3. Seppälä Viktor Pyykkö, Mikko Pyykön perikunta 4. Aatun-Mikkola Mikko ja Kaisa Pyykkö 5. Aatun-Anttila Tahvo Pyykön perikunta 6. Tahvola Pekka Pyykön perikunta 7. Yllin-Pekkola Pärtty Suutari 8. Suutarla Nestor ja Tyyne Lehtonen 9. Ukkola Jussi Pyykön perikunta 10. Jussila Juho Pyykön perikunta 11. Puoliväli
Höltänmäki 12. Sakari ja Aune Kähönen 13. Tuomas Kaivolainen 14. Pekka ja Hedvik Kaivolainen 15. Toisiin-Mikkola Mikko ja Hedvik Hölttä 16. Junala Tahvo ja Juho Hölttä 17. Antti Kähösen perikunta 18. Tuomas ja Helena Kähönen 19. Pennala Antti Pennan perikunta 20. Yllölä Matti ja Anni Vanhanen 21. Höltän-Tommila Jalmari ja Hilma Lemmetty
Pyykönmäen vanhimmassa talossa Juhanlassa oli isäntänä Juhana (Bertilin/Pärttylin poika) Pyykkö (1833-1910) ja emäntänä Kristiina Matintytär o.s. Pyykkö (1839-1929).
Heillä oli seitsemän vankkaa, pitkää poikaa, kuin Jukolassa, Matti, Pärtty, Juho, Yrjö, Tuomas, Pekka ja Mikko. Kiven seitsemän veljestä olikin joululeikkien hupaisin ohjelmanumero Pyykön veljesten esittämänä. Heillä oli myös kaksi tytärtä, Hetti ja Mari. Kaikki suvun jäsenet ovat pitkiä, solakoita – miesten mitta oli kahden metrin molemmin puolin ja naisetkin hipoivat 170-180 senttimetriä. He olivat myös vilkkaita, lahjakkaita, musikaalisia ja taitavia käsityön tekijöitä niin miehet kuin naisetkin.
Juhanalla oli Tuomas-niminen veli. Molemmilla oli vaimo ja lapsia, mutta he sopivat asumaan samassa talossa kuten karjalaisissa perheissä oli tapana siihen aikaan. Mutta sitten Tuomas alkoi ajatella omaa etuansa. Hänellä oli vain yksi poika ja veli-Juhanalla seitsemän. Tyttöjä tosin Tuomaalla oli viisi ja Juhanalla vain kaksi, mutta eiväthän tytöt talon asioihin vaikuttaneet. Kauppatavaraahan tytöt olivat. Kotjlehmä, lammas sekä orsikot, mitkä tytär vei miehelään, eivät taloa köyhdyttäneet, kun niitä ei tarvinnut samana vuonna kaikille tytöille antaa. Mutta poikien kohta oli toisin. Heistä tuli talon pitäjiä. Tuomas harkitsi, että veljen suuri perhe kulutti taloa, oli parasta ottaa omansa pois aikoin ajois. Ja niin talo ja tila jaettiin.
Juhanlassa pojat kasvoivat ja varttuivat ja toivat karjalaiseen tapaan miniöitä taloon. Ja niin loppujen lopuksi perhe kasvoi niin suureksi, että oli lähdettävä etsimään elämisen mahdollisuuksia muualta. Kun kolmas poika, Juho-niminen, lähti pitkävirsuks kosimaan, selitti hän appetalossaan, että talon tarpeen tähden hänen on eukko otettava. Talossa muka oli työvoiman puutetta, kun isän ja seitsemän pojan lisäksi oli viisi aikuista naista. Näin väki lisääntyi ja vuosisadan vaihteessa kun oli neljä miniää tuotu taloon, oli aikuisia miehiä ja naisia seitsemän, yhteensä neljätoista aikuista ja lapsia kuusitoista yhteensä.
Tietysti siinä miniöille tuli joskus erimielisyyttä, eiväthän kaikki voineet olla samaa mieltä asioista, eikä kaikilla ollut Marj-vainaan luontoa, että olisivat ilman muuta antaneet aina toiselle periksi, mutta isä-Juhanaa pelättiin ja kunnioitettiin niin paljon, ettei hänen läsnäollessaan kuulunut pahaa sanaa. Mielenilmaukset sai vain nähdä lapsen liekutuksesta. Ison tuvan jokaisessa nurkassa oli vivun paikka missä jokainen liekutti lastaan. Kun oli jostain paha mieli, niin kiivaasti käsi painoi lasta vipuineen alaspäin ja toinen käsi alhaalla otti vastaan, niin että lapsen takapuoli läiskähti. Siten sai puretuksi edes hiukan mielipahaansa ja patoumiaan. Navettatöissä ollessaan naiset joskus selvittelivät välejään kiivain sanoin, mutta jos isä-Juhana sattui kujamaalla liikkuessaan kuulemaan ääniä ja kurkisti läävän ovesta, katkesi riita ko savupiipun vars.
Kun vunukoita, riippuen syntyväisyydestä ja kuolleisuudesta, oli aina siinä 15 – 16 paikkeilla, niin siinä tarvittiin leipää ja lämmintä. Vaikka pojilla ei ollutkaan muuta vaatetta kuin piikkopaita ja tytöillä koltti. Kun pojille päivän mittaan sattui hyvä tappelunnujakka, saattoi paidasta jäädä vain kaulus tähteeksi. Äijän ilmestyminen näköpiiriin vaikutti poikain tappeluun kuin vesisuihku tulipaloon. Vaikka ei isoisä ketään omakätisesti kurittanutkaan. Jokaisen miniän oli pidettävä omat lapsensa kurissa. Mutta sattuipa sellaistakin näissä kurinpidollisissa asioissa, että jos äiti mitättömästä rikkomuksesta purki kiukkuaan lapseensa liian kovakouraisesti, sieppasi äijä kepin kurittajan kädestä ja antoi tämän itsensä maistaa sitä tietääkseen, että kohtuus kaikessa.
Vaatekysymyskin järjestyi lapsilauman suuruudesta huolimatta. Ainahan se anoppi etsi vanhoja lahijoita kuluneita pellavaisia riepuja pienille lapsille. Eihän niillä röijyjä ja paitoja ollutkaan eikä takkeja. Riepujen sisään käärittiin niin kauan kun kestivät kapalossa, sitten oli alettava katsella kolttia kun alkoi lapsi liikkua, Mutta pitihän miniällä olla mistä ottaa. Sääntöhän oli, että seitsemän vuuven pääst minja saa tulla anopiltaa puistamaa paikkorihmaa. Seitsemään vuoteen ei saanut edes lankaakaan puuttua miniän varusteista saati sitten muuta.
Kun mummo, tämän suurperheen emäntä, kirnusi voita ja vunukkaliuta tuli pettäjäisille, niin siinä leipä jos toinenkin hupeni ennen kuin kaikki saivat palansa. Leipää paistettiinkin joka toinen päivä, vaikka uuniin mahtui kaksitoista suurta limppua kerrallaan.
Aterialla oltiin aina yhtaikaa koko suuri perhe. Kun kolme ateriaa syötiin päivässä, niin ei lapsillekaan tarvinnut välillä antaa välipalaa. Huoneet olivat vanhan tavan mukaiset, kaksi isoa tupaa vastakkain ja niiden välissä väljtupa, missä oli hella ruuan valmistusta varten. Isoissa tuvissa olivat uunit, missä leipä paistettiin ja uunipuurot valmistettiin. Ruokailua piti harjoittaa jokaisessa huoneessa, ennen kuin kaikki sopivat syömään. Toisessa isoista huoneista oli pitkä pirtinpöytä penkkeineen. Se oli miesten pöytä, missä isäntä poikineen aterioi. Isännän paikka oli pöydän päässä perällä. Miniäkin sai istua miehensä rinnalla pöydässä niin kauan kunnes tuli lapsia. Lapset eivät saaneet tulla miesten pöytään, mutta sitten kun poika jo kykeni kyntämään, miesten töihin, pääsi hän syömäänkin miesten pöytään. Miniät, joilla oli lapsia, söivät lapsineen sivupöydillä. Eihän lapsia voinut eri aikaan syöttää. Eihän niitä pöytiäkään mistään riittänyt niin monelle, taikinapytyn kansi, penkki ja muu sellainen sai toimia pöytänä. Kun sitten lapset kasvoivat suuremmiksi, voi äiti siirtyä aikuisten pöytään ja antaa lasten syödä keskenään. Silloin voitiin taas monen miniän lapset yhdistää ja tultiin taas vähemmällä pöytäluvulla toimeen.
Äitini kertoi, että kun he lapset söivät kaurakiisseliä, he menivät kesken syöntiä äidiltä kysymään: ”Saahaanks myö tehhä repo?” Repo oli sellainen, että kun kuumaan kaurakiisseliastiaan pantiin voisilmä sulamaan, ja kun se oli sulanut, saivat jokainen siinä kastaa kiisseliään, jonka oli lusikalla ottanut astiasta. Mutta kun kiisseli väheni, niin voisilmä alkoi virrata ympäri astiaa. Silloin tavallisesti hämmennettiin koko kiisseli ja voi sekaisin. Se oli repo, mutta sitäkään ei uskaltanut tehdä ilman lupaa.
Kurin eli komennon perustaksi otettiin Raamatusta lause: ”Joka vitsaa säästää, vihaa lastaan” tai ”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”. Koivuvitsa oli jokaisen talon seinäkoriste, eikä vain koriste. Sillä ne uhmaiät ja muut turhaumat siihen aikaan hoidettiin.
KUVA 3: Juhanlan seitsemän veljestä, vasemmalta Matti, Pärtty, Pietari, Mikko, Tuomas, Yrjö, Juho.
Perheen piti kunnioittaa ruoka-aikoja ja olla silloin kotona, jos aikoi saada ruokansa. Ei sitä syrjästä saanut mennä syömään. Aikamiespoikienkin piti olla isä-Juhanan kanssa pyhäiltanakin iltasella ja maanantaiaamuna työssä anivarhain. Poikien mieli teki joskus mennä huvittelemaan omaa kylää kauemmaksikin varsinkin pyhäiltaisin, olihan niitä kal’enoita, nurkkatansseja ja muita rientoja siihenkin aikaan. Työssäolosta ei kukaan uskaltanut pinnata, mutta jos oli pitkä matka kisapaikalle, niin illallisensa poika uhrasi. Jos oli poissa illallispöydästä, sanoi isä maanantaiaamuna: ”Etsi sielt murkinais, mist sait iltaseskii” Mikäs siinä auttoi, työssä oli oltava muun perheen mukana kukonlaulusta alkaen kahteentoista, jolloin syötiin lounat. Tietysti nuorilla miehillä oli nälkä. Silloin naisväki salaa auttoi. Kun isännän silmä välttyi, niin karjakeittiön uunissa voi paistaa peruna- tai naurispaistikkaita millä nälkää narrattiin.
”Niihä siin olj ko piot joka päivä”, arveli vieras seurattuaan suurperheisen talon ruokailua. Emännän täytyi tarkoin harkita mitä ja miten perheelleen laittoi.
Ruisleipä, peruna ja maitokin riitti omasta takaa, mutta särvintä oli osattava käyttää riittoisasti. Voita kirnuttiin kotona, mutta eihän sitä riittänyt joka aterialle. Seltii ostettiin tynnyrikaupalla kun ei ollut minkäänlaista kalastusmahdollisuutta. Silloin olikin juhlaa, kun koivistolainen kevättalvella tuli haileja myymään.
Syksyllä ennen joulua teurastettiin sika. Vaikkahan sen paino oli laskettava kolminumeroisin luvuin, niin kauaksiko siitä olisi riittänyt syödä, mutta kun sitä vain käytettiin keittojen, rokan, lohkon ja kaalin makuna, niin keinoteltiinhan sen sian kanssa kesään. Syksyllähän tosin teurastettiin Mikkeljpässikin Mikonpäiväksi. Sian rasvat sulatettiin taliksi, mistä saatiin soossia perunan kyytimieheksi. Sellaista olivat myös sienetkin, joita syksyllä suolattiin puupyttyihin.
Kotipellolla kasvatettiin otrat ja kaurat, mistä saatiin ohraryynejä ja talkkunajauhoja. Samoin kotoa saatiin herneet, pavut, nauriit, lantut, kaalit ja perunat. Niistä voitiin paistaa erilaisia piirakoita, joita syötiin ilman särvintä. Vain suurimmiksi juhliksi saatiin vehnästä ja paatekkaa, siirappia mikä oli herkkua. Ruoka oli yksinkertaista mutta riittävää.
Pääsiäisherkkua oli rahkamaito, kahtamaitoo päälekkää. Lehmät poikivat keväällä ja silloin sai enemmän maitoa ja kannatti tehdä rahkamaitoakin. Se valmistettiin siten, että piimä kuumennettiin uunissa, että hera erkani ja sitten siihen pantiin rieskamaitoa, kokomaitoa päälle. Tällaista herkkua suuressa perheessä ei saanut kuin korkeintaan kerran vuodessa. Rahkamaitoa syötiin piirakoiden keralla.
Arkioloissa piimä käytettiin juomaksi. Mutta eihän sitä sellaisenaan kannattanut käyttää, kauaksiko se olisi suurelle joukolle riittänyt. Jamakat kun oli puupytyissä tai savipoteissa jamotettu ja päälinen kerma kuorittu pois, kaadettiin suureen maitotiinuun ja kylmää vettä päälle. Jos astiat olivat hyvin katajoitetut, ei piimään tullut mitään sivumakua vaan hapan kirpeä maku, joka teki sen hyvänmakuiseksi. Mutta jos hapamaito uhkasi loppua ennen seuraavaa kirnuukertaa, jatkettiin sitä vedellä, silloin sanottiin tätä seosta kurriksi.
Pyhäpäivän viettoon kuuluivat omat traditionsa. ”Tietäähä hullukii, jot suntain on pyhä!” sanonta kuvaa pyhäpäivän arvoa. Pyhäpäivän vietto alkoi jo lauvantaina. Ei kiireisimpänä heinäntekoaikanakaan lauantaina oltu myöhään työmaalla, sillä pyhä alkoi kello kuusi, ja silloin piti olla arkinen työ lopussa. Puhumattakaan, että joku olisi mennyt sunnuntaina heinäpellolleen tai muuhun työhön, sillä uskottiin varmasti, että pyhäne pyytö ei arken auta.
Lauantaina korjattiin työvälineetkin talteen, ei niitä jätetty pyhäpäiväksi lojumaan pitkin seinänvierustoja. Sisällä olevat naisten vokit ja tellit talvisaikaan verhottiin valkein hurstein. Tuvat pestiin joka lauantai ja piha siistittiin, haravoitiin ja lakaistiin aina kujasille asti. Se ei ollut kunnon emäntä, joka jätti lauantaina tuvan lattijan pesemättä. Jos kesäisin oli kiire, niin emäntä pesi vaikka yöllä lattiat. Suurimmiksi pyhiksi kuten jouluksi, pääsiäiseksi ja juhannukseksi pestiin perusteellisemmin. Kaksi kertaa vuodessa pestiin seinät ja lak, välikatto saippualla ja harjalla hangaten.
Emäntä leipoi myös joka lauantai pyhäksi. Ei se tapahtunut niinkään herkuttelun vuoksi, vaan siten emäntä sai pyhäpäivänä olla vapaana ruoanlaitosta. Kun lauantaina syntyivät piirakat, lestleivät ja muut kakkarat, sekä jälkilämmössä paistui liha, niin pyhänä ei muuta kuin kantoi pöytään.
KUVA 4: Juhana ja Juhanlan savusauna. Juhanasta ei ole tietääkseni valokuvaa. Tämä on Liina Pulliaisen lyijykynäpiirros Juhanasta.
Saunominen kuului myös pyhän vastaanottojuhlallisuuksiin. Saunaa ei saanut pienimmästäkään asumuksesta puuttua. Tavallisestihan kylvettiin kaksi kertaa viikossa säännöllisesti ja kesäisin joka iltakin, mutta lauantaisauna oli erikseen. Silloin puhdistauduttiin perusteellisemmin kuin viikolla ja silloin vaihdettiin puhdas vaatekerta.
Lauantaisaunan jälkeen oli juhlatunnelma herkimmillään. Silloin usein laulettiin virsiä ja lauluja ja jos oli soittopeli, niin soitettiin ja luettiinkin ajan kuluksi. Lauantai-ilta oli oikein kodin ilta.
Sunnuntaiaamuna nuoret menivät jalkaisin kirkkoon kesällä. Vanhemmat ihmiset kävivät vain juhlapyhinä kirkossa. Ennen kello kymmentä sunnuntaiaamuna oli naisten hoidettava eläimet, siistittävä huoneet, puettava lapset ja pukeuduttava pyhäpäiväiseen pukuun. Kello kymmeneltä kokoontui perhe jumalanpalvelukseen. Pitkän pöydän päässä istui isä-Juhana lukien Lutheruksen Huonepostillasta pitkät saarnat, väliin toistakymmentäkin sivua. Eikä tilaisuudesta saanut puuttua perheen pieninkään jäsen, eivätkä lapset saaneet olla levottomia eikä häiritä. Musiikkiharrastus oli perheen vahvimpia puolia. Jokaisella pojalla oli hyvä ääni ja tarkka musiikkikorva. Kaikki osasivat myös soittaa, vaikka ei ollutkaan valittavana muuta kuin vion, viulu, ja väinämöisen kannel, kotona valmistettuja kumpikin. Virrenveisuu toi vaihtelua ja lisäsi jumalanpalveluksen juhlallisuutta. Jokainen poika omassa kodissaan oman perheensä piirissä jatkoi perinnettä.
Kirkkoaikana, kello 10 – 12 ei kukaan saanut mennä kylälle, vasta iltapuolella lounain jälkeen. Eikä Ensimmäisenä Pääsiäispäivänä, Joulupäivänä eikä Pitkäperjantaina menty kylään koko päivänäkään. Kesäisin nuoret kokoontuivat jonnekin aholle. Tulipa sinne ahovierille istuskelemaan vanhempiakin ja seuraamaan nuorten ilonpitoa. Milloin siellä leikittiin panttileikkejä, juoksuleikkejä ja muita. Urheiluvillitys kun ei vielä ollut tavannut nuorisoa, eikä ollut monella polkupyörääkään, että olisi voinut mennä muihin kyliin ilonpitoon. Eivätkä ne isät niinkään helpolla hevosta antaneet nuorten retkille. Oli tyydyttävä kotoisiin leikkeihin raittiin luonnon keskellä.
Kirkkoon päästiin harvoin. Olihan Kivennavan kirkolle matkaa 29 kilometriä. Siellä käytiin harvoin, kerran kesässä rippikirkossa, ja silloin kun lapset olivat ripillä, kihupyhänä ja hautajaisissa. Matkaa oli Rautuun 14 ja Valkjärvelle 10 kilometriä. Raudun muotipyhät olivat helatorstai, Mikonpäivä ja Pyhäinmiestenpäivä, Valkjärven taas kihupyhä. Kun oli suunniteltu kirkkomatka sunnuntaiksi, ei kirkkohevosella enää lauantaina tehty työtä, että se jaksaisi pyhänä juosta. Ylentelän ukot olivat vanhastaan ylpeitä hyvistä hevosistaan, joiden ohi ei kirkkomatkoilla kukaan päässyt. Joulukirkosta palatessa aina ajettiin kilpaa.
Valkjärveltä kelpuutettiin aviokin, ellei omasta pitäjästä löytynyt mieluista. Valkjärveltä olikin monta vaimoa tuotu Pyykön sukuun. Muolaalaisista sen sijaan sanottiin: ”Mitä näist Muolaa hölmöist!” tai ”Istuu ko Muolaa morsee”, ei siis osaa tehdä mitään. Rautulaiset olivat muusta maailmasta sata vuotta jäljessä siihen asti kunnes Hiitola – Raasuli- rata valmistui, mikä heitti rautulaiset sata vuotta kehityksessään muista edelle.
Arkityö suurperheessä oli ankaraa ja tiukkaa varsinkin kesällä. Heinän- ja viljankorjuuaikana tehtiin pitkiä päiviä. Heinät lyötiin viikatteella, koottiin haravalla ja kuivattiin karheilla. Viikatteet teroitettiin takomalla viikatevasaralla pienellä alasimella. Jo aamuvarhaisella alkoi kuulua vasarankalke pihalta kun toistakymmentäkin viikatetta oli saatava teräviksi ja aamukasteen aikana vielä ehdittävä lyömään heinää poikki. Kun sitten isäntä seitsemän poikansa ja neljän miniän sekä kahden tyttärensä voimalla astahti niitylle, niin lakijaa syntyi vähemmässäkin ajassa. Niityt olivat luonnonniittyjä, joilta ei paljon heinää kertynyt, mutta se riitti hyvin, kun ummessa oleville lehmille syötettiin talviruokinnan aikana olkia. Niittyjen nimet olivat Konttisuo, Ruokasuo, Ämmäruokimus, Lähteikkö ja muita vastaavia, nimet osoittavat että ne oli aikanaan suosta raivattu.
Niityt saattoivat olla kolmen, neljän kilometrin päässä, etäniittyjä eivät Ylentelän asukkaat iso-jaossa saaneet. Tänne niityille ei koskaan menty hevosella. Ensimmäisenä päivänä saatettiin ajaa, kun jokaisella viikate ja harava eväiden lisänä kannettavanaan, mutta ei se mitenkään tapana ollut. Kyllä sitä reipas ihminen käveli aamukasteen aikana ja samoin illalla sen neljäkin kilometriä.
Evääksi otettiin voita, leipää ja jamakkaa. Joskus saattoi olla silliä tai jos oli suolakalaa talossa, mutta leivän ja piimän voimalla ne heinät tavallisesti kaatuivat. Illalla kotiin tultua sitten sai iltasen, jonka emäntä valmisti. Mutta se oli sitten vasta 7 – 8 aikaan illalla. Eikä se illallinenkaan mitään erinomaista ollut, kun kesällä ei ollut lihaa. Maitolohkoa, maitokaalia, perunoita tai puuroa. Siinä vaihtelut. Kahvi ja tee olivat harvinaisia. Jos päivällä janotti, niin niityllä oli kirkasvetisiä lähteitä, mistä oli hyvä juoda. Saijua juotiin joskus, mutta ei useinkaan niityllä ollut keittomahdollisuutta.
Viljat niitettiin sirpillä. Jos miniällä oli pieni lapsi, tuotiin vipupuu pellolle ja pistettiin kivien varaan, ja sitten joku isommista lapsista liekuttamaan, katsomatta oliko se likkatyttö poika vai tyttö. Se oli mukiinmenevää työtä kun sai pellolla raittiissa ilmassa liekuttaa ja olla toisten ihmisten keralla, mutta jos joutui kesäiseen tupaan lasta liekuttamaan, oli se sietämätöntä, ja poikalapset ainakin sen kunnian mielellään luovuttivat tytöille.
Entisaikaan oli maanviljelys ollut kaskeamista. Pitkin metsiä oli näitä entisiä kaskimaita, raateita. Oli Yksinäisraae, Tattarjraae, oli Uuspelto, Palantaho, Aitarikkoaho, Hongikonaho, näitä oli muitakin. Näillä paikoilla jo kasvoi vitsikkoa, mutta maapohja osoitti, että siinä ennen oli ollut viljelysmaa. Kaskihalmeilta koottiin Juhanlan suurperheen tarpeiksi nauriita 70 – 100 säkkiä kesässä. Niitä syötettiin eläimillekin.
Lehmiä oli Juhanlassa yli kaksikymmentä päätä, hevosia oli kuusi, siihen sitten lisäksi siat, lampaat ja pienkarja, vasikat porsaat ja muut, niin oli siinä syöjää kolmenkymmenen ihmisen lisäksi. Mutta ei vilja kesken loppunut. Olipa aitan salvossa kolmivuotistakin viljaa pahojen päivien varaksi.
KUVA 5: Ylentelän Ukkolan pellolla kasvitarhatöissä Yrjö Pyykön perhettä. Vasemmalta Ida, Hilma, inkeriläinen tyttö, mummo ja Alma. Huom! Tieto Ukkolan pellosta on epävarma. Onko sittenkin kyseessä Juhanlan pellot ja takana sama sauna kuin kuvassa 4?
Kun lannan käyttö tuli yleiseksi jäi kaskeaminen pois, pelto kun kasvoi kauemminkin, niin ei tarvinnut tehdä uutta peltoa. Nauris- ja kaalimaat poltettiin, ettei niihin tullut tuholaisia ja olihan tuhka ravintoakin. Yhden miehen aika menikin talvisin havupölkyn äärellä hakkaamassa kuivikkeita lehmien alle. Lantanavetassa niitä tarvittiin enemmän kuin jos olisi ollut lattianavetat. Olihan talossa poikasia, jotka jo jaksoivat kassaralla havuja hakata. Se havutukki olikin Juhana-isännän mielestä miehen mittapuu. ”Poika on opetettava havupölkyl, muite siint ei miestä selkene”, sanoi Juhana-isäntä, jos poikain mieli olisi alkanut tehdä kouluun. Hän tarkoitti sillä, että juuret pitää olla maassa, pellossa, jos aikoo menestyä maailmassa.
Lantanavetoista lanta ajettiin keväällä pellolle, tavallisesti kesannolle, mihin kylvettiin juhannusruista, josta sai syksyllä lehmille orasta. Syksyllä myöhään kylvettiin syysruista ja keväällä suvikasta. Lisäksi viljeltiin kauraa, ohraa, tattaria ja perunaa. Pellavaa naiset aina tahtoivat viljeltäväksi, vaikka miehiltä ei olisi millään maata siihen joutanut, mutta kun pellava oli kankaana, oli se mieluista, kun tiesi saavansa ehjiä vaatteita.
Oli siinä kyyristelemistä kun pitkät sarat, monta hehtaaria sirpillä niitettiin, mutta olihan joka päivä pellolla kuin talkoot, niin paljon väkeä. Kuka ei osannut niittää tai sitoa, kantoi lyhteitä ja teki muuta tarpeellista. Elopellolla oltiin niin kauan kunnes sirppi hävisi. Lyhteen sitomisen ajaksi kun sirppi viskattiin leikkauksen reunaan, kun tuli hämärä niin oli sitä vaikea nähdä. Silloin piti niittää kun työ oli ihollaan, luisti hyvin. Aina ei ollutkaan hyvää työtuuria eikä joka päivä päässyt pellolle, jos ilmat eivät myöten antaneet. Niin myöhään viivyttiin niitoksella kunnes vilja kostui kasteesta. Sitten vasta mentiin iltasel.
Talvisin tehtiin käsitöitä. Suuri perhe kulutti paljon vaatetta, eikä ollut varaa ostaa uusia, eikä se kuulunut tyyliinkään, elettiinhän tee-se-itse-aikaa. Pellavat ja villat jalostettiin viiden, kuuden vokin ja kangaspuiden voimalla. Luonnosta saaduilla väriaineilla, lepänkuorilla, koivunlehdillä, jäkälällä, karpeilla, sianpuolukanvarsilla ja muilla värjättiin kauniita kudonnaisia. Niin syntyivät sarat ja sarssit, puojlankaset ja piikot sekä hienot aivinat, raanut ja ryijyt, rekipeitot ja hevosloimet, ohjakset, kaattuvat, karvalankamatot ja ryysymatot. Karvalankamattoihin ainekset saatiin lehmistä talvisaikaan harjaamalla karvoja ja tallettamalla ne kehrättäviksi ja kudottaviksi. Kaikki tarvittavat vaatetavarat valmistettiin kotona aina hienoihin pitseihin asti.
Miehilläkään ei ollut peukalo keskellä kämmentä suinkaan. Vanhin näistä Juhanlan veljeksistä, Matti Pyykkö, oli taitava puuseppä. Viulusta ja kanteleesta alkaen aina rekiin ja rakennuksiin hänen kirveensä teki taitavaa jälkeä, eivätkä muutkaan veljekset jääneet pahasti jälkeen. Rakennushirret vestettiin leveällä piilulla, lankut sahattiin pitkällä, kahden miehen käsisahalla korkeilla telineillä. Niin rakennettiin suuretkin pytingit. Jokainen osasi valmistaa talossa tarvittavat puuastiat, kauhat, jakkarat, pöydät ja muut tarve-esineet, mutta Matti-veli teki sitä oikein ammattimaisesti. Rekiä vietiin Pietariin tahi muihin kaupunkeihin markkinoille myytäväksi, ellei kotona kaikkia tarvittu, samoin kelkkoja ja potkureita, joita pikkupojatkin osasivat nikkaroida. Sukset olivat yhteen aikaan tärkeä artikkeli, joita Juhanlassa toinen sukupolvi valmisti. Niitä vietiin satoja kappaleita Viipuriin ja Pietariin ja jokaisen lähitienoilla piti saada sukset Ylentelästä.
Toinen veljeksistä, Pärtty Pyykkö, oli taitava seppä takoen pajassaan mitä vain raudasta voi valmistaa. Kaksi veljestä oli rakennusmestareita rakennuttaen paljon kansakouluja Kannakselle. Seuraava sukupolvi sai perinnöksi hyvän käsityötaidon.
KUVA 6: Yrjön lapset.
Ajan tavan mukaan Juhanlan Juhana-isäntä kävi vuosittain Kuopion, Joensuun ja Mikkelin markkinoilla ostamassa hevosia. Hevosia ostettiin enemmän kuin omiksi tarpeiksi, joten niitä voitiin myydä naapureillekin. Sen ajan kaupankäyntikin erosi nykyisestä. Markkinahuijaus kuului mustalaisten erikoisuuksiin, muut olivat rehellisiä kaupanteossaan. Jos ei sattunut olemaan rahaa riittämiin uskottiin velaksikin, ja aikanaan ne velat maksettiin. Sanasta miestä.
Markkinoille vietiin myytäväksi metsäeläinten nahkoja. Ellei ollut omasta takaa niin naapurit lähettivät oravan, näädän, saukon, metsäsian nahkoja. Tai vietiin rekiä, puuastioita, voita ja muita omia tuotteita.
Markkinoille ajettiin hevospelillä joukolla. Ei yksinään ollut mukava matkustella vierailla seuduilla pitkiä metsätaipaleita. Viikkohan siinä vierähti hyvinkin kun Joille meni markkinoille, Kuopioon semminkin.
Kohokohtia arkielämässä olivat häät, hautajaiset ja kostreisut. Sukulaisia oli ympäri Kivennavan pitäjää, olihan toteutettu sananparsi ”Akka pittää olla Ylenteläst ja tuvahirret Korpkylä salolt”. Korpkylän salo oli kruununpuisto, valtionmetsää missä humisi pitkiä, solakoita oksattomia honkia, tuvanhirsiksi sopivia. Ylentelän tytöt samoin olivat pitkiä ja solakoita, heidän oksattomuudestaan ei äitini mennyt takuuseen, mutta se suotiin anteeksi heidän kauneutensa ja taitavuutensa tähden. He olivat taitavia käsityön tekijöitä, ahkeria, tottuneita työskentelemään myös pellolla, niityllä, riihessä, navetassa, keittiössä ja missä muuallakin vaan, se oli sen ajan missimitta. Melkeinpä jokaiseen Kivennavan kylään olikin viety näitä Ylentelän tyttöjä talon emänniksi.
Harvoinhan sitä muuten tapasi kuin pidoissa. Kirkonmäellä tosin, mutta eihän siellä voinut keskustella kun piti kiirehtiä kirkkoon, mutta pidoissa oli aikaa. Häitä kun vietettiin koko viikko ja hautajaisia puoli viikkoa, niin jo ehti päästää kielestä ruostetta.
Hautajaisiin tultiin lauantai-iltana kirkkomustissa ja juhlallisen hiljaisina, mutta ei se juhlallisuus oikein tahtonut säilyä sitä ensimmäistäkään yötä, jolloin vainas vielä oli talossa. Olihan niin sykähdyttävän hauskaa tavata saman perheen jäseniä ja ystäviään pitkästä aikaa. Se oli sellaista perheyhteyttä, mitä ei osaa sanoin selittää, se pitää kokea. Kaikilla oli sanomattoman hyvä olla vaikka oltiinkin surujuhlassa. Sehän oli kaikkien yhteinen suru, ja jaettu suru on paljon pienempi.
Häät olivat ilojuhla, mutta ei remujuhla. Viinankäyttö ei ollut uskonnollisen kasvatuksen ansiosta oikein päässyt juurtumaan. Siihen aikaan oli muotia, että nuoren miehen juominen oli häpeä, naisista puhumattakaan. Vain vanhat miehet tekivät totin. Mutta heille tuli kielenkanta niin irralleen, että oli hauskaa kuunnella heidän tarinoitaan, niissä ei ollut sopimattomuuksia lastenkaan korville kuultavaksi. Häiden tanssihuoneessakin oli nautinto käydä katsomassa. Siellä esitettiin taitotansseja, kuten kakkunassi, ripaishka, herraskolmee ja muita. Musiikista huolehtivat kotoiset viuluniekat, eikä kuokkamiehiä päästetty perhejuhliin. Syömistä ja juomistakin tarjottiin, mutta se jäi ihan sivutekijäksi sen tapaamisen ilon rinnalla, mistä nautittiin. Kauan aikaa jälkeenkin päin oli hauska muistella pitoja.
Kostreisut olivat myös sen ajan huvittelumuoto. Nuoret tytöt menivät vieraakstytöks sukulaistaloon vieraaseen kylään viikoksi tai pariksi sopivana vuodenaikana, milloin ei ollut kiireisiä töitä kotona. Vieraanatyttönä ollessa tehtiin talon töitä talon tyttöjen mukana. Kudottiin heidän kankaitaan, kuurattiin, neulottiin, hoidettiin karjaa ja käytiin kyläilemässä heidän naapureissaan. Vanhemmatkin ihmiset, isä ja äiti saattoivat mennä kostiin. Paistettiin tuomisiksi piirakoita tai vehnästä ja viivyttiin niin kauan kun oli hyvä pito. Sananparsi tosin varoittaa: ”Kala ja vieras alkaat pari päivä pääst haissa” ja toinen toteaa ”Vieras ko munan tuop, ni kanan syöp”.
Joka tapauksessa tuollainen päivän parin rentoutuminen teki hyvää niin että kotiin tultiin hyväntuulisina ja tuomisten kera, virkistyneempänä kuin nykyiset ihmiset maailmanympärimatkaltaan, missä vauhdissa ei sielu kerkiä seurata ruumista.
Suuri perhe hajaantui jo isä-Juhanan eläessä. Kaikille koetettiin järjestää elintilaa. Vanhin poika Matti sai kotitalon ja nuorin veljeksistä jäi kotitaloon. Olihan siinä kaksi isoa huonettakin molempien erikseen asua. Seuraava pojista Pärtty oli seppä ja hänelle ostettiin Seppälän tila ja hän rakensi pajansa sinne. Kolmas poika Juho sai osan samoin ostetusta Lemmetyn tilasta myös, josta myöhemmin osa annettiin nuorimmalle pojalle, Mikolle, joka maanviljelyksen ohella oli tullimiehenä. Neljäs pojista, Yrjö, siirtyi arentimylläriksi Anttolan myllylle, josta hän vuonna 1911 palasi takaisi kylään ostettuaan Ukkolan tilan. Pekka ja Tuomas muuttivat Ahjärvelle, jossa he harjoittivat rakennusmestarin ammattia maanviljelyksen ohessa rakentaen muun muassa monet Kannaksen koulutaloista, kuten jo mainittiin.
KUVA 7: Anttolan mylly kahdesta suunnasta, oikeanpuoleisessa kuvassa taustalla myllytupa.
KUVA 8: Saaenjoki Anttolan myllyn tienoilla kesällä 2004. Vastarannalla näkyvät vanhan sillan jäänteet. Kuvassa tämän kirjoittaja Kyösti Pulliainen sisarensa Helena Viilon ja Mauri Viilon kanssa.
Perheen keskinäisiä suhteita kuvaa seuraava tapauskin. Kun isä-Juhana kuoli vuonna 1910, pidettiin tavanmukaiset ja juhlalliset hautajaiset. Omat pojat lauloivat vainaalle kuuluvat laulut komeilla äänillään, ja omat pitkät pojat, keskimitta kaksi metriä, kantoivat isänsä hautaan. Mutta hautajaisten jälkeen kuului asiaan pitää perunkirjoitus. Veljekset kun asuivat hajallaan, niin he päättivät, että pitävät sen perunkirjoituksen nyt kun ovat koossa. Mutta ettei se häiritsisi kenenkään syrjäisen hautajaisrauhaa, eikä ketään uteliasta olisi kuulemassa heidän keskusteluaan, niin veljekset kenenkään huomaamatta pistäytyivät toinen toisensa perään kujan luhtiin. Siellä istuttiin olkikupojen päälle ja keskusteltiin talon asioista. Tuskin mitään poikkisanaa siellä lausuttiin, sillä eivät veljekset koskaan riidelleet. Miten asiat siellä sovittiin, ei sitä koskaan kerrottu kenellekään syrjäiselle, tuskin omille vaimoilleenkaan veljekset sitä heti kertoivat. Mitä sitoumuksia siellä tehtiin, niin ne aikoinaan täytettiin, eikä kukaan koskaan saanut tietää, oliko joku asianosaisista tyytymätön päätöksiin.
Vanhasta äidistään pojat lupasivat pitää huolen.
KUVA 9: Kristiina Matintytär Pyykkö, o.s. Pyykkö, s. 15.11.1839 – k. 10.4.1929.
Tämän suurperheen sydämen nimi oli Kristiina Pyykkö, omaa sukuakin Pyykkö, hän syntyi vuonna 1839 ja kuoli vuonna 1929, saavuttaen 90 vuoden kunnioitettavan iän. Vuonna 1857, solmittuaan avioliiton Juhana Pyykön kanssa 18-vuotiaana, alkoi hänen yli puoli vuosisataa kestänyt virkansa. Niitä askeleita, hikipisaroita ehkä kyyneleitäkin kuka pystyisi mittaamaan sellaisen perheen taloudenhoitajana. Mutta hän oli tasainen luonteeltaan, ahkera, auttavainen, velvollisuudentuntoinen jopa iloinen omalla hiljaisella tavallaan.
Ei kukaan perheenjäsenistä, omat lapset, miniät ja lastenlapset, voineet koskaan sanoa, että mummo olisi ollut kenellekään epäystävällinen tai pitänyt toista parempana kuin toista, vaikka kyllä niin suuresta perheestä löytyy monenluonteisia yksilöitä.
”Mää lapsein etsimää ryytjmaast omenapumppuloi!” kehoitti mummo herttaisesti kun äitini alle kymmenvuotiaana tuli mummolaan omasta kodistaan. Ah miten makeita olivatkaan ne mummolan ryytjmaan omenat, vaikka ne tuskin pystyisivät kilpailemaan hyvien lajien keralla, mutta ne annettiinkin hyvästä sydämestä, siksi ne maistuivat niin hyviltä.
Mummo itse synnytti kymmenen lasta joista yhdeksän kasvatti aikuisiksi. Hänellä oli 53 lastenlasta, joista yksi syntyi mummon kuoleman jälkeen ja 13 kuoli mummon eläessä. Neljäkymmentä vunukkaa kasvoi täyskasvuisiksi. Mummolla oli tapana, kuten kaikillakin sen ajan anopeilla, käydä rotinoilla minjan luona lapsen synnyttyä. Mummolla oli oikein rotinakori, sellainen liistekori, mihin ladottiin piirakat, vehnäset ja muut rotinaherkut. Ei mummolla ollut tilaisuutta käydä kaikilla 53 lapsen rotinoilla, sillä toiset asuivat niin kaukana ja toiset syntyivät sen jälkeen kun mummo ei enää ollut perheen emäntänä, kun isän kuoleman jälkeen jo pojat hallitsivat taloa. Mutta kyllä hän lähes neljäkymmentä kertaa sai rotinakoria kiikuttaa lapsivuoteelle.
Hän jos kukaan olisi ansainnut monista ansioistaan suurristin, jos niitä olisi siihen aikaan jaettu. Yhtä vaatimattomasti kuin oli elänyt, hän nukkui kuolemaankin. Viimeisinä vuosina näkö heikkeni ollen melkein sokea kuollessaan, mutta muuten täysissä sielun ja ruumiinvoimissa.
Viisi poikaa oli vielä elossa kantaen äitinsä hautaan. Viisi pitkää ja vanhaa miestä, 50 – 70 vuotisia seisoi haudan äärellä ja lastenlapset sekä lastenlastenlapset muodostivat suuren surusaaton.